Ladataan...
pied-à-terre

Olen kirjoittanut kodin merkityksestä paljon, mikä kertonee ainakin siitä, että kodilla on merkitys. Aika ajoin muistelen menneitä koteja, muuttoja, kämppiksiä ja lattioita.

 

2013 alkuvuodesta kirjoitin täällä miten “olen lähiaikoina huomannut ettei se talo tunnukaan enää samalla tapaa kodilta. Rakas ja kaunis se on vieläkin, mutta surullista kyllä, se kodin tunne, kotiinpalaamisen riemu ja kodin lämpö on kadonneet.”

 

Helsingin kodin jälkeen jokaisessa kodissa on ollut jonkun toisen tavarat, vähintään kalusteet, jotka eivät olleet omia. Sopeuduin siihen paremmin kuin luulin, vaikka suunnittelen vieläkin matkaa pakettiautolla Suomeen hakemaan oman Fat Boy säkkituolini, astiat ja stereot.

Nykyisessä kodissa olen joutunut sopeutumaan taas uudenlaiseen olemiseen, etenkin joulun jälkeen. Tämä on eksistentiaalinen kriisi, koska meillä asuu toisinaan kummitus.

Kummitus ei ole vastuussa salaatin kastelusta

 

Kun kummitus on paikalla tuntuu, että asunnossa on kaksi todellisuutta. Kummitus ei ole vieras, vaan tuttu, toisen kaveri, joka omistaa meidän asunnon, tyhjentää suihkun lattiakaivon hiuksista, kulkee omilla avaimillaan, ihan kuin kotonaan, mitä se onkin. Mutta se asunto on myös meidän koti, vaikka sohva jolla makaan viikonloppuaamuisin ja iltaisin onkin kummituksen omaisuutta. Seinillä on meidän taulut.

 

Kummituksen kanssa eletään eri rytmissä eikä yleensä nähdä, ellei vartavasten niin sovita. Illalla vierashuoneen ovi on auki, aamulla herätessä sama ovi on kiinni ja töistä tai luennoilta tullessa keittiössä on muutama tiskattu tiski, joita en muista käyttäneeni.

 

Kummitus on vajaa viisikymppinen suunnittelija. Eksentrinen, äänekäs ja avoin, ihana ihminen, joka muutti New Yorkiin ja jätti meille kotinsa, teekuppeja myöten. Vierashuoneessa on pahvilaatikoissa ja kaapeissa kummituksen omaisuutta, järjestely joka on pääsääntöisesti toiminut hyvin. Parin kuukauden välein J kävi Lontoossa, nukkui vierashuoneessa pari yötä ja lensi takaisin. Siitä hyvästä saadaan hieman halvempi vuokra ja enemmän neliöitä kuin muuten olisi varaa vuokrata.

 

Mutta kuitenkin, kun alkuvuodesta 2015 sovittiin tästä järjestelystä, en tiennyt miten vuoden päästä pohtisin iltaisin olemassa olemista. Kotona olemista, kun omaa tilaa jakaa joku joka ei ole ystävä, ei kumppani, vieras tai kämppis. Toisinaan kummitus viipyy parin päivän sijaan pari kuukautta ja yritän muistaa pukeutua säädyllisesti kotonakin.

 

P.S. vannon, että kuva on oikeinpäin sekä tiedostona että luonnoksena, muttei julkaistuna. Sori. Kummitus.

Share

Ladataan...
pied-à-terre

Eilen metrossa vieressä istui kaksi suomalaista. Luin kirjaa ja välillä korvaan osui tutunkuuloinen puheenrytmi, ajattelin että ehkä lähistöllä on unkarilaisia. Unkari kuulostaa sopivasti väärinkuultuna kotoisalta, sananpainot ja rytmi muistuttavat äidinkielestä.

Hetken kuunneltuani tajusin ymmärtäväni vieressä istuvan puhetta, sehän on suomea.

Pelästyin miten en heti tunnistanut. Oma äidinkieli, se ensimmäinen ja rakkain, mutta niin vähän käytetty.

Reilun vuoden ajan olen puhunut suomea vähemmän kuin ikinä ennen. En näe suomalaisia töissä, en ole enää Suomi-koulussa opettamassa, en kulje viikottain suomalaisen kirjaston ohi. Hamstraan Suomi-reissuilta kirjoja, mieluiten suomalaisten kirjailijoiden, etta voisin edes joskus lukea kaunokirjallisuutta äidinkielellani. Yritän edes joskus tavata niitä kahta suomalaista ystävää Lontoossa. Luen suomalaisia blogeja joka ikinen päivä, etten unohda mitä suomalainen arki tai elämä tai kulttuuri onkaan.

Siitä huolimatta suomeksi kirjoittaminen on hankalaa. Tekstailen perheen kanssa ja unohdan sanontoja, sanojakin joskus. Yritän kirjoittaa päiväkirjaa suomeksi, koskaan muulloin en saa laittaa pisteitä a:n ja o:n päälle, mutta senkin kirjoittaminen jää hitauden takia. En tiedä onko päiväkirjan kohdalla enemmän kyse käsinkirjoittamisesta vai kielestä, mutta kumpaakin pitäisi pitää yllä.

