Ladataan...
Pikkuasioita

Olen kuin elämän eteisessä: vaatteet päällä, tietämättä kumpaan suuntaan olen menossa - ulos raikkaaseen syyssäähän ulkoilemaan vai sisälle kauniiseen, lämpimään taloon. Päällä olevat vaatteet alkavat ahdistaa, tulee kuuma. Silti minä olen vain eteisessä, täysin tietämätön mihin suuntaan lähteä ja mitä minun kuuluu tehdä. Ei kukaan voi asua eteisessä ja odottaa loputtomiin, että tuleeko joku hakemaan sisälle vai ulos.

Me ollaan aloitettu hedelmällisyystutkimukset. Meiltä molemmilta otettiin perus-verikokeet (ei mitään), miehen siemenneste tutkittiin (priima kamaa), minulle tehtiin perustutkimus (kaikki täydellisesti) ja meidän kanssa keskusteltiin elämäntavoista (kunnossa). Vielä edessä on aukiolotutkimus, odotellaan vain ensin seuraavan kierron alkua, mutta tähän asti ainoa lopputulema oli, että painoa pitää saada alas. Käynnistä jäi hyvin hämmentynyt olo - toki ymmärrän, että siellä kysellään hyvin henkilökohtaisia asioita, mutta suoruus, jolla heti huoneeseen astuttua alettiin kyselemään muun muassa meidän seksielämästä, tuntui jo näinkin avoimesta ihmisestä vähän pahalta. Seksistä tulikin lääketieteellinen suoritus ja meistä objekteja, jotka suorittavat asioita, ja joita tutkitaan kuin koe-eläimiä, ilman omaa kykyä vaikuttaa asiaan. En tiedä oikeestaan mitä odotin, sitähän se kai sitten on, jos ei omin neuvoin lasta kuulu.

Ratkaisuna kaikkeen tarjottiin painonpudotusta, ”pitäisi nyt vaan saada sitä painoa vähän alas”. Vaikka yhtälailla tuttavani, joka on paljon isompi kuin minä ja elää epäterveellisemmin eikä liiku, tulee kuitenkin tuosta vaan kiloinensa ihan itse raskaaksi. Ja minä taas syön terveellisesti, liikun paljon, mutta kilpirauhasen vajaatoiminnan myötä sain liikakiloja, jotka eivät mitenkään suostu lähtemään. Joka kerta kun yritän diettiä, paino kipuaa jo dietin aikana ylöspäin. Eli en voi vähentää syömistä, sen myötä painoni alkaa aina nousta (tiedän, tämä ei käy kenenkään järkeen, että syömistä vähentämällä paino alkaa nousta, mutta minulla se vain toimii niin - älä kysy miksi, en tiedä!). Todella turhauttavaa siis tarjota ratkaisuna minulle laihdutusta, sama kun sanoisin sinulle, että kasva 5 senttiä pituutta. Ei taida olla helppoa ei? Heti käynnin jälkeen olen luovuttanut - turhaa tässä mitään liikun, kun ei se sitä mun painoa ainakaan alenna (kävin InBody-mittauksessa ja mulla oli kyllä aika reilusti lihasta, toki rasvaakin, mutta eikö se lihas painaakin aika paljon). Turhaa mä mitään syömisiä katon, kun siellä se paino kuitenkin pysyy ja lasta kuitenkaan kuulu.

Mua ei siis huvita enää ollenkaan. Varsinkin, kun se taitaa siis olla jotenkin mun vika, että itse seison siellä eteisessä. Mitäs possu olen näin lihava, että en edes lasta saa. Oma vika. Niinpä seison hiostavat vaatteet päällä eteisessä. Haluaisin mennä sisään, aloittaa sen haaveilemani perhe-elämän, mutta minulla on niin arvoton olo, etten halua mennä sisään. Oikeestaan ei minua ole edes kutsuttu ja talokin tuntuu vieraalta, ei tämä taida olla meitä varten tämä elämä tässä. Se on jonkun muun - sen jonkun jolla on ne lapset ja koirat ja farmariauto pihassa. Niiden, jotka yhdessä nauraa ja leikkii. Ei meillä ole sellaista. Ehkä kuitenkin lähden ulos. En tiedä mitä siellä ulkona tulee vastaan, mutta ainakin kelpaan tällaisena kuin olen. Voi olla, että elämäni on toisella tapaa kivaa. Tapaan muita ihmisiä, ehkä elämäni onkin tosi nautinnollista niinkin. Tai ehkä lopulta kaiken kiertämisen jälkeen tulee kylmä ja kaipaisi sitä talon lämpöä ja naurua, mutta mitä jos ei vaan onnistu koskaan sitä saavuttamaan? Kannattaako edes jatkaa yrittämistä?

Tässä nyt sitten seisoa kökötän elämäni eteisessä, en osaa päättää mihin suuntaan menisin. Hiki valuu, on paha olo. Tässäkö mä nyt sitten vuosi tolkulla kökötän? Odottaen, että tuleeko joku pyytämään sisään, vaikka olenkin tällainen. Vai häätämään pois ulos, tämä elämä ei ole sinua varten.

Share

Ladataan...
Pikkuasioita

Kun kaikki ne voimalauseet "se tapahtuu mikä on tapahtuakseen" jne. eivät ole enää itseä varten.

