Ladataan...
Pari viivaa

Epämääräinen olo seuraa mukana kaikkialle. En ole edes varma, olenko todella vai onko arkeni absurdia keskisyvää REM-unta. Kätenikin näyttävät oudoilta, jonkun toisen kourilta kiinnitettynä kehooni. Livun päivien läpi sumussa, jota silmätipat ja kahvi hetkellisesti terävöittävät. Palaan kuitenkin aina usvan syövereihin, josta käsin hapuillen teen töitä ja opiskelen ylimalkaisesti. Hämmästelen lopputulosten siedettävyyttä. Toisinaan järkytyn niiden nappiin menemisestä. Kaiken tämän tekevät kädet, jotka talvi on muuttanut vieraiksi ja koppuraisiksi.

Mietin päiviä, esseitä, analyysejä, tiedotteita, kyykkyjä ja graafeja. Kaiholla muistelen opiskeluaikojen tenttien jälkeistä hapuilevan kevyttä oloa, kiireettömiksi venyneitä iltapäiviä teekuppi kourassa, kirja toisessa. Nyt elämäni on niin sanotusti nio till fem, täystyöaika ja itsensäkehittämisprojektin ylipaukkuva tuntikehys. Minulla on kova tarve kelvata, en vain tiedä kenelle, sillä ihmiset elemässäni pitänevät minusta juuri sellaisena huonoja vitsejä laukovananeuroottisena stressipallona, joka valmiiksi olen. En vain tiedä olenko itse enää läsnä, minä vain olen, suoritan ja raahustan eteenpäin. Oikean jalan sukassani on reikä.

Yöllä näen unta, että olen päässyt uuteen yliopistoon sisään. Kaikki muut näyttävät todella nuorilta ja itäsiivessä vastaan kävelee päiväkotiryhmällinen erityislahjakkaita lapsia. Häpeilen ja ihmettelen miten paljon ala-asteluokaltani nuo lapset näyttävätkään. Menen yliopiston ruokalaan syömään tuttavieni kanssa ja en voi käsittää miten 2018 vaihtoehtoina voi olla vain pekonikastike tai hernekastike perunoilla. Menen pöytään ja istun alas herätäkseni. Luomuhera klimppiytyy aamupuuroon, muttei ole lainkaan niin pahaa kuin aluksi pelkäsin.

Tässä minä sitten istun koneella ja yritän sanallistaa sen, mikä ei ole sanoin kuvattavissa. Olotilan, jolle en kykene antamaan muita määreitä kuin epämääräisen. Pesukone lopettelee ja kutsuu selvittämään sukkahousuista muodostuvia umpisolmuja. Olisipa jotain, en vai tiedä mitä.

Ladataan...
Pari viivaa

Istun liian täysissä busseissa aamuin ja illoin. Ihmiset varisuttelevat talven jälkeistä väsymystään, kuin pieniä kiteitä. Vanhempiensa vierillä istuvat lapset ovat suorastaan maanisessa tilassa, eikä vielä ole edes huhtikuu. Bussin tunkkainen ilma pakkautuu äärimmilleen kysymyksistä, jotka koskevat Muumilaakson aikavyöhykettä ja Pisan kaltevan tornin korkeutta. Tunnen lähestyvän kevään tuoman pienen energian lisääntymisen silmäluomissani, joiden ei tarvitse enää taistella pysyäkseen auki aamuisin. Paremman elämänlaadun tavoittelun nimissä hankittu salikortti ei enää aiheuta turhautunutta ähinää, vaan kipitän kohti salia kuin paraskin fitness-pimu.

Askelkyykkyjen ja lihassoutujen välissä näen vilahduksen menneisyydestä heijastuksessani peilistä. Juuri tämän aamuiset salitrikooni ovat vuosikausia vanhat ja ymmärrän vasta nyt, liikeradan puolivälissä, että olen käyttänyt samoja housuja yli vuosikymmenen. Matalatulehduksinen ikäkriisini nostaa hieman uteliaana päätään, mutta survon sen syvemmällä hylättyjen ajatusten hautuumaalle. Tämä ei ole aika, eikä paikka ruveta murehtimaan parin vuoden päässä häämöttävää kolmenollaa. Sitä paitsi sehän on vain ekologista käyttää vaatteita niin kauan kun ne hyvinä pysyvät. Onhan? 

