Loppuuko toi tedän juttu sitten kun palaat suomeen?
Tätä kysymystä on esittänyt niin perhe kuin kaveritkin, sekä suomessa että italiassa. On ihan ymmärrettävää, että ihmisiä kiinnostaa ja tätä kysytään, mutta samalla pistää itkettämään se, että meidän suhdetta pidetään ihan vaan juttuna.
Muistan ennen lähtöäni sanoneeni, että yhtään pastamaan miestä ei mukana tule, hyi hyi! Niin se aina taitaa mennä, että never say never ja sillon se löyty kun vähiten etsii. En tunne, että olen osa jotakin juttua, vaan olen siinä parisuhteessa mistä olen aina haaveillut. Löysin sen "minun ihmiseni", eikä tämä tietääkseni pääty muutaman viikon päästä lentokentälle. Miksi suhde pitäsi lopettaa, jos välillä pitää olla erossa?
Tottakai meitä pelottaa, erikseen ja yhdessä. Mutta koko ajan tämä on ollut tiedossa, eikä kumpikaan ehkä osannut odottaa sitä, kuinka vakavaksi tämä pienen ajan kuluessa on muotoutunut. Alku on aina vaikein, mutta uskon, että jos niin on tarkoitettu, niin me ollaan vasta meidän tarinan alussa. Suunitelmia on paljon, rakkautta ja halua. Tietenkin toivoisin, että ei tarvitsisi olla erossa pitkiä aikoja, mutta lentokoneet lentää ja puhelimet sekä netti toimii. Ikävä tulee, mutta uskon sen myös motivoivan molempia opiskelemaan vähän nopeammin, ja säästämään aina muutaman euron lentolippuhin. (kuvat polyvore)
Kerrohan, miten kaukosuhteessa selvitään?
Kommentit
Ei kannata kuunnella epäilijöitä. Heitä riittää, erityisesti kun kyseessä on Etelä-Euroopan maasta oleva mies (naisia naurattava rantaleijona!) tai Euroopan ulkopuolelta tuleva mies (onnenonkija!), paitsi tietysti amerikkalainen. Moni kertoo sinulle varmasti päin naamaakin, että etäsuhde kaatuu välittömästi miehesi uskottomuuteen... kokemusta on näistä kommentoijista!
Itse elin pari vuotta etäsuhteessa kultani kanssa (alkoi lomajuttuna). Kuten sanottu, Skype on keksitty ja Italia on moneen maahan verrattuna helpon matkan päässä. Jos pystyt vielä irrottamaan aikaa ja rahaa miehesi luo lentelyyn, ei minusta tuossa ole mitään ongelmaa. Jos miehesi asuisi Lapissa ja sinä Helsingissä ja teillä olisi erilaiset työrytmit, ette todennäköisesti pystyisi tapaamaan juurikaan useammin. Varsinkin EU-maan kansalaisen kanssa pariutuminen ei tuota suurempia ongelmia byrokratiapuolellakaan. Itse olen sitä mieltä, että vaikeudet alkavat vasta toisen muutettua kultansa kotimaahan, kun pitää opetella kieli ja etsiä töitä. Etäsuhteessa ei ole mitään vaikeaa, jos siihen on halua!
Oma etäsuhteeni loppui sitten naimisiinmenoon ja mieheni tänne Suomeen muuttoon jo vuosia sitten. :)
Etäsuhteessa pärjää kun pitää tiiviisti yhteyttä ja luottamus on kohdillaan :) n. 5kk sitten oli ensikohtaaminen ja täällä sitä nyt ollaan, Euroopan toisella puolen :))
Kiitos näistä, kyllä tästä uskon meidän selviävän. On vaan sääli, että muut eivät osaa aina tukea toisen onnea vaikeissa tilanteissa, vaan tehdään kommenteilla tilanteesta entistä surullisemman tuntuinen.
