Ladataan...

Sunnuntai ja sateinen vapaapäivä. Täydellinen päivä rentoutua kotona, kääriytyä viltin alle, lukea hyviä kirjoja, nautiskella hetkestä. Tunnen täyttyväni kiitollisuudesta. Tästä elämästä, kokemistani hetkistä. Ihanista ihmisistä ympärilläni. Opiskelijaelämän rikkaudesta. Hitaasta kesästä. Vapaa-ajasta. Terveestä kehosta. Mahdollisuudesta tehdä muutoksia, kun siltä tuntuu. Hyvin nukutuista öistä. Ennen kaikkea kuitenkin ihmisistä. 

Eilen ystäväni valmistui maisteriksi ja ilta oli täynnä iloa, aurinkoa, naurua ja skumppaa. Tämän elämänvaiheen ainutlaatuisuus teki minut valtavan onnelliseksi. Kuinka hienoja ihmisiä, kuinka paljon yhteisiä muistoja, kuinka rikasta köyhä opiskelijaelämämme onkaan ollut. Onneksi saan jatkaa tätä elämänvaihetta vielä jonkin hetken elämässäni teidän rakkaiden seurassa. <3

" Aina jotain puuttuu ja jotain uupuu. Pitää saada rastia joka ruutuun. Ei maallinen mieli voi muuttuu, mut annan kiitosta sille, kelle kiitos kuuluu.---Kiitollisuutta."

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen tällä hetkellä töissä lentokentällä kirjamyymälässä, jossa aamuvuoro alkaa 4.45. tai 5.15. Ehtiäkseni ajoissa töihin joudun kuuntelemaan kelloni pirinää 3.50-4.20 välillä. Moni kauhistelee tätä aikaa ja ihmettelee, mihin aikaan oikein menen nukkumaan. Toisessa työpaikassani, jossa aikaisin aamu alkaa 9.30, olen saanut kuulla kymmeniä kertoja taivasteluja aamuvuoroistani, jotka merkitsen työpaikan listoihin. Parhaimmillaan työkaverit huutelivat toisilleen: "Kuulitko jo monelta Sinin aamuvuoro alkaa. Viideltä! Siis VIIDELTÄ! Hullua! En kyllä pystyisi!"

Kuinka hullua se sitten on? Pystyykö siihen? Mitä hyvää ja mitä huonoa näissä aamuissa on?

Jospa kerron hyvät uutiset ensin. Kun päivä alkaa aikaisin, se tuntuu paljon pitemmältä. Esimerkiksi jo seitsemän aikaan olisi valmis pommittamaan kavereita viesteillä, yhdeksältä voisi jo syödä lounaan ja kotiin pääsee parhaimmillaan kello 12. Nytkin tuntuu, että puuhailen tässä jo iltahommia ja kappas kello ei ole vielä edes neljää. Syöminen näinä päivinä ylipäätään on hyvä ja huono juttu. Ehtii syödä monta kertaa (ja siis enemmän!), mutta toisaalta tekee kaiken aikaa mieli syödä, koska väsymys=makeanhimo. Siinä se kääntöpuoli onkin. Tykkään aikaisista aamuista muuten, mutta kun olen surkea nukkuja.

Huonoa on siis se, etten osaa nukkua kunnolla ennen aamuvuoroja. Eilen menin nukkumaan noin 22.30, vaikka rytmi olikin parin viikon vapaiden ja iltavuorojen takia hiljaa hiipinyt myöhemmäksi. Kuten osasin arvella, ei uni tullut silmään ennen kuin kello oli jotakuinkin 00.30. Niinpä kolmen ja puolen tunnin torkkujen jälkeen kelloni iloisena herätti vähemmän iloisen Sinin. Kuitenkin positiivista oli se, että olin ylipäätään nukahtanut. Keväällä ensimmäiset aamuvuorot nimittäin jännittivät niin paljon, etten muutamalla kerralla oikeastaan nukkunut ollenkaan. Silloin mietin voiko sanoa heränneensä neljältä, jos ei ollut varma oliko edes nukahtanut...

Yleensä hyvinkin lyhyistä yöunista huolimatta itse työpäivä hujahtaa ohi nopeasti ja pinnallisin puolin melko virkeällä meiningillä. Aamu on nimittäin täynnä asiakasvilinää ja tehtäviä hommia. Lisäksi olen huomannut, että töissä aika menee sitä nopeammin, mitä pahemmassa aamutokkurassa (eli aiemmin) työnsä aloittaa. Ehkä on vielä puoliksi unessa eikä edes tajua ajatella ajankulua... Olen myös aina pitänyt aamuvuorojen tunnelmasta: pikkuhiljaa kaikki ympärillä herää ja saa toivotella ihmisille hyvää huomenta sekä mukavaa päivää. On vielä se hetki, jolloin päivästäsi voi tulla parempi kuin luuletkaan.

