Ladataan...
Pikkuasioita

Kuten aiemmin kerroin, olemme antaneet vauvalle luvan tulla. Elämä on muuttunut vähän siitä, kun vain itsekseni haaveilin vauvasta. Pohdimme matkaa ensi talvelle ja mietin jo, että mitä jos olenkin silloin raskaana - miehenikään ei halunnut vielä varata mitään ensi talvelle. Lähden moniin illanviettoihin autolla. Nyt kun periaatteessa on mahdollista, että olisin raskaana, on yllättävän vaikeaa tehdä rajanvetoa siihen, kuinka paljon voi juoda alkoholia ja siksi olenkin vähän ehkä alkanut vähentää alkoholin käyttämistä. Tiedän: ei tarvitsisi, mutta jotenkin alkoholi ei enää vain maistu samaan tapaan. Samalla yritän kuitenkin elää niin kuin ennenkin. Ja välillä vedän taas lakuövereitä, kun pelkään, että kaipaisin lakua liikaa sitten kun se on kiellettyä.

Yrittäminen itsessään on ollut varsin jännittävää. Koska en halua ottaa turhaa stressiä, en mittaile lämpöjä tai pissaile tikkuihin, vaan seksissä pyritään pitämään tietty rentous ja ilo. Seksistä on mielestäni tullut itseasiassa aiempaa rennompaa. Luulen, että kun on koko elämänsä aina ehkäisystä huolimatta stressannut raskaaksi tulemista, sen pelon poistuminen on vapauttanut minua melkoisesti. Samaan aikaan kuitenkin välillä mietin, että onkohan nyt ollut oikea aika ja pitäisikö vielä houkutella miestä makuuhuoneeseen tänäänkin :D

Joka kuukausi kuivan kauden alkaessa kuulostelen omia tunteitani: miltähän nyt tuntuu? Onkohan sellainen raskaana oleva olo? Onko oireita? Tähän mennessä ei ole tuntunut yhtään raskaana olevalta eikä ole ollut oireitakaan. Silti nyt nämä parisen kuukautta, jotka ovat takana, ovat olleet jännittäviä. Vaikka olen arvannut, ettei tärppi ole käynyt, olen silti aina vähän jännittänyt, että mitä jos sittenkin. Viime kierrossa luin artikkelin naisesta, joka olikin ollut raskaana tietämättään ja hänellä oli tullut kuukautiset normaalisti. Kävin hakemassa raskaustestin ja testasin ihan väärässä kohtaa kiertoa :D No, yllättävää kyllä, negatiivinenhan sieltä tuli! Joka kerta, kun kuukautiset alkavat, olen luonnollisesti hyvin pettynyt. Haluaisin ottaa asian kanssa rennosti, "tulee jos on tullakseen", mutta en pysty. Puhuimme aiheesta ystäväni kanssa ja hän totesi tosi osuvasti, että "olisihan se kummallista, jos en yhtään välittäisi elämäsi tällä hetkellä tärkeimmästä asiasta" ja "harva voi suhtautua näin tärkeään asiaan ihan sama -asenteella". Ihana ystävä <3 Tiedän silti, ettei stressi suinkaan lisää raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Yritänkin ulkoilla ja joogata sekä viettää aikaa ystävieni kanssa, joiden kanssa voin jakaa tuntemuksiani asiasta.

Kaapissani odottaa tällainen testi käyttökertaa. Voi miten jännittävää!

Nyt kun istun tässä tätä kirjoittelemassa kuukautisfinnien pukatessa leukaperistäni, mietin, että ehkä joskus vielä kaipaan tätä vaihetta. Silti haluaisin, että joku kertoisi minulle, että "kyllä sinusta tulee vielä äiti, älä huoli" tai "nauti nyt vielä hetki, kohta on sinun aikasi". Vaikka tämä on jännittävää ja ihanaa, samalla pieni pelko kalvaa mieltä. Mitä jos tämä vaihe kestääkin kauemmin? Tai ei lopu ikinä?

Share

Ladataan...
Pikkuasioita

Olen miettinyt jonkin verran sitä, että miltä tuntuisi olla raskaana. Joka kuukausi joudun aina jonkin aikaa odottelemaan, että olisikohan nyt...vai eiköhän ole. Samalla olen alkanut tiedostamaan varsin vahvasti oman kehoni. Kiinnitän ihan eri tavalla huomiota kolotuksiin ja huonoihin oloihin. Vaikkakin yritän suhtautua kaikkeen tosi rennolla otteella, väkisinkin huomaan kaikki kuvotukset, flunssat ja lihaskivut.