Mutta on sitä elämässä pahemmastakin selvitty, miksi välimatka kaataisi suhteen jos muut asiat eivät? Ja teille molemmille hatun nosto, kyllä se lopulta palkitsee!!!! :)
"On vaan sääli, että muut eivät osaa aina tukea toisen onnea vaikeissa tilanteissa, vaan tehdään kommenteilla tilanteesta entistä surullisemman tuntuinen."
Amen. Itse olen samankaltaisessa tilanteessa ja oma usko on ollut koetuksella aina kun on uskaltautunut kysymään muiden mielipiteitä. Sitten päätin kuitenkin vain luottaa omiin tuntemuksiini ja ymmärtää mistä nämä varoitukset tulevat. Koska niitä huonoja kokemuksiahan riittää ja monet luulevat tekevänsä palveluksen varoittelemalla ongelmista ja vaikeuksista. Olen huvittuneena seurannut, kuinka paljon enemmän tällainen tilanne herättää mielipiteitä ja saa ihmiset neuvomaan, kuin se että olisi rakastunut naapurin perttiin. Olisi todellakin ihana välillä saada rohkaisua ulkopuolelta, mutta enimmäkseen tässä nyt mennään oman uskon ja toivon varassa.
Oma mantrani on keskittyä hyviin puoliin. Unohtaa vielä tapahtumattomien murehtiminen ja elää päivä kerrallaan.
Kaikki ei rakastu siihen naapurin perttiin, enkä usko että niin olisin edes halunnut. Tottakai sitä aina välillä miettii, että miksi ei voisi elämä mennä niinkun elokuvissa, ja että se toinen olisi löytynyt jostain ihan läheltä, niin, että kaikki voisi mennä hyvin ja helposti. Mutta onko se helppo aina hyvä?
Uskon myös, että ne siihen naapurin perttiin rakastuneet kokeet meidän tarinat kiehtovana, ja joskus kateellisuus saattaa paistaa läpi. Ei kadehdita sitä, että ei nähdä ja olla yhdessä koko ajan, mutta sitä, että suhteessa tapahtuu paljon ja monessa paikassa. On paljon ihanampaa, että kun lähden tapaamaan poikaystävääni, on määränpäänä Italia eikä joku suomen pikkukylä ;)
Samalla mantralla mennään, antaa muiden epäillä ja ollaan me onnellisia!
Epäilijät saa jättää ihan omaan arvoonsa... Ite olen elänyt kohta kolme vuotta kaukosuhteessa, tosin välimatkaa on vain 300 kilometriä suomessa. Siihen ajanjaksoon on tosin mahtunut rakkaan armeija ja oma vaihto. Vaihtoon vähtiessäni kaikki, ja kun sanon kaikki, tarkoitan kaikki..., kysyivät että miten meidän suhteen nyt käy? Huomionsa että minulla oli vakituinen työpaikka ja puoliksi jaettua asunto ystäväni kanssa.
Ja itse voin vain todeta että jos jaksaa jatkuvan ikävän (nimenomaan jatkuvan ikävän) niin pieni välimatka tekeesuhteelle vain hyvää. Vaikka vihaan sanontaa se mikä ei tapa, vahvistaa. Niin tähän se sopii erinomaisesti.
Onnea teille ettette valitse helpointa reittiä. Se on sen arvoista.
Hyviä esimerkkejä kestävistä kaukosuhteista ja myöhemmin yhteisestä elämästä jommassa kummassa maassa löytyy vaikka kuinka! Itse tapasin nykyisen aviomieheni ja lapsieni isän vuonna 1998 Italiassa ja vieläkin ollaan rakastuneita, yhteisiä unelmia riittää. Asumme tällä hetkellä Suomessa mutta tulevaisuudesta ei tiedä, ovet on pidettävä avoinna ja mieli avarana :) Parisuhde toisesta kulttuurista tulevan kanssa on todellinen rikkaus. Kaikkea parasta teille! Buona fortuna!
Keskustele