Kävin eilen taas IKEAssa. Itse asiassa käyn siellä melko usein. Usein tulee ostettuakin jotain, nimittäin halpaa pehmistä ja lihapulla-annos. On kotonani myös ainakin viisi IKEA-tavaraa, ehkä jopa enemmänkin.

En siis käy tuossa niin monen unelmien halpasisustusliikkessä ostaakseni halpaa sisustuskamaa vaan enemminkin ihmetelläkseni sitä. Jostain syystä IKEAssa on kuitenkin aina hauska käydä. Siellä jos missä voi naureskella rumille sisustusjutuille (kunnes ystäväsi päättää ostaa sen, koska se on NIIN ihana). Toisaalta voi myös haaaveilla siitä, miten voisi kotinsa sisustaa sitten joskus kun on jotain muutakin kuin pieni huone kimppakämpästä. Tänne ei viitsi vaihdella verhojakaan vuodenajan mukaan, kun ei oikein tiedä, mihin ne ikkunasta poistetut verhot mahtuisi säilömään.

Onneksi kaverini usein ostelevat tavaraa minunkin edestäni. Silloin minusta on jotain hyötyäkin: yritän toppuutella ja estää heitä ostamasta kaikkia niitä ah niin ihania juttuja, joille ei kyllä ole kotona paikkaa tai tilaa missään. Niinpä kassan kohdalla kaikki tavarat ainakin melkein mahtuvat vielä ostoskärryihin (mukaan lukien ne minun kolme valokuvakehystä ja tuoksukynttilät).

Sami Hedberg yhdessä sketsissään väitti, että IKEA-shoppailu jos mikä on vaarallista parisuhteelle. Minä ja poikaystäväni emme kyllä ajautuneet mihinkään kriisiin sen reissun jälkeen, jolla kiikuimme keinutuoleissa pällistelemässä Espoon maisemia, mätkimme toisiamme tyynyillä ja ostimme lopulta pehmojalkapallon ja vähän verhokangasta. Ja tietysti söimme paljon lihapullia.

Taidan olla aika surkea IKEA-shoppailija, ainakin sen puljun liikevaihdon kannalta. Toisaalta oman kotini säilytystilan riittävyyden ja tilini saldon kannalta olen erittäin hyvä IKEA-shoppailija. Lihapullat kun menee suoraan vatsaan eikä maksakaan paljon.

Kuva IKEAn sivuilta.

Kun valittelin, etten ole ehtinyt siivota, kun on käynyt kutsu töihin, niin sain vastauksen "aikuisen elämää". Ounou! Tuleeko minustakin siis joskus oikea aikuinen? Mitä ihmettä se aikuisuus oikeastaan on?

Kun olin nuorempi, luulin tuntevani itseni todella aikuiseksi sitten, kun olen päässyt kahdekympin paremmalle puolelle. Jostain kumman syystä nyt on alkanut tuntua, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tiedän tai luulen tietäväni, mitä on olla aikuinen tai milloin voin sanoa olevani aikuinen. Sitten kun minulla on tutkinto ja käyn säännöllisesti töissä? Olen ottanut lainaa? Hankkinut lapsia? Kun vietän lauantai-illan kotisohvalla katsoen TV:tä saunan jälkeen ja sunnuntaina teen lihapataa ja käyn sauvakävelyllä? (Enkä enää rieku lauantaina skumppapullon kanssa kello viiteen ja sunnuntaina makaa puolikuolleena sängyssä, ilmankos en ole siivonnut.)

Kaksikymppisenä ei välttämättä olekaan aikuinen. On muka vanha, mutta kuitenkin tuntee olevansa vielä tosi nuori ja kokematon. Vanhalta olo tuntuu silloin, kun 14-vuotiaat hehkuttavat Justin Bieberin keikkaa ihastuneena ja ääni kiljumisesta käheänä vielä kolme päivää keikan jälkeen äidinkielen oppitunnilla. Nuorelta olo tuntuu vaikkapa silloin, kun istuskelee opettajanhuoneessa kuuntelemassa juttuja perhe-elämästä.

Onhan tämä työssäkäyminenkin ihan kivaa, mutta vielä parempaa on saada vielä opiskella ja lykätä liiallista aikuistumista muutamalla vuodella. Aikansa kaikelle.

Taidan olla vielä vaiheessa 1. Jes!

Kuva täältä: http://funny-pictures-blog.com/2012/03/01/adulthood-2/

Kun asuu reilun 10 kilometrin päässä koulusta, pallotreenihallista, kohtuuhintaisesta kuntosalista ja opiskelijajärjestön tiloista ja liikkuu julkisilla, koituu innokkaan kuntoilijan kohtaloksi kassialmailu.