Yleensä jossain vaiheessa päivää alkaa huomata, ettei edellisenä yönä ole paljon unia nähnyt. Aivot saattavat mennä kesken kaiken ihan totaalijumiin. Esimerkiksi tänään en osannut ollenkaan kertoa asiakkaalle mitään kirjasta, josta olin kyllä lukenut useampia arvosteluja. Toisinaan en osaa päättää hakisinko vain kahvin vai menisinkö jo lounaalle (näitä elämän vaikeita kysymyksiä!). Tänään tuntui, että joku oli yhtäkkiä vaihtanut kassan nappuloiden paikkaa. Alkoi hieman jo huvittaa ja mietin tajusivatko asiakkaat, että taidan olla vähän töööt.

Aamuvuorojen jälkeen elämän luksusta on se, että pääsee nopeasti kotiin, syö nälkäisen vatsansa täyteen ja kellahtaa päiväunille. Kuinka iloinen olenkaan siitä, että voin tehdä niin. Ei ole koiria tai lapsilaumaa odottamassa, eikä nyt kesällä opiskeluvelvollisuuksia kutsumassa. Noin tunnin torkuttuaan voi harkita taas elävänsä tai ainakin yrittää tehdä jotain. Kuten vaikka keittää kahvit ja jauhaa paskaa kituiseen blogiinsa. Lukea parempia blogeja. Tiskata astiat, laittaa pyykit kuivumaan. Parin tunnin päästä lähteä vähän kuntoilemaan odottamatta kuitenkaan huipputuloksia. Nytkin on vielä monta tuntia aikaa puuhailla ennen kun pitää painua petiin ja toistaa huomenna sama kaava uudestaan. Toivottavasti edes vähän pidemmillä unilla.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa, ettei kohdalleni ole osunut enempää kuin kaksi todella aikaista aamua putkeen. Viimekesäisen unettomuusputken pelottelemana olen tästä kiitollinen, mutta toisaalta haluaisin kokeilla, voisiko tähän aikaisempaan rytmiin oikeasti päästä. Työkaverin mukaan yhdeksän aamua putkeen aiheuttaa sen, että viimeistään viidennen kohdalla alkaa olla niin väsynyt, että nukahtaa riiittävän ajoissa illalla... Lähipiirissäni on myös elävä todiste siitä, että kello neljän herätyksiin ei kuole. Isäni on noussut lähes jokaisena arkipäivänä ennen kukonlaulua jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja on todistettavasti vielä voimissaan... Kaikille ei siis ole hullua herätä aikaisin. Toisille se on täysin normaalia.

kuva täältä

Share
Ladataan...

Ladataan...

Helsinkiläistynyt luonnonlapsi pääsi viikonlopuksi haistelemaan metsää ja tuijottelemaan järvimaisemia. Oi kuinka ihanaa se olikaan! Ei ollut puhelinta piippaamassa, ei nettiä imemässä syövereihinsä, ei velvollisuuksia kutsumassa, ei meteliä eikä ryntäileviä ihmisiä. Oli vain hiljaisuutta, lintujen laulua, metsän tuoksua, solisevia puroja, puhaltavaa tuulta, tyyni järvenpinta ilta-auringossa ja rätisevä nuotio. Sitten oli myös täristy yö teltassa, kivikova tyyny mytätty paita pään alla, vaikeakulkuinen maasto, kylmä tuuli ja väsyneet jalat. Viikonlopun vaelluksella tunsi siis monella tapaa olevansa elossa!

Tästä kuvasarjasta voitte todeta, että reissun täytyi olla ihan siedettävä, koska jaksan hymyillä paitsi ennen reissua niin vielä sen jälkeenkin!

Perjantai-illan etapin piti olla lasten leikkiä. Vain reilu kaksi kilometriä ensimmäiselle telttapaikalle. Matkaan lähdettiin siinä yhdeksän aikaa illalla. Meillä molemmilla (minulla ja miehelläni) oli ollut vapaapäivä, joten kumpikin otti rennosti eikä kiirehtinyt lähtemään. Onneksi on kesäkuu ja valoisat yöt. Jo ensimmäiset kilometrit ottivat kyllä luulot pois. Isojärven kansallispuiston polut ovat "paikoittain vaikeakulkuisia". Osuttiin sitten heti sellaiselle kivikkoiselle ja mäkiselle polulle, jota kulkiessa mietti kerran jos toisenkin sitä, jaksaako tällaista kävellä noin 20 kilometriä ja pysyykö paikat ehjänä kotiin saakka.. Ensimmäiset hikikarpalot ilmestyivät otsalle.

