Ladataan...

Olen ollut täällä hiljainen, koska päätin kokeilla urheilupainotteisemman blogin pitämistä yhdessä ystäväni kanssa. Treenaamme puolimaratonille ja höpisemme liikunnasta, terveysvillityksistä ja muusta elämästämme säännöllisen epäsäännöllisesti täällä:  http://www.lily.fi/blogit/maca-assat

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Mikä meitä urheiluhulluja oikein vaivaa, kun raahaudumme talvipakkaseen juoksemaan? Hengitys vinkui ja kurkku huusi apua, kun päätin päräyttää ensimmäiselle kirpeälle pakkasjuoksulenkilleni. Pakostakin mietin, mitä hittoa täällä oikein teen. Toisaalta mietin, että jos kunto on tällä hetkellä tämä, niin kuinka ihmeessä juoksen toukokuussa puolimaratonin, jos en tee näitä pakkaslenkkejä vielä useita lisää...

Jokainen joka miettii, että pakkanen on hyvä syy jättää lähtemättä, niin minäpä kerron miksi EI.

1) Pakkasella juokseminen on varustuskysymys. Riittävästi (muttei liikaa) relettä niskaan, niin kyllä siellä tarkenee (tai voi jopa tulla kuuma).

2) Ei ole pakko vetää täysillä. Valitettavasti tajusin hieman myöhään, että jos hengästyminen sattuu, voisi juosta hitaammin ja hengästyä vähemmän. Silti juokseminen ei mene hukkaan, pikemminkin päinvastoin, koska silloin se parantaa peruskestävyyttä tehokkaammin.

3) Pakkasilma on aivan mielettömän kaunis. Oilisimpa saanut kuvan siitä punaisena hehkuvasta taivaanrannasta! Olen myös aina rakastanut juosta talvella juuri silloin, kun pimeys tulee ja kaikkialla on sinertävää.

4) Lenkin jälkeen olo kuumassa suihkussa lötrötellessä ja villasukat jalassa löhöillessä on entistä ihanampi! Voi että aloin kaivata sitä tunnetta, kun on juossut talvella oikein pitkän lenkin ja syö jotain ihanaa lämmintä ruokaa suihkun jälkeen, lösähtää sohvalle ja sen kun nauttii.

5) Jos ei talvella vaivaudu liikkumaan, niin kyllä keväällä vaatekerroksia kuoriessa ja kesävaatteita sovitellessa hiukkasen saattaa kaduttaa. Etenkin jos vaihtaa sen lenkin suklaalevyyn kerran jos toisenkin...

kuva: http://www.bodyfitdc.com/tag/winter-running/

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lumi narskuu kenkien alla, pakkanen kirpaisee poskilla. Kirkas aurinko häikäisee silmiä, raikas ilma virkistää mielen. Kaikkialla on niin kaunista, valoisaa ja valkoista. On kiireetön viikonlopun päivä, ja minä kävelen. Hengitän, katson aurinkoon, ihastelen jäätynyttä jokea ja kuuraisia puita. Pysähdyn ajatukseen: tämä hetki elämässäni on hyvä ja kaunis.

Taidan tykätä tästä talvesta aika paljon.

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Talviaurinko laskee kauniisti meidän parvekkeen taa.

 

Tänä aamuna herättyäni ihmettelin, miten oloni tuntui suorastaan euforisen onnelliselta, vaikka olin nukkunut liian vähän, valvonut eilen pitkään sekä syönyt ja juonut eilen mitä sattuu. Päiväkävelyllä kirkkaassa pakkasilmassa lompotellessani ymmärsin, miksi tunsin oloni tänään niin iloiseksi. Edelliset kolme päivää ovat olleet melkoisia itsensä haastamisen ja uusien kokemusten paikkoja. Olen pitänyt harjoitustunteja peruskoulussa kahdeksan kappaletta melko haastavien ryhmien kanssa ja ollut vastuussa kolmen ruokalajin illallisesta 27 hengelle ensimmäistä kertaa. Molemmat kokemukset olivat vaatineet suunnitelua, laskelmointia ja epäonnistumisen riskejä. Minä kuitenkin onnistuin, en täydellisesti, mutta riittävän hyvin. Juuri siksi tunsin aamulla oloni niin mahtavaksi. Iloitsin onnistumisistani.

Vaikka joinakin paniikin, jännityksen ja kauhun sekaisina hetkinä toivoisni elävänsä tasaisen rauhallista elämää, jossa suurin haasteeni olisi aamuisin nousta sängystä ja suorittaa tasaisen rauhallinen työpäivä, ymmärrän kuitenkin usein kuinka tärkeitä haasteet minulle ja onnellisuudelleni ovat. Tavoitteisiin pyrkiminen ja itsensä haastaminen tuovat elämään sitä kaivattua jännitystä, inspiroitumista ja tekemisen flow'ta. Suurinta riemua tunnen, kun pääsen tavoitteeseeni ja koen onnistuneeni. 