Päivän vakiovarustus on yleensä tällainen:

Reppu, sisältönä suurin piirtein: penaali, kansio, rahat, puhelin, avaimet, vesipullo, evästä, vähintään yksi romaani (kirjallisuuden opiskelijan vakiovaruste) ja kaikki se, mikä treenikassiin ei enää mahtunut.

Treenikamakassi, sisältönä: kengät, trikoot, paita, pyyhe, suihkukamat, meikkipussi, vaihtovaatetta, lukko.

Palloilupäivinä mukana voi hyvinkin olla urheilukassi, johon tungen sekä treenikamat, että koulukamat. Lisäksi mukana on usein neljä lentopalloa hienosti Pirkka-kassiin pakattuna (pallot majailee nyt joukkuetoverilla, mutta voitte vaan kuvitella).

Niiden kanssa sitten pääsee reissaamaan lähijunassa (joo, vien ainakin 2 penkkiä jos tilaa sattuu olemaan) ja busseissa ("Anteeksi, anteeksi" on tuttu mantra, kun häiriköin kasseilla käytäväpaikoilla istuvia matkustajia).

Tämä siis tavallisena päivänä, jolloin usein vielä käväisen kaupan kautta kotiin (koska olen liian laiska käydäkseni kotona ja kävelläkseni sen jälkeen uudestaan sen 3oo metriä kauppaan). Näin saadaan vielä kolmas kassi kehiin.

Tässä lähiaikoina olen kyllä raahannut muutakin mukavaa mukanani, mm. kuutta lentopalloa jätesäkissä (opiskelijatoverit hieman ihmettelivät varustustani), 15 pelipaitaa ja treenikamoja, roll up -pötköä, suksia, makuupussia ja alustaa sekä tietysti kassillista kamaa ja toista kassillista täynnä ruokaa. Välillä tuntuu, että olen melkoinen näky mennessäni! Ja hiki tulee jo niitä treenikamoja raahatessakin... Kaiken lisäksi, jos joskus satun lähtemään matkaan vain yhden (1) kassin kanssa, tuntuu kaiken aikaa siltä, että jotain puuttuu!

Kassialma-ennätykseni on kuitenkin kahden vuoden takaa, jolloin muutin kolmeksi kuukaudeksi takaisin vanhempien nurkkiin töiden takia. Silloin mukana oli iso selkäreppu, matkalaukku ja viisi muuta kassia. Kaiken huipuksi minun oli pakko pakata matkalaukkuun kasa Tallinnasta tuotuja siidereitä, joten matkalaukku painoi aivan tajuttomasti. Viisaana tyttönä menin Helsingissä junaan, joka kiertää Riihimäen kautta, jottei tarvitse vaihtaa junaa. Jos siis tajuaa valita oikean vaunun. Vain kaksi ensimmäistä vaunua jatkoivat haluamaani suuntaan. Olin itse kolmannessa. Silloin hieman sapetti. Selvisin silti elossa kotiin, mutta en ole samaa kokeillut enää uudestaan.

Siispä minä ja kassit, ehkä me kuulumme yhteen. Olen kassialma, kantojuhta, mitä vaan ikinä keksinkin... Nyt  kasseja pakkaamaan ja jumpan kautta saunailtaan!

"Minä luulin kauneuden ja terveyden ja nuoruuden kuuluvan minulle, olevan minua itseäni. Ne eivät olleet. Ne ovat vain ominaisuuksia, jotka kuuluvat hetken kenelle hyvänsä ja sitten ne taas riisutaan pois. Ne ovat lainassa vain."

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (135-136) 

Olen Leena Krohn -kurssilla, joten olen lukenut kevään aikana useampi hänen teoksiin. Niitä ei aina ymmärrä, mutta joku kuvaili osuvasti "kirjan luettuaan tuntuu, kuin olisi saanut keskustella jonkun itseään viisaamman kanssa."  

Tuota siteeraamani kohtaa lukiessani tunsin kuin kirja olisi käskenyt minua: "Nauti nainen nuoruudestasi, jokaisesta päivästäsi, hetkestäsi, terveydestäsi. Ei ole kiveen kirjoitettu, että ne kestäisivät koko elämän." Silloin tällöin on hyvä pysähtyä, katsoa ympärilleen, tarttua hetkeen ja nauttia elämästä.

Siispä nautinnollisia hetkiä kaikille, itse haahuilen hyvän treenin jälkeisesssä euforiassa ja aion kohta syödä hyvin. 

Tällä viikolla olen luopunut kahdesta asiasta. Toisesta pienen vahingon kautta ja toisesta tahdonvoimalla.