Toissapäivänä minulle iski kamala migreeni. Migreenin yhteydessä mulla on aina vatsa sekaisin ja muutenkin paha olo. Sängyssä voimattomana maatessani ja odottaessani kivun ohi menemistä, mietin vain, että tämäkin kipu olisi paljon siedettävämpi kestää, jos sille olisi hyvä syy. Vauvakuumeen ollessa joskus vuoden vaihteessa kovimmillaan, ehdin tutkia kaikki mahdolliset raskausoireet netistä (virhe!). Välillä olen miettinyt, että haluankohan mä ihan oikeasti olla raskaana (joo, ihan oma pohdintansa on se, että millaistahan olisi olla äiti!). Mulla on aika matala kipukynnys ja kärsin jo ihan hitosti noista migreeneistäkin silloin kun ne iskee. Mitä jos mä sitten oksentelen ympäriinsä ja en voi olla töissä tai mitä jos, mitä jos - entä jos se raskaana olo olisikin niin kamalaa, että haluaisin peruuttaa koko jutun? Olisinko mä oikeesti valmis niihin kaikkiin kipuihin ja huonoihin oloihin?

Ihanaa, kevät on jo tulossa kovaa vauhtia näistä lumisateista huolimatta!

Sitten tajusin, että mähän olen noin muutenkin kokenut melkein kaikki noi perusoireet viimeisen puolen vuoden tai vuoden aikana. Mulla kun on joskus matala hemoglobiini, niin olen silloin tosi väsynyt. Mulla on ollut kova flunssa (nenä tukossa, paha olo, väsymys), migreeni (päänsärky, oksentaminen), hiivatulehdus, PMS (mielialan vaihtelut, itkuherkkyys), lihaskipuja treeneistä jnejne. Oon siis oikeesti tosi terve, mutta jos alkaa listaamaan kaikkia kokemiaan oloja, ne alkaa vastata jo alkuraskauden oireita! Ja oikeesti en muista kyllä sen tarkemmin, että milloin musta tuntui miltäkin. Että jos mulla kaikkea on kuitenkin nyt ollut, kun olen niitä alkanut kirjata ylös, niin enköhän mä selviäis yhdestä raskaudestakin. Eikö niin?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pikkuasioita

Täällä ollaan! Pidin tuossa pienen blogibreikin, sillä koko maailma tuntui välillä kaatuvan päälle. Vauvakuume tuntui aiheuttavan mun elämääni vain negatiivisia asioita niin parisuhteelleni kuin mielelleni enkä halua elämääni mitään turhaa negatiivisuutta. Vauvajutut pyörivät riivatun lailla mielessäni taukoamatta.

Kirjoittelin useaan otteeseen ajatuksiani blogiin, mutta sitten kuitenkin poistin ne heti julkaisun jälkeen tai painoin deleteä jo ennen julkaisua. Kaikki ajatukset tuntuivat liian henkilökohtaisilta jakaa yhtään kenenkään kanssa - siis riippumatta siitä, että tunnistaako kukaan minua. Aloin joogata hullun lailla. Koko ajan väsytti, oli paha olo. Taisin jotenkin upota hetkeksi.

Avasin vihdoin sydämeni miehelleni ja keskustelimme avoimesti asiasta. Hän ei ollut lainkaan kai ymmärtänyt mitä kannoin mielessäni koko ajan. Puhuminen auttoi ihan uskomattoman paljon. Niin ja tietysti vähän sen keskustelun lopputuloskin <3 Nyt vauva on saanut luvan tulla ja mä olen saanut sulatella rauhassa asiaa.

Välillä saan pienen paniikin, että olenko oikeasti valmis tähän (ja mitä meidän parisuhteelle käy, jaksanko mä valvoa kun oon niin huono nukkumaan muutenkin, miten koirat pärjää, mitä jos oon huono vanhempi, mitä jos mun elämääni astuu joku jatkuva pelko jnejne), mutta sitten toisaalta musta tuntuu siltä, että tapahtui mitä vaan, en voi tämän valmiimpi enää olla. Yritän jotenkin valmistautua henkisesti siihen, että voi olla, että me jäädään kaksin. Että en tulekaan raskaaksi. Tai että tulen, mutta saan keskenmenon. Tiedän, ettei noihin voi oikeasti valmistautua. Jotenkin tuntuu, että otetaan ihan valtavia riskejä kun halutaan lapsi. Altistetaan itsemme surulle, jota ei ole tarvinnut kohdata koskaan aiemmin, pelolle, jollaista ei ole aiemmin ollut. Mutta silti me halutaan antaa sille mahdollisuus.

Universumi päättäköön!

Kuva täältä

 

Share
Ladataan...

Pages