Äidinkielen aktiivinen ylläpitaminen ei ole koskaan ennen ollut näin paljon mielessä tai tarpeen. Belgiassa en edes ajatellut, että kielitaito voisi ruostua, vaikka kerran Suomessa ollessani unohdinkin sanan pyykkikone. Olin Belgiassa kuukautta vajaat kolme vuotta. Olen ollut Lontoossa kohta vuoden ja kolme kuukautta ja siinä ajassa olen unohtanut enemmän kuin kaikkien Belgian vuosien aikana.

Opiskelen englanniksi, luen kirjoja englanniksi, kuuntelen podcastit englanniksi, puhun englantia töissä, kotona ja kavereiden kanssa. Kotona sentään mie rakastan sinuu ja hyvää yötä sanotaan aina suomeksi. Näen unia enemmän englanniksi kuin millään muulla kielellä. Arkiset asiat kuten kesäkurpitsa, jauhot ja aukioiden nimet tulevat vieläkin automaattisesti ranskaksi, vaikkei ranska ikinä ollut ensisijainen kieli Belgiassakaan.

Olin iloinen, kun tajusin osaavani keksiä puujalkavitsejä ja sanamuunnoksia englanniksi, nauratin itseäni joka kerta, kunnes tajusin että Fingerporin tajuaminen kestää nykyään kauemmin.

Hankalinta on kirjoittaa kirjakieleltä. Tekstaan ja puhun, nyt ja aina, miun omalla Etelä-Karjalan murteella, mutta asiallisen sähköpostin kirjoittaminen vaatii oikeata aivotyöskentelyä. En uskalla edes ajatella miten hankalaa olisi kirjoittaa tai edes kääntää essee suomeksi. Toiseksi hankalinta on puhua töistä, opiskeluista tai kauppalistoista, jo ylempänä mainittu kesäkurpitsa vaati muutaman sekunnin tauon. Mikä se nyt olikaan…

Säännollisin väliajoin kuuntelen suomenkielistä musiikkia, Samuli Putroa, Anna Puuta tai YUP:ta ja meinaan itken. Luen runoja ja sama juttu.

Eniten pelkään että unohdan puheen rytmin, ettei suomi jonain päivänä kuulostakaan sujuvalta omassa suussa. Että unohdan miten kaunis kieli suomi on. Jos joskus saan lapsia, enkä osaakaan opettaa luontevaa, puhuttua suomea.

Tiedän, tää on vähintään puoliksi oman pääni sisäinen kriisi. En osannut edes varautua että jonain päivänä en osaisi kirjoittaa sujuvaa tekstiä suomeksi ja nyt, kun tajuan miten helposti jokin niin perustavanlaatuinen osa itseä kuin äidinkieli voi ruostua, pelkään kaiken suomalaisen puolesta. Pahin koti-ikävä on pelko siitä, ettei jonain päivänä olekaan koti-ikävää.

Juuri nyt olisin valmis maksamaan muutamasta lukion äidinkielen kurssista. Kiitos.

Huomenna olen ollut poissa Suomesta neljä vuotta ja yhden kuukauden.
 

Share

Ladataan...
pied-à-terre

Jännittää. Pelottaa. Hymyilyttää.

Istun uuden yliopistoni kirjastossa, tutustun ääniin ja valoon. Onneksi vieressä on valtava ikkuna kadulle. Vietän täällä vielä paljon aikaa seuraavan kolmen vuoden aikana, luentojen välilla ja iltaisin, tai milloin nyt tullaan kirjastoon, jos kotiin on liian pitkä matka. 

Lähdin mukaan pyöräiluseuraan, opiskelijaradioon ja sateenkaarijärjestoon. Tähän mennessä kaikki uudet puhelinnumerot kuuluu jatko-opiskelijoille, joiden kanssa on etenkin nyt enemmän yhteistä, mutta jotka lähtevät kampukselta jo vuoden tai kahden päästä.

Mie olen täällä kolme vuotta. Miusta tulee taiteiden kandidaatti (kai, jos suomennos on oikein).

Valitsin järjettömiä kursseja kokeiltavaksi, koska kuvittelen vielä olevani kala vedessä opiskelemassa kuvitusta, vaikken osaa piirtää, tai luovaa kirjoittamista kielellä, joka ei ole äidinkieleni Päätin myos ryhtyä radiopersoonaksi, vaikka miulla on outo aksentti, enkä tieda mitään radiosta, mutten aiokaan pysya äänessä ikuisesti. Onko radiotuottaja titteli? 

Kaikki on vähän järjetöntä. Sekin, etta sain Toisen vanhemmilta kirjekuoressa nipun seteleitä, with love for your new adventure, mutten osaa kertoa omille vanhemmilleni mitä opiskelen, miksi lahdin opiskelemaan, miksi ulkomailla, tai miksi juuri tätä alaa. 

Ensi viikolla alkaa oikea uusi arki, luennot ja vanhat työt uudella työajalla. Nyt on viela aikaa olla lomalla, juoda liikaa halpaa kaljaa ja pelata.

Toim.huom. Myohemmin palaan oikeisiin teksteihin, kunhan saan selvää päiväkirjan epämääräisistä riipustuksista.

Share

Pages