Ensimmäinen asia on meikin käyttö. Unohdin nimittäin meikkini vanhempieni vessaan. Siellähän ovat varmassa tallessa, enkä aio ostaa uusia, koska siskoni tulee perjantaina kylään ja lupasi palauttaa ne. Onneksi, sillä lauantaina on iltapukujuhlat, joissa mielelläni näytän kauniilta enkä haudasta nousseelta. Sitä ennen olisi kuitenkin edessä esittelykeikka ja työhaastattelu ilman meikkiä. Uskoisin kuitenkin selviäväni, oli silmissäni ripsiväriä tai ei. 

Toinen asia, josta päätin luopua, ovat karkit. Nyt kyseessä on kuitenkin oma päätös. Kun annan itseni syödä vapaasti karkkia, syön sitä helposti liikaa ja aivan turhaan (kuten viimeisimmät pari kuukautta ovat osoittaneet). Nyt tavoitteenani olisi olla kaksi kuukautta koskematta noihin sokerilöntteihin. Tavoitteen pitäisi ainakin järjen mukaan olla täysin saavutettavissa, sillä olen ehtinyt olla tässä elämässäni neljä vuotta putkeen syömättä makeisia. Jos siis sorrun, on kyse tahdonvoiman puutteesta. 

Saa nähdä, montako kertaa saan kuulla tämän kahden kuukauden aikana, ettei minun tarvitse laihduttaa. Olenhan ihan normaalipainoinen. Ikuinen ongelma onkin, miksei sitä voida hyväksyä, että joku syö terveellisesti koska haluaa voida paremmin eikä koska haluaa laihtua. Nykyään tulen yhä helpommin ja helpommin huonovointiseksi kaikesta mässäilystä. Turvottaa, oksettaa, närästää ja tulee tukkoinen olo. Haluan olla energinen ja tyytyväinen omaan kehooni. Voiko kukaan väittää tuntevansa mielihyvää siitä, että vatsaa turvottaa ja vyö puristaa?

Välillä tekee hyvää luopua hetkeksi asioista, jotka ovat arkipäiväistyneet ja tulleet itsestäänselviksi. Aiemmin elämässäni olen kokeillut mm. viikon elämää ilman mitään elektroniikkaa teltassa saarella, kuukautta syömättä ollenkaan lihaa ja useamman kuukauden raittiutta. Kaikki ovat olleet varsin hyviä kokemuksia.

Mistä sinä voisit olla valmis luopumaan vaikkapa kuukaudeksi? Mistä et luopusi mistään hinnasta?

kuva: www.fazer.fi

Olin viime viikolla flunssassa. Tällaiselle paikasta toiseen säntäilevälle ja vähintään neljä kertaa viikossa urheilevalle ihmiselle on aina jonkinlainen shokki sairastua. Nytkään en ollut niin kipeä, että olisin totaalisesti kaatunut sänkyyn. Kuitenkin olo oli sen verran tukkoinen, että kävely oli taatusti fyysisesti rankinta puuhaa, mitä uskalsin edes ajatella.  Jotain luonteestani saattaa kertoa myös se karu tosiasia, että aina ensimmäisenä kun tajuan flunssan iskeneen, alan miettiä montako päivää pitää olla urheilematta. Opiskelu ja muut menot tulevat vasta hyvänä kakkosena perässä...

Vaikka en toivo kenenkään olevan kovin usein kipeä, haluan kuitenkin kirjoittaa muutaman huomion siitä, miksi joskus on oikein tervettä olla vähän sairaanakin.

Kipeänä nimittäin:

• muistaa taas, kuinka ihanaa onkaan olla terve. Terveyttään pitää liian helposti itsestäänselvyytenä.
• voi vain haaveilla urheilusta, joten kun vihdoin pääsee uudelleen salille tai lenkille, on motivaatio ainakin kohdallaan. Lisäksi jää kerrankin aikaa tehdä muutakin, esimerkiksi lueskella blogeja.
• joutuu keskittymään elämän perusasioihin ja etenemään tunti kerrallaan. Aamulla herätessä toivoo vaan, että jaksaa tukkoisten yöunien jälkeen olla koko päivän töissä pirteänä. Sen jälkeen voi sitten miettiä illan menoja.
• ei siis jaksa vaatia itseltään niin paljon, vaan on huomattavasti armollisempi itseään kohtaan.
• lepää enemmän kuin normaalisti.
• voi juoda niin monta kuppia kaakaoa ja viinimarjamehua kun vain haluaa.

​Oikeastaan monet näistä asioista tulisi muistaa myös terveenä. Helposti kuitenkin piiskaa itseään vähän liikaakin ahkeruuteen, kun ei ole mitään "hyvää syytä" levätä. Kipeänä oleminen opetti minulle jälleen sen, kuinka toisaalta on ihanaa olla taas terve ja jaksaa tehdä ahkerasti kaikkea, mutta toisaalta itselleen voisi olla vähän armollisempi myös terveenäkin.

Jutun kuva on napattu internetin syövereistä.