Palautan kirjaston kirjat taas kerran myöhässä, sillä aina on kiire ja muita valikoituja tekosyitä. Kirjapinoni yliaikainen panttaaminen vie tililtä reilut 11 euroa. Hävettää vähän, mutta lohduttaudun sillä, että sakkomaksuni mahdollistavat lisäkirjojen hankkimisen kokoelmiin. Yritän keskittyä valitsemaan uutta lainattavaa, mutta mieleni on levoton ja himoitsee kadulle. Valitsen summamutikkassa mukaani pari Norjan matkaopasta ja pakenen omaa keskittymiskyvyttömättömyyttäni ulos hämärtyvään iltaan. Kadulla edelläni kulkee nainen, jonka paperikassissa on logo, jonka suunnittelijan olen tuntenut joskus menneisyydessäni. Ikäkriisi vilkuttaa taas puuntakana. Väsyttää.

IT-bagini on hieman kärsinyt. Tässä se on osana työmatkaa.

 

Graffitinpoiston jälkiä marmorissa. Tärkeää kotikaupungin taltiointia.
 

Ladataan...
Pari viivaa

Kaiken tänä vuonna teemakseni ottaman paremminvointi puuhastelun keskellä olen päätynyt miettimään asioita, jotka aiheuttavat pahaa oloa. Paha olo ei välttämättä ole hyökyaallon omaista tai kaikenkattavaa, mutta pienillä synkillä hetkillä on taipumusta kasaantua ja kerrostua. Olen huomannut, että minua riivaa jossain määrin liiallinen oikeudenmukaisuuden kaipuu ja vahva huoli maailman tilasta. Uutisia pystyn vielä lukemaan surematta jokaista lämpöhalvaukseen kuollutta koiraa, sota-alueen raunioihin hautautunutta lasta ja hoitamatta jäänyttä sotaveteraania. Kun vain ymmärtäisi olla lukematta kommentteja. Kommenttiosiot nimittäin ovat yksi ympärivuorokautinen ilkeiden ja riidanhaluisten ihmisten kokoontumisajo.

Mikä siinä on, ettemme me ihmiset osaa pitää tökeröitä sanoja suussamme, vaan oksennamme niitä ilman mitään suodattimia kanssa kansalaistemme päälle? Olen viime aikoina pitkästä aikaa alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten törkeästi me toisistamme puhumme. Olen useita vuosia nettihuutelun osalta elänyt välinpitämättömässä turtumuksessa. Kakkiaiset kakkiaistelee, minkäs sille voi. Toisten viskellessä pikselikakkakikkareilla toisiaan, olen pyrkinyt poistumaan takavasemmalle, sillä en enää vaan jaksaisi. Huutokeskustelut, joissa faktat korvataan mutu-tuntumalla, lähipiiriotannalla ja toimittajien/somettajien/muiden keskustelijoiden herjaamisella, eivät kutsu enää, lainkaan. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut herätä tästä välinpitämättömyyden horroksesta, sillä eihän tämä nyt näin voi mennä, että aikuiset ihmiset kinastelevat kuin pahaiset kakarat ja jo ensimmäisellä herjalla mennään henkilökohtaisuuksiin.

Mikä tarve meillä ihmisillä on suoltaa negatiivista myrkkyä toistemme päälle? 

Heräsin näiden pohdintojen pariin luettuani pitkästä aikaa Puistojatkot -blogia, jossa kirjoittaja Rädyn tatuoituna naisena olemista käsittelevä tekstin kommenttiosio on kamalaa luettavaa. Miten ihmiset voivat kuvitella, että internet antaa heille jonkinlaisen oikeuden alkaa kommentoida toisen ihmisen ulkonäköä ivailevaan ja satuttamaan pyrkivään sävyyn? Miten aikuinen ihminen voi kuvitella, että sananvapaus tarkoittaisi oikeutta viskellä herjoilla, haukkumasanoilla ja solvauksilla toista ihmistä? Jos potee inhoa jotain asiaa kohtaan, niin eikö sen voisi pitää ihan vain omana ongelmanaan. 

