Ladataan...

Aika siivota työpöytä. Kuvasta voi nimittäin bongata pääsiäismunan.

Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat... pois työpöydältä ja suunnata kesälomalle. Tänään tuntuu! Hei siis hetkeksi. Minut tavoittaa neljän viikon ajan päiväunilta kotoa tuosta kissan kyljestä. Ihanaa kesää!

Makuuhuoneen seinää  koristaa uusi kämppis, Kyösti Pärkisen taideteos. Aika siisti, vai mitä?

Ladataan...

Ladataan...

Minulla on yksi idoli ylitse muiden. On artisti, jonka keikoilla kiljun yhtä kovaa kuin ne kuusitoistavuotiaat tytöt ja jonka levyjä voisin kuunnella joka päivä. Olen matkustanut artistin perässä useamman kerran keikoille naapurimaahan, tunkenut hänen kappaleitaan lähes jokaiselle bilesoittolistalle ja soittanut niitä yksin silloin, kun itkettää. Kerran sain mahdollisuuden haastatella häntä työni puolesta ja kieltäydyin, koska homma jännitti niin paljon. Ja pelkäsin, että käy niin, että hän paljastuu kusipääksi tai tyhmäksi. Magia katoaisi.

Artisti on Håkan Hellström, yksi Ruotsin suosituimmista laulaja-lauluntekijöistä, joka on yli kymmenvuotisen uransa aikana julkaissut erän hienoja levyjä ja riipaisevia kappaleita ja saanut minut innostumaan ruotsin kielestä enemmän kuin yläasteen opettaja.

Ensin fanitn Håkania hänen mahtavien biisiensä takia. Kappaleet olivat ruotsalaisen pirteitä ja kitarakappaleet täydellisiä poplauluja, mutta sanoissa oli melankolisuutta ja traagisuutta. Jossain vaiheessa Håkanista tuli minulle suojakilpi.

Ensimmäisellä keikalla Tukholmassa vuonna 2008, hieman innoissaan.

Olin kakskyt ja risat ja sinkku tahtomattani. Håkan lauloi niistä tunteista, joita halusin ja yksinäisyydestä, jota pelkäsin. Håkanin musiikki lohdutti, vei pois arjasta ja auttoi eteenpäin. Aloin pitää Håkania ehtona sille, tutustuisinko uuteen, kivaan poikaan vai ei. Ymmärtääkö hän näitä sanoja, jotka kertovat minusta? Näin ei käynyt, vaan kävi vielä paremmin.

Eräänä päivänä kohtasin miehen, joka ensimmäistä kertaa kotonani kyläillessään yllättäen ehdotti, että katsoisimme yhden useista Håkan-live-dvd:istäni. Hän ei tiennyt Håkanista oikeastaan mitään, mutta halusi tutustua. Häneen ja minuun.

Kun muutimme yhteen, mies sanoi, että Håkanin nimmarilevyt pitää sitten pitää yhä näkyvällä paikalla, koska ne ovat osa minua ja minulle tärkeitä. Ei hän koskaan halua kuunnella Håkania, mutta ei kiellä tai naureskele fanitukselleni ja antaa minun fiilistellä.

Annan aarteet.

Eilen sama mies vinkkasi, että Yle Femiltä tulee dokumentti, joka käsittelee Håkan Hellströmiä ja hänen 18-vuotiasta faniaan Amandaa, joka yrittää päästä lähelle idoliaan. Dokumentin luvattiin olevan pohdiskeleva aikalaiskuvaus mediapyörityksestä ja idolikulttuurista. Dokkarin voi katsoa kuukauden ajan Yle Areenasta täältä. Dokumentti on ihan jees katsottavaa myös ei-håkanisteille. Se valottaa hienosti kyseisen artistin herkkyyttä sekä sitä vahvaa ja yksipuolista sidettä fanin ja artistin välillä.

