Eräs helmikuun päivä

Pari viivaa

Arki on näennäisesti looginen jono päiviä, jotka polveilevat perätysten säntillisinä kuin helminauha. En kuitenkaan huomaa nauhaa, kun tunnen pikemminkin ajelehtivani sameassa nesteessä, jonka pinnan alle sinkoudun joka ilta nukahtaessani. Unissani on hämärää ja uhkaavaa. Velvollisuuden tunne hönkii sielläkin niskaani kuin mikäkin kiilusilmäinen peto. Suutelen tuntemattomia, pelastan maailman ja intiaanit ajavat junaani takaa ampuakseen tylpällä nuolella. Pikkuprinsessa vaatii minua vahtimaan pehmonalleaan ja takapihalla vanhukset allasjumppaavat kukkahatuissa. Hukkaan salaiset paperini talossa Tukholman keskustassa, jossa Mikael Gabriel kertoo olevansa Riku, rakennusmies Loimaalta. Herätessä väsyttää.

Kuntosalin kelmeässä valossa kasvoni näyttävät leijuvan ilmassa lähes itsekseen. Pyyhällän peilin ohi surina aivoissani, kohti laitetta, jolla syketreeni, (cardio workout, kuten kiinteyspiireissä sanottaisiin) on poukkoilua kolmiuloitteisessa tilassa. Tuijotan kadulle, sillä olen kala hikoiluakvaariossa. Haluaisin laskea värikkäitä takkeja, mutta "Terveiset Siperiasta"-polaaripyörrepakkanen on pelotellut ne piiloihinsa. Huomaan olevani itse se näyttelyesine ja pari mummoa virnuileekin ilkikurisesti ohi taapertaessaan. Pompin ikkunassa miettimässä omaa naurettavuuttani ja kestävyyskuntoni tragikoomisen matalaa tasoa. 40 minuuttia myöhemmin surina on lakannut ja korvissani korisevat muusikotkin haluavat vain Acapulcoon.

Toimistolla aurinko paistaa häpeilemättä silmiini vastakkaisen talon ikkunoista. Kiemurtelen työtuolissani erilaisiin valolta turvaa hakeviin asentoihin siinä määrin, että urheilijanuoruusinnostuksesta kärsiviä reisiäni alkaa jälleen jomottaa. Pitäisi riemuita, sillä pitkän pimeyden jälkeen aurinko ehtii kivuta puurajojen yläpuolelle jo reippaasti ennen töihin lähtöä. Silmiä härnäävä aurinko ei kuitenkaan vaikuta juuri nyt lupaukselta kesän levottomuudesta, vaan enemmänkin taivaalliselta kirkasvalolampulta. Sellaiselta vähän turhan kirkkaalta ja oikeastaan aika turhalta. Olen silti kiitollinen lisääntyneestä valosta. Uppoan töihin kuin vetiseen suohon vain löytääkseni villasukkani kahvinkeittimen lähettyviltä muutamaa tuntia myöhemmin.

Illalla olen puhki, mutta luen silti kuivat silmät kutisten tenttikirjaa. Mietin, miksen ehdi istua ja hengittää. Minne on niin kova kiire? Mitä tai ketä varten oikein suoritan niin kovasti? Miksi tunnen pakottavaa tarvetta koota sen sivuaineen kasaan, jota ylenkatsoin yliopistossa kirjoilla ollessani? Miksi esitän kauhean määrän miksi-kysymyksiä? Lakkaan kynnet ja toivon haihtuvien huurujen vievän minut hetkeksi toisaalle.

Kuva ei liity juttuun, muuten kuin infernaalisen kirkkautensa puolesta. Oispa taas kesä, Tukholma ja tietyömaat.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.