Jokainen joskus telttaillut tietää, että teltassa joko nukkuu kuin pieni lapsi tai sitten ei. Usein käy myös niin, että toinen nukkuja herää aamulla makeiden unien jälkeen virkeänä ja toinen virittelee jo tulta retkikeittimeen saadakseen kolme kuppia kahvia korvaamaan puuttuvia yöunia. Teltassa jos missä on nimittäin tullut koettua niitä öitä, kun aamulla miettii, onko nukkunut silmäystäkään koko yönä. Minun ensimmäinen yöni oli jotain välimuotoa; näin kyllä joitain outoja unia, mutta tärisin myös kylmästä ja mietin keinoja lämmetä useampaan otteeseen. Vaelluskumppani, kuumaverinen avopuolisko totesi sitten aamulla, että oli yöllä vähän kuuma. 

Lauantaiaamu valkeni tuulisena ja viileänä, joten oli parempi kiskoa aamupalat naamaan ja lähteä liikkeelle. Kummasti noin kymmenen kiloa selässä lämmittää! Energiaa riitti, joten pidettiin (tai minä edessäkävelevänä pidin) ihan hyvää vauhtia yllä. Ensimmäiset yhdeksän kilometriä päästiinkin melko kivuttomasti ensin aamupalan ja sitten lounaan voimalla eteenpäin. Jäljellä oli enää vajaa neljä kilometriä yöpymispaikalle ja minä vielä innoissani kokeilin tehdä askelkyykkyjä rinkka selässä. Virtaa siis riitti, muttei kovin kauaa. Päästiin nimittäin taas vaihteeksi tarpomaan sellaista vaikeakulkuisempaa reittiä. Sitten mentiin ylämäkkee, alamäkkee, ylämäkkee, alamäkkee ja ylämäkkee. Viimeisten kilometrien iloksi sattui tiukka nousu, joka puristi mukavasti mehut pois ja pisti puuskuttamaan astmaatikon lailla. Ei tehnyt enää mieli tehdä huvikseen askelkyykkyjä... Hikisinä ja väsähtäneinä saavuimme majapaikkaamme. Ilta-aurinko paistoi, järvi oli tyyni ja olimme ensimmäisiä yöpyjiä. Voi sitä onnentunnetta, kun vielä saimme murkinaa mahoihin ja mussutimme karkkeja makuualustoilla maaten.

Toiseksi yöksi varustauduin paremmin ja puin enemmän vaatetta päälle. Kylmä ei enää vaivannut, mutta sain seurakseni kolotukset. Jalkoja särki, eikä lonkka tykännyt mistään asennoista. Heitin muutaman buranan naamaan ja vuodatin pari kyyneltä. Teki mieli omaan sänkyyn, mutta sain onneksi lohdutushaleja. Lopulta pillerit alkoivat vaikuttaa ja vaivuin uneen. Aamulla sainkin herätä lämmittävään auringonpaisteeseen ja siihen, että retkikumppani valitteli tukehtuvansa telttaan. Minä olin tyytyväinen, kun oli kesä enkä palellut, kun päällä oli urheilukerrasto, fleeceasu ja villasukat ja olin kääriytyneenä makuupussiini.

Sunnuntain saimme reippailla aurinkoisissa maisemissa. Muutaman kilometrin aamulenkki sujui mukavasti, vaikka jalat jo vähän painoivat ja särkivät. Kotimatkalla piti vielä tankata (ei siis autoa vaan väsyneet vaeltajat), joten nautittiin pizzat ja jäätelöt tasokkaassa ravintolassa huoltoasemalla. Kotiin palasi hieman väsynyt, mutta iloinen reissaaja. Uskon reissun viehätyksen piilleen siinä, ettei kokoajan ollut pumpulista ja ihanaa, vaan sai vähän haastaa ja koetella itseään, tuntea olevansa elossa ja selviävänsä pienistä vastoinkäymisistä. Lisäksi sai olla keskellä rauhallista luontoa, jota Helsingissä asuessani niin kovasti kaipaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen melko surkea shoppailija. En raaskisi millään ostaa mitään kallista, koska tunnen itseni melko köyhäksi, opiskelijan perustulo kun on noin 460 euroa kuussa. Pennosia kertyy kyllä muualtakin (mm. töistä), mutta en voi mitenkään kehuskella mammonillani. Toisaalta en myöskään viitsisi ostaa halvinta kökkölaatua, joka hajoaa heti ensikoetuksessa, mutta jota en raaski sitten heittää pois, koska oon siitä maksanut. Niinpä siis shoppailen joko vähintään -50% laatukamaa alesta tai sitten pengon kirpputoreja. Kolmas vaihtoehto on huijata itsensä tuntemaan olonsa rikkaaksi, ostaa jotain kallista ja olla tarkistamatta tilin saldoa seuraavaan pariin viikkoon...

