Ladataan...

Siinä se on. Oikea koipeni röntgenkuvattuna hieman ennen vappua. Kuvasta puuttuu tänään jotakin, nimittäin tuo pitkä poikkileikkaava ruuvi. Se on nyt poistettu, kun onnettomuudestani ja nilkan kolmoismurtumasta oli kulunut 12 viikkoa.

Nilkkaa ei ole voinut taivuttaa, koska paranemista helpottava sääri- ja pohjeluun lävistävä syndesmoosiruuvi teki liikkumisesta aika legoukkelipökkelöä. Liikeradan rajoitus on ollut raivostuttavaa. Kun kävely nyt sujuu, olen ollut silti se kömpelö ja hidas tyyppi, joka nilkuttaa menemään. Olen elänyt koko kevään lääkärin rajoitusten mukaan: ”Vuodelepoa, ei saa varata jalalle yhtään, puolipainovaraus, täyspainovaraus.”

Ruuvi poistettiin eilen (paikallispuudutuksessa, vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut) ja saan elää lääkärin mukaan ”ihan normaalisti”. Paitsi juosta en ehkä saa puoleenvuoteen-vuoteen, kontrolleista riippuen. Ja sekös harmittaa. Mutta miksi? Vihaan juoksemista, siis oikeasti inhoan sitä. En juokse todellakaan lenkkipoluilla tai edes ratikan perään. Ärsytys johtuu siis täysin siitä, että elämääni rajoitetaan, aikuisen ihmisen.

Tuttavapiirissäni on lähiaikoina tapahtunut muitakin rajoituksia lääkärin määräyksestä. Bileiden henkenä tunnettu ystäväni ei sairastumisensa vuoksi nauttinut tippaakaan alkoholia koko keväänä, läheiseni sai terveyssyistä ajokiellon kuukausiksi juuri kesäloman alla. Molemmat johtavat hyvään – parantumiseen ja kehon hyvinvointiin – mutta potilaiden ja lähipiirin pitää sulatella asiaa aika tovi. Määräykset kuitenkin toimivat, koska käskijänä on oma terveydentila ammattilaisen suulla lausuttuna. Lähipiirin puuttuminen vaikkapa tupakointiin tai alkoholin liikäkäyttöön ei kokemuksieni mukaan ole yhtä tehokas kuin määräys, jonka antaa valkotakkinen

Miksi meidän aikuisten on niin vaikeaa ottaa vastaan rajoituksia tai neuvoja, jotka tulevat ulkopuolelta vaikka ne olisivat meille hyväksi?

Itse yritän nähdä hidastelussani hyvän puolen, vaikka sapettaakin. Ainakin on aikaa jäädä katselemaan näyteikkunoita, kun ratikka huristelee ohi ja tulee tarkkailtua enemmän kesälomamatkallakin, kun ei viipota tukka putkella. En nyt ehkä pääse treenaamaan puolimaratonille vaikka teoriassa olisin voinut halutakin, mutta kai siellä Naisten kympissä ensi keväänä saa kävellä? Tai vaikka linkuttaa. Kunhan menee eteenpäin eikä jää paikoilleen luutumaan.

 

Ladataan...

Ladataan...

Sinulla on niitä kaikkialla: työpöydillä, jumppatunnilla, neuvotteluhuoneissa, käsilaukussa ja hörpit niistä pitkin päivää. Muovinen vesipullo tuntuu yhtä tärkeältä päivittäiseltä varusteelta kuin kännykkä ja kotiavaimet. Meille on opetettu, että on hyvä juoda litrasta pariin litraan vettä vuorokaudessa. Mutta kuinka terveellistä muovipullossa muhinut vesi on?

Bongasin viikonloppuna Tukholmasta  Stockhome-kaupasta lasisen pullon, joka kiinnitti huomioni ensisijaisesti kauniilla muotoilullaan. Sen jälkeen jämähdin lukemaan esittelytekstiä (tai pitäisikö sanoa varoitustekstiä):

”Tiesitkö, että testit osoittavat, että muovipullon täyttäminen hanavedellä kasvattaa veden bakteerikantaa? Viisi kertaa uudelleen täytetyssä muovipullon vedessä on jopa 13 kertaa korkeampi bakteerikanta, kuin hyvässä juomavedessä tulisi olla.”

Klups. Työpöytäni vissypullo on ollut käytössäni päivittäin uudelleen täytettynä jo ainakin viikon.

Retap-merkkisessä lasipullossa on vanhan ajan mehupullojen korkkia muistuttava tiivis kumikorkki, eikä siinä ole kierteitä, johon bakteerit pääsevät muhimaan. Pullon luvataan olevan myös konepesun kestävä – ei mennä nyt siihen, kuinka paljon terveydelle haitallisia pesuainejäämiä konepesuaineista jää. Hinta oli alle 10 euroa.

Tänään hörpin veteni uudesta pullosta, ja tietenkin vesi tuntuu siitä raikkaammalta. Pullo tuntuu myös tarpeeksi tiiviiltä ottaa mukaan laukkuun työpäivän päätteeksi, vaikka se painaakin enemmän kuin muovipullo.

Olenko vain hysteerinen vai onko siellä muita bakteerikammoisia?

Ladataan...