Kukaan ei toivo tökeröä huutelua

Pari viivaa

Kaiken tänä vuonna teemakseni ottaman paremminvointi puuhastelun keskellä olen päätynyt miettimään asioita, jotka aiheuttavat pahaa oloa. Paha olo ei välttämättä ole hyökyaallon omaista tai kaikenkattavaa, mutta pienillä synkillä hetkillä on taipumusta kasaantua ja kerrostua. Olen huomannut, että minua riivaa jossain määrin liiallinen oikeudenmukaisuuden kaipuu ja vahva huoli maailman tilasta. Uutisia pystyn vielä lukemaan surematta jokaista lämpöhalvaukseen kuollutta koiraa, sota-alueen raunioihin hautautunutta lasta ja hoitamatta jäänyttä sotaveteraania. Kun vain ymmärtäisi olla lukematta kommentteja. Kommenttiosiot nimittäin ovat yksi ympärivuorokautinen ilkeiden ja riidanhaluisten ihmisten kokoontumisajo.

Mikä siinä on, ettemme me ihmiset osaa pitää tökeröitä sanoja suussamme, vaan oksennamme niitä ilman mitään suodattimia kanssa kansalaistemme päälle? Olen viime aikoina pitkästä aikaa alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten törkeästi me toisistamme puhumme. Olen useita vuosia nettihuutelun osalta elänyt välinpitämättömässä turtumuksessa. Kakkiaiset kakkiaistelee, minkäs sille voi. Toisten viskellessä pikselikakkakikkareilla toisiaan, olen pyrkinyt poistumaan takavasemmalle, sillä en enää vaan jaksaisi. Huutokeskustelut, joissa faktat korvataan mutu-tuntumalla, lähipiiriotannalla ja toimittajien/somettajien/muiden keskustelijoiden herjaamisella, eivät kutsu enää, lainkaan. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut herätä tästä välinpitämättömyyden horroksesta, sillä eihän tämä nyt näin voi mennä, että aikuiset ihmiset kinastelevat kuin pahaiset kakarat ja jo ensimmäisellä herjalla mennään henkilökohtaisuuksiin.

Mikä tarve meillä ihmisillä on suoltaa negatiivista myrkkyä toistemme päälle? 

Heräsin näiden pohdintojen pariin luettuani pitkästä aikaa Puistojatkot -blogia, jossa kirjoittaja Rädyn tatuoituna naisena olemista käsittelevä tekstin kommenttiosio on kamalaa luettavaa. Miten ihmiset voivat kuvitella, että internet antaa heille jonkinlaisen oikeuden alkaa kommentoida toisen ihmisen ulkonäköä ivailevaan ja satuttamaan pyrkivään sävyyn? Miten aikuinen ihminen voi kuvitella, että sananvapaus tarkoittaisi oikeutta viskellä herjoilla, haukkumasanoilla ja solvauksilla toista ihmistä? Jos potee inhoa jotain asiaa kohtaan, niin eikö sen voisi pitää ihan vain omana ongelmanaan. 

Törmäsin myös taannoin uutiseen ihmisten tarpeesta nillittää radiopersoonan some-kuville. YLEX:n juontaja Alma Hätösen Instagram täyttyi käytöshäiriöisten ääliöinneistä ja muista asiattomista kommenteista haipakkaan sen jälkeen, kun tämä oli julkaissut kuvan, josta voi todeta, että myös radiojuontajilla on pakaroiden jatkeena kaksi jalkaa. En ymmärrä miten toisten lomakuvista jaksetaan loukkaantua, saati nähdä se vaiva, että ryhdytään tekemään paasamaan naisvartalon seksualisoinnista mediatilassa tai valittamaan omaa mielenkiinnottomuutta juontajan paljasta ihoa kohtaan. Instagram kun ei nyt ole varsinaisesti patriarkaatin moderoima mediatila (jos unohdetaan nännigate), vaan kukin postaa sinne itse haluaa. Ihan vaikka uikkarikuvia! Eikä se uikkarikuva ole kutsu jollekin uivelolle tulla nillittämään. Instagram-feedissä kun on sellainen kätevä ominaisuus, että itseä kiinnostamattoman sisällön ohi voi skrollata. Kätevää, eikö?