Muutama päivä sitten oli kuitenkin varsin onnistunut shoppailureissu. Löysin sen, mitä lähdin hakemaan. Ainakin melkein. Tarkoitus oli ostaa työkengät, joten ostin Stadiumin alennustennarit. Laadukkaita, jalkaa tukevia ja ilmavia työkenkiä en raaskinut kuin vilkaista... Mutta sainpa työkäyttöön pyhitetyt kengät hankittua. Suurin syy reissun onnistumiseen oli kuitenkin se, että rahaa meni enemmän ruokaan kuin ostoksiin. Sillä eikö shoppailureissut ole sitä varten, että voi syödä lounaaksi pitkän subin ja mennä noin tunnin shoppailun jälkeen syömään jäätelöä kahvilaan? Sen jälkeen voi kätevästi kipaista marketin ruokaosaston kautta kautta kotiin kassit täynnä tavaraa. Tämän kaiken kruunaa seuralainen, jonka kanssa voi ravita henkistä hyvinvointiaan fyysisen ravitsemisen ohessa. Parasta seuraa on tietysti sisko, jolla on geeneissä samanlainen herkkuperse kuin minullakin.

Tällaisen shoppailureissun jälkeen kotiin palaa tyytyväinen ihminen. Ostettu tavara mahtuu jonnekin (vatsassa kun on säännöllisin väliajoin lisää tilaa) ja olo on iloinen, koska tilin saldo ei näytä kovin pahalta. Tai jos näyttääkin, niin aina voi ajatella, että syödä on kuitenkin pakko pysyäkseen hengissä.

kuva täältä

Share
Ladataan...

Ladataan...

Nyt on kesä ja iloitsen, koska jalassa on villasukat! Ihania nämä viilenevät kesäillat, kun tarkenee lyhyessä mekossa, mutta palelevat varpaat saa laittaa lämpimiin villasukkiin <3

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tuntuuko joskus siltä, että pinna alkaa olla kireällä, mieli käy ylikierroksilla ja suoritusmetodi on jämähtänyt päälle? Kiivastahtisen kevään jälkeen minusta tuntui siltä, että kone on jäänyt käyntiin eikä sammu millään. Onneksi viime viikolla oli viiden päivän vapaa ja hulvaton reissu Frankfurtiin tapaamaan vaihdossa olevaa ystävääni. Mitä tämä aivoton vapaus sitten käytännössä tarkoitti?

1) Ei ollut olemassa hyvää tai huonoa huumoria. Oli vaan vatsalihaksia kipristävää naurua, paljon ja päivittäin.

2) Sai syödä ihan mitä huvittaa ihan milloin huvittaa. Käytännössä siis syötiin pastaa, patonkia, makkaraa, juustoja, suklaata, keksejä, karkkia ja pähkinöitä vaikka heti aamupalaksi! Pientä turvotustahan se aiheutti mutta hei, löysät paidat on keksitty ;)

3) Sai juoda mitä huvittaa ja kuinka paljon huvittaa. Pääsääntöisesti nautittiin muutamat lasilliset (halpaa) viiniä iltaisin, mutta yhtenä iltana juhlinta lähti hieman käsistä ja meno muuttui sanoisinko hyvällä tavalla kreisiksi.

4) Ei tarvinut kuunnella herätyskellon pirinää, vaan oli ihan ok nukkua reilu 11 tuntia. Paitsi tietysti silloin, kun piti ehtiä koneeseen.

5) Shoppailtiin ajattelematta paljonko rahaa kuluu tai tarvinko tätä nyt ihan todella. Kaltaiselleni harkitsevalle kitupiikille tämä oli varsin vapauttava kokemus. Eikä sitä rahaakaan niin paljon lopulta mennyt, vaan tein hyviä löytöjä.

6) Ei ollut tarkkoja aikatauluja tai suunnitelmia. Tehtiin sitä, mikä sattui huvittamaan. Frankfurt oli tällaiseen oikein hyvä kaupunki, koska pakollisia nähtävyyksiä ei juurikaan ole.

7) Oli ihanaa matkaseuraa. Oli roppakaupalla pitkiä keskusteluja. Oli uusia hauskoja tuttavuuksia.

Oli ikimuistoinen reissu!

 

Share
Ladataan...

Pages