Håkan kertoo dokumentissa, kuinka ei oikein ymmärrä sitä että häntä fanitetaan, koska hänhän on täysin tavallinen. Hänessä ei ole mitään erikoista. Kouluja käymättömänä tämä Ruotsin menestyneimpiin nykyartisteihin lukeutuva herra Hellström ei omien sanojensa mukaan kelpaisi edes marketin kassaksi, koska ei osaa muuta kuin tehdä lauluja.

Mutta Håkan, tämä juuri on parasta sinussa. Että olet niin tavallinen. Se osoittaa, että me kaikki emme pysty kaikkeen, mutta kun keskitymme siihen, minkä osaamme, asiat järjestyvät kyllä.

 

 

"Du var alldeles runt hörnet, i kvarteret, överallt"

Kuva täältä.

Ladataan...

Ladataan...

Siinä se on. Oikea koipeni röntgenkuvattuna hieman ennen vappua. Kuvasta puuttuu tänään jotakin, nimittäin tuo pitkä poikkileikkaava ruuvi. Se on nyt poistettu, kun onnettomuudestani ja nilkan kolmoismurtumasta oli kulunut 12 viikkoa.

Nilkkaa ei ole voinut taivuttaa, koska paranemista helpottava sääri- ja pohjeluun lävistävä syndesmoosiruuvi teki liikkumisesta aika legoukkelipökkelöä. Liikeradan rajoitus on ollut raivostuttavaa. Kun kävely nyt sujuu, olen ollut silti se kömpelö ja hidas tyyppi, joka nilkuttaa menemään. Olen elänyt koko kevään lääkärin rajoitusten mukaan: ”Vuodelepoa, ei saa varata jalalle yhtään, puolipainovaraus, täyspainovaraus.”

Ruuvi poistettiin eilen (paikallispuudutuksessa, vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut) ja saan elää lääkärin mukaan ”ihan normaalisti”. Paitsi juosta en ehkä saa puoleenvuoteen-vuoteen, kontrolleista riippuen. Ja sekös harmittaa. Mutta miksi? Vihaan juoksemista, siis oikeasti inhoan sitä. En juokse todellakaan lenkkipoluilla tai edes ratikan perään. Ärsytys johtuu siis täysin siitä, että elämääni rajoitetaan, aikuisen ihmisen.

Tuttavapiirissäni on lähiaikoina tapahtunut muitakin rajoituksia lääkärin määräyksestä. Bileiden henkenä tunnettu ystäväni ei sairastumisensa vuoksi nauttinut tippaakaan alkoholia koko keväänä, läheiseni sai terveyssyistä ajokiellon kuukausiksi juuri kesäloman alla. Molemmat johtavat hyvään – parantumiseen ja kehon hyvinvointiin – mutta potilaiden ja lähipiirin pitää sulatella asiaa aika tovi. Määräykset kuitenkin toimivat, koska käskijänä on oma terveydentila ammattilaisen suulla lausuttuna. Lähipiirin puuttuminen vaikkapa tupakointiin tai alkoholin liikäkäyttöön ei kokemuksieni mukaan ole yhtä tehokas kuin määräys, jonka antaa valkotakkinen

Miksi meidän aikuisten on niin vaikeaa ottaa vastaan rajoituksia tai neuvoja, jotka tulevat ulkopuolelta vaikka ne olisivat meille hyväksi?

Itse yritän nähdä hidastelussani hyvän puolen, vaikka sapettaakin. Ainakin on aikaa jäädä katselemaan näyteikkunoita, kun ratikka huristelee ohi ja tulee tarkkailtua enemmän kesälomamatkallakin, kun ei viipota tukka putkella. En nyt ehkä pääse treenaamaan puolimaratonille vaikka teoriassa olisin voinut halutakin, mutta kai siellä Naisten kympissä ensi keväänä saa kävellä? Tai vaikka linkuttaa. Kunhan menee eteenpäin eikä jää paikoilleen luutumaan.

 

Ladataan...

Pages