Törmäsin myös taannoin uutiseen ihmisten tarpeesta nillittää radiopersoonan some-kuville. YLEX:n juontaja Alma Hätösen Instagram täyttyi käytöshäiriöisten ääliöinneistä ja muista asiattomista kommenteista haipakkaan sen jälkeen, kun tämä oli julkaissut kuvan, josta voi todeta, että myös radiojuontajilla on pakaroiden jatkeena kaksi jalkaa. En ymmärrä miten toisten lomakuvista jaksetaan loukkaantua, saati nähdä se vaiva, että ryhdytään tekemään paasamaan naisvartalon seksualisoinnista mediatilassa tai valittamaan omaa mielenkiinnottomuutta juontajan paljasta ihoa kohtaan. Instagram kun ei nyt ole varsinaisesti patriarkaatin moderoima mediatila (jos unohdetaan nännigate), vaan kukin postaa sinne itse haluaa. Ihan vaikka uikkarikuvia! Eikä se uikkarikuva ole kutsu jollekin uivelolle tulla nillittämään. Instagram-feedissä kun on sellainen kätevä ominaisuus, että itseä kiinnostamattoman sisällön ohi voi skrollata. Kätevää, eikö?

Vanhalla kansalla on loistava sanonta, vaikka monia "kansanviisauksia" muuten vanhentuneina pidänkin, ja se kuuluu: "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi olla hiljaakin." Että jos toisen ihmisen kuvasta todella tulee niin paha mieli, että tekee mieli hakkua tai olla muuten törkeä, niin parempi jättää kommentoimatta. Voi vetää vaikka pipon syvälle päähän ja laskea sataan. Se että henkilö X ei pidä henkilö Y:n ominaisuudesta ei ole mikään syy kertoa tätä Y:lle. Vaikka henkilö Y kiinnostaisi X:ää kuinka vähän tahansa, niin vielä jumalattomasti vähemmän Y:tä kiinnostaa lukea X:n hyypiötekstiörinää. Muut ihmiset eivät ole olemassa fyysisessä tai nettipresenssissään mielyttääkseen joka ikistä vastaantulevaa tampiota, jolla on paska mielipide ja rumia sanoja, joilla ilmaista se

Keskimäärin ihmisiä ei kiinnosta tietää tuntemattoman ja heille täysin yhdentekevän ihmisen mielipidettä yhtään mistään. He pyytävät kyllä jos se kiinnostaa! Joten voisimmeko me aikuiset vähitellen kollektiivisesti nousta täältä koulukiusaamishenkisestä nimittelystä vaikka ihan suomalaiskansalliseen hiljaisuuteen? Hiljaisuudessa on nimittäin jotain majesteelillista ja rauhoittavaa. "Hiljainen hyväksyntä" tai välinpitämätön hiljaisuus ovat aina monin verroin parempia kuin yksikään "ihan kiva, mutta..." -alkuinen kommentti, joka on pelkkää muttaa ilman kivaa. En usko että kovinkaan moni on näistä "totuuden torvien", "suoraan sanojien" ja "läpällä heittäjien" uhriksi osuneista on erityisesti tätä "rehellisen ja suoran mielipiteen" (eli ihan puhtaan törkeilyn) mahdollisuutta arvostanut. En nimittäin usko, että tässä maailmassa olisi saavutettu mitään hyvää tällä haukkumisen, solvausten ja loukkausten ilmapiirillä. Ottaen huomioon että suurin osa maailman sodistakin on alkanut jonkinlaisella riehumisen laukaisevalla loukkauksella.

Tämä teksti ei tarkoita sitä, että kannattaisin jotain selkääntaputtelijoiden, hymistelijöiden ja näennäisen kannustamisen kupliin eristäytymistä, ehei. Keskustelua voi kuitenkin käydä myös täysin vastakkaisten mielipiteiden välillä ilman, että näkee enemmän vaivaa toisen mielikuvitukselliseen herjaamiseen kuin oman mielipiteensä perusteluun. Toivon, että joku päivä ihmiset ovat riittävän marinoituneita tähän digitaaliseen rinnakkaistodellisuuteen, jotta ymmärtäisivät palata ihan tavanomaisten käytöstapojen, keskustelukumppanin kunnioittamisen ja rakentavan argumentoinnin pariin. 

