"Sen toisen Knausgårdin" upea pienoisromaani

(pikkuseikkoja)

Linda Boström Knausgård taitaa olla suomalaisille lukijoille vielä tällä hetkellä tunnetuin romaanihenkilönä esiinnyttyään kirjailijavaimona Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa. Tähän kohua ja suosiota niittäneeseen kirjasarjaan en ole vielä ehtinyt tutustua, ja kirjailijapariskuntakin on jo sittemmin ehtinyt erota. Kiinnostuin Boström Knausgårdin omasta tuotannosta, kun tämän kakkosromaanin uutisoitiin viime vuonna päässeen ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. 

Kiitelty pienoisromaani Tervetuloa Amerikkaan (Like Kustannus, 2017) ilmestyi tänä keväänä suomennettuna. Niin sivumäärän kuin tarinankin osalta pieneen tilaan rakennettu teos on kertakaikkisen upea. Niin upea, että rahkeet olisivat varmastikin riittäneet myös kokonaiseen täyspitkään romaaniin. Toisaalta taas tarinan napakkuus ja nopea lopetus ovat ehkä juuri osa kirjan hienoutta.

11-vuotias Ellen on lakannut puhumasta, ja isoveli on linnoittautunut omaan huoneeseensa. Isä on kuollut, ja näyttelijä-äidin lempihokema on edelleen "me olemme valoisa perhe". Perheenjäsenet elävät enimmäkseen omissa oloissaan suuressa ja kauniissa tukholmalaisessa jugendasunnossa. Miksi Ellen ei puhu? Mikä perheen isää on vaivannut? Entä miksi Ellenille on niin ensisijaisen tärkeää, että hänen äitinsä on turvassa ja onnellinen? Perheen omalaatuinen dynamiikka ja sen taustalla vaikuttavat syyt paljastuvat vähitellen, kun Ellen käy sisäistä yksinpuheluaan.

Boström Knausgård kirjoittaa yksinkertaisin sanoin äärettömän kauniisti ja vakavasti varhaisteinin tytön kokemuksista ja kasvamisesta. Asioita ei selitetä liian suoraan vaan lukija voi tulkita menneet tapahtumat pienistä yksityiskohdista Ellenin muistoissa. Vaikka pimeys on tullut valoisaan perheeseen, sisäänpäin kääntyneiden lasten ja lapsellisen huolettoman äidin kiintymys toisiinsa paistaa silti koko ajan taustalla.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Share

Kommentoi