Vanhalla kansalla on loistava sanonta, vaikka monia "kansanviisauksia" muuten vanhentuneina pidänkin, ja se kuuluu: "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi olla hiljaakin." Että jos toisen ihmisen kuvasta todella tulee niin paha mieli, että tekee mieli hakkua tai olla muuten törkeä, niin parempi jättää kommentoimatta. Voi vetää vaikka pipon syvälle päähän ja laskea sataan. Se että henkilö X ei pidä henkilö Y:n ominaisuudesta ei ole mikään syy kertoa tätä Y:lle. Vaikka henkilö Y kiinnostaisi X:ää kuinka vähän tahansa, niin vielä jumalattomasti vähemmän Y:tä kiinnostaa lukea X:n hyypiötekstiörinää. Muut ihmiset eivät ole olemassa fyysisessä tai nettipresenssissään mielyttääkseen joka ikistä vastaantulevaa tampiota, jolla on paska mielipide ja rumia sanoja, joilla ilmaista se

Keskimäärin ihmisiä ei kiinnosta tietää tuntemattoman ja heille täysin yhdentekevän ihmisen mielipidettä yhtään mistään. He pyytävät kyllä jos se kiinnostaa! Joten voisimmeko me aikuiset vähitellen kollektiivisesti nousta täältä koulukiusaamishenkisestä nimittelystä vaikka ihan suomalaiskansalliseen hiljaisuuteen? Hiljaisuudessa on nimittäin jotain majesteelillista ja rauhoittavaa. "Hiljainen hyväksyntä" tai välinpitämätön hiljaisuus ovat aina monin verroin parempia kuin yksikään "ihan kiva, mutta..." -alkuinen kommentti, joka on pelkkää muttaa ilman kivaa. En usko että kovinkaan moni on näistä "totuuden torvien", "suoraan sanojien" ja "läpällä heittäjien" uhriksi osuneista on erityisesti tätä "rehellisen ja suoran mielipiteen" (eli ihan puhtaan törkeilyn) mahdollisuutta arvostanut. En nimittäin usko, että tässä maailmassa olisi saavutettu mitään hyvää tällä haukkumisen, solvausten ja loukkausten ilmapiirillä. Ottaen huomioon että suurin osa maailman sodistakin on alkanut jonkinlaisella riehumisen laukaisevalla loukkauksella.

Tämä teksti ei tarkoita sitä, että kannattaisin jotain selkääntaputtelijoiden, hymistelijöiden ja näennäisen kannustamisen kupliin eristäytymistä, ehei. Keskustelua voi kuitenkin käydä myös täysin vastakkaisten mielipiteiden välillä ilman, että näkee enemmän vaivaa toisen mielikuvitukselliseen herjaamiseen kuin oman mielipiteensä perusteluun. Toivon, että joku päivä ihmiset ovat riittävän marinoituneita tähän digitaaliseen rinnakkaistodellisuuteen, jotta ymmärtäisivät palata ihan tavanomaisten käytöstapojen, keskustelukumppanin kunnioittamisen ja rakentavan argumentoinnin pariin. 

Loppuun haluaisin sanoa, että olette kaikki ihania, vaikka myrkyn niellyt periaatevinkuja muuta väittäisi. Lisäksi arvostan sitä, että täällä Lilyssä pääasiassa kyetään erittäin asialliseen keskusteluun ilman, että omalle mielipiteelle pitää hakea tukea toista maanrakoon polkemalla.

Kuva: Unsplash / Gabriel Matula, CC0-lisenssi

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.