Loppuun haluaisin sanoa, että olette kaikki ihania, vaikka myrkyn niellyt periaatevinkuja muuta väittäisi. Lisäksi arvostan sitä, että täällä Lilyssä pääasiassa kyetään erittäin asialliseen keskusteluun ilman, että omalle mielipiteelle pitää hakea tukea toista maanrakoon polkemalla.

Kuva: Unsplash / Gabriel Matula, CC0-lisenssi

Ladataan...
Pari viivaa

Toisinaan huomaan, että ajatukseni laukkaavat sivupolkujen kautta ekstralenkkiä siinä missä muut pysyvät yhdellä ja samalla polulla. Samalla kun tutkailen mentaalisten varpujen ja aluskasvillisuuden jännittävyyksiä, ovat muut jo tulleet perille. Heillä on myös valmis ajatus sievään ja ytimekkääseen formaattiin paketoituna. Vaikka mielenkiintoni ravintokasvien alkuperäisvärityksiä kohtaan onkin hellyyttävää (porkkana olivat muuten alkuujaan violetteja!), niin se ei erityisesti edistä pääni sisäisiä prosesseja, jos keskustelu käsittelee markkinoinnin segmentointia tai ihan vaikka Aku Ankkaa. Huomaan haihtuvani keskusteluissa pelkäksi myötäileväksi taustaääneksi, sillä minulla on kiire ratsata ajatusteni sivuhuoneetkin, ennen mielipiteeni muodostumista. Kun olisin valmis, muut ovat siityneet jo asiasta kukkakaaliin. Suuret ja mahtavat ajatukseni ovat jälleen kerran myöhästyneet.

Hitauden ja yliprosessoinnin vastapainona toinen taitoni on töksäyttely, joka ilmenee siinä vaiheessa, kun en jaksaisi käydä läpi normaaleja ajatuspolkujani. Silloin suustani ei tule sammakkoa, vaan kokonainen raamatullisen mittaluokan vitsaus rupikonnia, jotka lähmivät mennessään kaiken niljaisen liman peittoon. Ei kovin kaunis näky saati hurmaavaa kuultavaa. Tätä antamaani eleganttia vaikutelmaa ei ainakaan paranna tapani hekotella kiusaantuneesti omille näppäryyksilleni. Jokin siinä on, että tapaan vältellä uusiin tuttavuuksiin tutustumista, ihan vain säästääkseni heidät suustani purkautuvalta keskiaikaa pimeämmältä sepustelulta.

Toivoin lapsena, että minusta tulisi Pikku-Myy, sellainen tavattoman rohkea oman polkunsa kulkija, teräväsanainen kyseenalaistaja ja vähän kaikesta innostuja, joka osaa kaiken jos vain päättää niin. Huomaan kuitenkin lipuneeni enemmänkin Hemulin suuntaan. Olen se tiedekirjojen kanssa liikaa aikaa viettänyt, violettiin kaapuun pukeutuva akateemikko, josta oikein kukaan ei tunnu ottavan selvää. Hemulius-asteikkoni on kivunnut sitä ylemmäs, mitä enemmän hengissä selvinneitä huonekasveja kotini nurkissa pyörii. Indiana Joneskin olisi ollut parempi suunta kuin Hemuli. Loppujen lopuksi Indianan elämänrytmihän on mahtava, ellei jopa täydellinen. Suurin osa ajasta perustylsää akateemista puurtamista historian opettajana yliopistolla, jonka vastapainona välillä juostaan karkuun vyöryviä kivimöhkäreitä muinaisella temppelialueella adrenaliini suonissa vilistäen. Sopis mulle.