Tällaisiin onnistumisen riemun hetkiin on hyvä tarttua ja pysähtyä tutkimaan niitä. On hyvä tiedostaa kaikki se positiivinen energia, joka itsessä virtaa. Näistä hetkistä voi myöhemmin ammentaa voimia silloinkin, kun tavoitteeseen pääseminen tuntuu epätoivoiselta tai jokin menee täysin metsään. Väistämättä niin käy joskus, mutta juuri se pitää elämän tasapainossa. Onnistuakseen pitää uskaltaa myös epäonnistua.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Itselleni tyypilliseen intoilutapaan vuoden vaihtuminen tuo hyvän tilaisuuden asettaa tavoitteita ja tehdä uuden vuoden lupauksia. Tänä(kin) vuonna aiempien vuosien tapaan keksin itselleni kaikkia mahdollisia lupauksia mm. siitä, kuinka voisin luopua kotimaisista viljoista, syödä enemmän kasviksia, jättää sokerin pois, lopettaa karkinsyönnin, unohtaa kahvinjuonnin ja vähentää alkoholinkäyttöä. Voisin keskittyä parantamaan ryhtiä tai syviä lihaksia, siivota kotona enemmän ja kokeilla uusia reseptejä. Voisin alkaa blogata aktiivisemmin, nähdä ystäviä useammin, tehdä asioita järjestelmällisemmin ja lorvia sängyssä vähemmän. Vaihtoehtoja mietittyäni totesin, että ehkä viisainta on unohtaa kaikki lupaukset (joita tuskin kuitenkaan saisin pidettyä) ja luvata vain yksi asia:

Ole armollinen itsellesi.

Jouduin viime kesänä opettelemaan armollisuutta itseäni kohtaan, mutta voisin vielä parantaan. Vaadin itseltäni usein paljon, enkä päästä itseäni aina kovin helpolla. Siksi päätinkin, että vuonna 2014 minulla on lupa luovuttaa, jättää lenkki välistä, syödä suklaapatukka, lykätä siivoamista ja loikoilla sängyssä, jos siltä tuntuu. Eikä siitä tarvitse soimata itseään.

Siitä huolimatta, etten luvannut itselleni superterveellistä hyperelämää, aion kuitenkin joulun konvehtiähkyn jälkeen keskittyä syömään niin, että voisin paremmin ja energisemmin. Lisäksi aion urheilla (olisi ihme, jos en aikoisi). Motivaatiota pitää yllä ainakin se, että ilmoittauduin tässä muutama päivä sitten Helsinki City Runille eli puolimaratonille toukokuun alussa. Pakko siis vähän yrittää harjoitellakin ja oikeastaan olen aika innoissani!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Pieni tauko taisi tulla tähän blogiin. Toisaalta en ole kyllä koskaan ollut säännöllinen kirjoittaja, mutta nyt tein kyllä tämän blogin historian pohjanoteerauksen. Tässä seuraa muutama hyvä tekosyy tai enemminkin lyhyt selostus syksyn tapahtumista. Selitellä on ihan turha, sillä olen huomannut, että aikaa löytyy aina - jos sitä vain haluaa löytää. Kyse on tärkeysjärjestyksestä ja tänä sykysynä aika moni asia on ajanut blogin edelle.

Mitäs sitä onkaan puuhattu muuta kuin näpytelty kannettavalla tekstejä tänne?

  • Valmistuin kandiksi ja jatkoin opintoja yhä edelleen mm. viettämällä perjantai-iltoja ja lauantaipäiviä draamaopinnoissa.
  • Hoidin opiskelijajärjestössä aika montaa isompaa ja pienempää virkaa, eli järkkäilin tapahtumia yms.
  • Tein töitä opettajan sijaisena aina liikunnanopettajasta saksanopettajaan (en osaa kuin muutaman sanan saksaa) ja opetin oppilaita ala-asteikäisistä amiksiin.
  • Sain joulukuuksi sesonkityön kirjakaupasta, joten olen päässyt selailemaan ja hiplailemaan kirjoja!
  • Tein paluun oikeaan lentopallojoukkueeseen ja saan taas käydä oikeissa treeneissä.
  • Olen urheillut keskimäärin 7 tuntia viikossa, eli ähkinyt salilla ja puhkinut lenkillä, polkenut vimmatusti ja lätkinyt sitä palloa.
  • Pääsin vihdoin omaan kotiin, eli sain viettää jonkin aikaa tiiviisti muuttopuuhissa.

Tekemistä on riittänyt, mutta mukavaa on ollut! Vielä muutama päivä tätä vuotta jäljellä, hetki lomaa ja sitten taas uudet haasteet.

(Joo, tähän tulisi kuva, mutta ei. Voisin keksiä muutaman hyvän tekosyyn sille, miksei syksyltä ole hyviä kuvia...)

 

 

Share
Ladataan...

Pages