Kun yhtäkkiä onni muiden puolesta alkaa vähentyä.

Kun asioita ei enää jännitä (voi, alkaakohan ne menkat tässä kuussa vai ei), vaan enemmänkin alkaa ahdistaa aina tuttujen oireiden alkaessa toistua kuukaudesta toiseen. Ei ne menkat ole vielä kertaakaan yllätyksenä tulleet.

Kun alat vihdoin ymmärtää, että sillä ei ole merkitystä juotko greippimehua, syötkö kuningatarhyytelökapseleita vai elätkö kurinalaisesti tai kurittomasti.

Kun mitään täydellistä ajoitusta ei vain ehkä olekaan.

Kun haluaisit lyödä vain hanskat tiskiin ja sanoa, että olen jo riittävästi lykännyt elämää. Kun vihdoin toteat, että ehkä on vain pakko jatkaa elämää niinkuin mitään ei ikinä tapahtuisi. Ettei voi varmuuden vuoksi lopettaa asioita x, y ja z.

Kun oikeasti tiedät jo, että pahimmat pelot voivat pitääkin paikkaansa. Se, mitä olet valmiiksi koko ajan jo petaillut varmuuden vuoksi.

En vain ymmärrä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pikkuasioita

Kuten aiemmin kerroin, olemme antaneet vauvalle luvan tulla. Elämä on muuttunut vähän siitä, kun vain itsekseni haaveilin vauvasta. Pohdimme matkaa ensi talvelle ja mietin jo, että mitä jos olenkin silloin raskaana - miehenikään ei halunnut vielä varata mitään ensi talvelle. Lähden moniin illanviettoihin autolla. Nyt kun periaatteessa on mahdollista, että olisin raskaana, on yllättävän vaikeaa tehdä rajanvetoa siihen, kuinka paljon voi juoda alkoholia ja siksi olenkin vähän ehkä alkanut vähentää alkoholin käyttämistä. Tiedän: ei tarvitsisi, mutta jotenkin alkoholi ei enää vain maistu samaan tapaan. Samalla yritän kuitenkin elää niin kuin ennenkin. Ja välillä vedän taas lakuövereitä, kun pelkään, että kaipaisin lakua liikaa sitten kun se on kiellettyä.

Yrittäminen itsessään on ollut varsin jännittävää. Koska en halua ottaa turhaa stressiä, en mittaile lämpöjä tai pissaile tikkuihin, vaan seksissä pyritään pitämään tietty rentous ja ilo. Seksistä on mielestäni tullut itseasiassa aiempaa rennompaa. Luulen, että kun on koko elämänsä aina ehkäisystä huolimatta stressannut raskaaksi tulemista, sen pelon poistuminen on vapauttanut minua melkoisesti. Samaan aikaan kuitenkin välillä mietin, että onkohan nyt ollut oikea aika ja pitäisikö vielä houkutella miestä makuuhuoneeseen tänäänkin :D

Joka kuukausi kuivan kauden alkaessa kuulostelen omia tunteitani: miltähän nyt tuntuu? Onkohan sellainen raskaana oleva olo? Onko oireita? Tähän mennessä ei ole tuntunut yhtään raskaana olevalta eikä ole ollut oireitakaan. Silti nyt nämä parisen kuukautta, jotka ovat takana, ovat olleet jännittäviä. Vaikka olen arvannut, ettei tärppi ole käynyt, olen silti aina vähän jännittänyt, että mitä jos sittenkin. Viime kierrossa luin artikkelin naisesta, joka olikin ollut raskaana tietämättään ja hänellä oli tullut kuukautiset normaalisti. Kävin hakemassa raskaustestin ja testasin ihan väärässä kohtaa kiertoa :D No, yllättävää kyllä, negatiivinenhan sieltä tuli! Joka kerta, kun kuukautiset alkavat, olen luonnollisesti hyvin pettynyt. Haluaisin ottaa asian kanssa rennosti, "tulee jos on tullakseen", mutta en pysty. Puhuimme aiheesta ystäväni kanssa ja hän totesi tosi osuvasti, että "olisihan se kummallista, jos en yhtään välittäisi elämäsi tällä hetkellä tärkeimmästä asiasta" ja "harva voi suhtautua näin tärkeään asiaan ihan sama -asenteella". Ihana ystävä <3 Tiedän silti, ettei stressi suinkaan lisää raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Yritänkin ulkoilla ja joogata sekä viettää aikaa ystävieni kanssa, joiden kanssa voin jakaa tuntemuksiani asiasta.

Kaapissani odottaa tällainen testi käyttökertaa. Voi miten jännittävää!

Nyt kun istun tässä tätä kirjoittelemassa kuukautisfinnien pukatessa leukaperistäni, mietin, että ehkä joskus vielä kaipaan tätä vaihetta. Silti haluaisin, että joku kertoisi minulle, että "kyllä sinusta tulee vielä äiti, älä huoli" tai "nauti nyt vielä hetki, kohta on sinun aikasi". Vaikka tämä on jännittävää ja ihanaa, samalla pieni pelko kalvaa mieltä. Mitä jos tämä vaihe kestääkin kauemmin? Tai ei lopu ikinä?

Share

Pages