En kuitenkaan ole Indiana, en edes pittoreskissa Muumilaaksossa asusteleva Hemuli. Olen viimeisiä parikymppisyysvuosiaan elelevä, matalan intensiteetin ikäkriisiä poteva omituinen otus. Pään sisällä jatkuvasti laukkaavat ja eksyilevät ajatukset tekevät arjen suorittamisesta vaikeaa. Jos jo toimistotyöläisenä kahvimukin kummallisiin paikkoihin unohtelu on tavanomaista, en edes haluaa tietää, millainen hajamielinen professori minusta olisi tullut, jos olisinkin tähdännyt tutkijan uralle. Alan ymmärtää koko hajamielisen professorin -kliseetä sitä paremmin, mitä pidempään elän tämän sirkuksen kanssa, joka päässäni pyörii. Miksei asioita voisi tehdä selkeästi ja suoraviivaisesti sen sijaan, että hukkaisi merkittävän osan päivästään monimutkaisuuksien ajatteluun, jotka eivät loppupeleissä liity edes mihinkään olennaiseen?
 
 
Kuva: Unsplash / Sven Scheuermeier
 

Ladataan...
Pari viivaa

Olen nainen. Siitä ei ole ollut epäilystäkään, koskaan. Sillä on varmasti ollut merkittävä vaikutus siihen, millaista elämäni on ollut, hyvässä ja pahassa. 

Olen vuorotellen koheltanut menemään ja ollut rauhallisen keskittynyt. Olen urheillut verenmaku suussa ja lekotellut sohvalla lakkaamassa kynsiä. Olen rassannut viemärin hajulukkoa ja ollut liian hieno kävelläksi kuralätäkön läpi. Olen vastakohtaisuuksia, irtopalasia, päätöksiä ja tekoja. Kaiken tämän keskellä olen hurjan kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa ympäristössä ja yhteiskunnassa, jossa nainen ei lähtökohtaisesti ole vähemmän, ettei yksikään tekoni ole väärä sukupuoleni vuoksi. Moni taho toki pyrkii edelleen toiseuttamaan naisena olemista suhteessa miehiseen normaaliin. Minulla on silti aina ollut tilaa olla, joskus ahtaammin, joskus laveammin, mutta kuitenkin tilaa.

Ei ollut helppoa ollut helppoa olla ujo, äänekäs ja koheltava lapsi, ainakaan tyttönä. Harhakuvitelma omasta kilttinä tyttönä olemisesta kuitenkin pysyi tiukassa läpi kaikkien elämäni jälki-istuntojen. Onneksi yläasteelle mennessä opin kyseenalaistamaan, mikä on ollut lukemaan oppimisen jälkeen tärkein taitoni. 

Koskaan en ole kuullut itseäni sanottavan poikatytöksi. Hyvä niin. En tarvitse vastakkaisen sukupuolen liitettä itseeni ollakseni se joka olen.  En tarvitse maskuliinin sidottua sanaa ollakseni rämäpää, aloitteellinen tai rohkea. Minä en ole poikamainen, koska ominaisuuteni ovat omiani, eivät sukupuoliroolin sanelemia. Esitän naisroolia, kuten parhaaksi näen. Poikkean käsikirjoituksesta silloin kun huvittaa, enkä ajatellut alkaa pyydellä sitä anteeksi. En myöskään koe enää juurikaan tarvetta kuunnella oman elämänsä apuohjaajien kömpelöitä parannusehdotuksia. Ne joita tämä show ei kiinnosta, voivat kääntää katseensa muualle. Minä en ole sivustakatsojille velkaa.

Kiitollinen olen elämäni naisille. Äidille, tädeille, mummoille, opettajille, perhetutuille, kavereille ja ystäville. Olen saanut nauttia vahvojen ja oman elämänsä polun muotoilleiden naisten seurasta. Päättäväisten, periksiantamattomien  ja toisiaan tukevien naisten läsnäolosta.

Loppuun vielä naistenpäivään sopiva lista asioista, joista olen naisena kiitollinen aikaisemmille naisten oikeuksien puolesta taistelleille:

  • Saan päättää itse omista asioistani ilman holhoavaa tai edustavaa mieshenkilöä (jo vuodesta 1930)
  • Saan äänestää (jo vuodesta 1906)
  • En tarvitse vapautusta sukupuolestani opiskellakseni yliopistossa (jo vuodesta 1901)
  • Saan hallinnoida omaa omaisuuttani, kuten itse parhaaksi koen (1930)
  • Voin allekirjoittaa työsopimuksen, vaikka mieshenkilö elämässäni sitä vastustaisi (jo vuodesta 1922)
  • Saan päättää mihin lisääntymiselimiäni käytän tai olen käyttämättä ja kenen kanssa
  • Saan kulkea yksin, eikä se tee minusta sosiaalisesti arveluttavaa
  • Pääsen ravintolaan ilman miestä (jo vuodesta 1967)
  • Saan olla yhteiskunnan täysvaltainen jäsen

Kuva: Unsplash / Lizzie, CC0-lisenssi

Ladataan...
Pari viivaa

 
"RUAAAH!", kuului suusta, joka ei kuulunut yhdellekään Harry Potterin sivuhahmojättiläiselle. Jos yksi asia on elämässä tullut opittua, niin se on se, että syödä pitää ennenkuin kaikki alkaa ottaa päähän. Liikunnasta uudelleen innostunutta ihmistä tämä jo lapsuuden pitkiltä automatkoilta tuttu mörkö vainoaa jo ihan kasvaneen energian kulutuksen puolesta. Nälkäraivo on tila, joka naksahtaa päälle mahan kurniessa aivan käsittämättömistä asioista. Siihen riittää yksi likainen sukka väärässä pesuhuoneen nurkassa tai minuutin myöhässä oleva bussi, jopa väärän väriseen hattuun pukeutunut vastaantuleva eläkeläinen. Käsittämätöntä rutinaa, ilman kunnollista syytä.
 
Kaikki eivät nälkäraivosta kärsi ja itsekin pyrin pitämään tämän Hulkin kaltaisen puoleni visusti piilossa syöttämällä itseäni vähintään 5 tunnin välein. Tällä viikolla maanantaina meni pieleen, sillä en ollut varautunut välipalalla. Myrskysin venyneen päivän päätteeksi ovesta sisään ”Miksi aina minä? Mikset ikinä sinä? Miksi maailma on perseestä?” -merkityksiä sisältäneen hiljaisen raivon vallassa. Viskelin astioita koneeseen ja pyykkiä toiseen sanattoman raivon vallassa ja raivopää kun olin viskasin huulipunankin seinään. Rikki meni ja viehkosti levisi. En suosittele huulipunantappoterapiaa nälkäkiukun purkamiseen. Nakkikeitto toimi paremmin. 

Joka kerta näistä alhaisen verensokerin aiheuttamista kiukunpuuskista toivuttuani lupaan itselleni, ettei enää ikinä. Silti jostain syystä niin kovin usein tulee se seuraava kerta. Uusi kiukku ja hädin tuskin huulten sisäpuolella pysyvät kohtuuttomat syytökset ja herjat, joita siinä mielentilassa tekisi mieli jaella ihan urakalla. Hammasta purren pysyn tuppisuuna ja viskelen tyynyjä päin seiniä ja pyrin olemaan tukehtumatta ruokaan, sitä syödessä.

Luulisi että sitä olisi oppinut tähän ikään mennessä ravitsemaan moottoriaan oikein, mutta ei. Osasyy nälkäkiukkujen satunnaisessa esiityvyydessä lienee kyllästyneisyys tiettyihin välipaloihin, joilla jaksan lounaan ja päivällisen välisen ajan tolkuissani. Banaanit ovat hyviä, mutta eivät joka päivä. Myslipatukoista olen vähitellen luopunut, sillä ilmavaivojen lisäksi epämääräinen tuoteseloste tuotti päänvaivaa. Rahka on pahaa, vaikka sitä kuinka toisinaan salilla huhkimisen jälkeen suuhuni tunkisinkin. Vegaaniset välipalat soijarahkoista kauragurtteihin ovat lähes kaikki ylimakeita, mutta makeuttamattomina puisevia. Pikapuuroinnostuskin hiipui parin vuoden jälkeen, vaikkei kaurapuurossa sinällään mitään vikaa ole. Yhteen ja samaan vain kyllästyy vähitellen.

Hyviä välipalavinkkejä otetaan vastaan!

 
Kuva: Unsplash / Charles Deluvio, CC0-lisenssi

Pages