Ladataan...
(pikkuseikkoja)

HBO:n tämän vuoden upea ja karmaiseva TV-sarja The Handmaid's Tale on saanut monen etsimään käsiinsä Margaret Atwoodin alkuperäisteoksen, samannimisen romaanin vuodelta 1985. Tammi julkaisikin suomennoksesta tarkistetun uusintapainoksen sopivasti heti kesäkuussa sarjan päätyttyä. Yhdysvalloissa kirja puolestaan pomppasi myyntilistojen kärkeen jo alkuvuodesta, useita kuukausia ennen TV-sarjan alkua, ilmeisesti Donald Trumpin uuden hallinnon pelästyttämänä. (Myös George Orwellin Vuonna 1984 -teos nousi tammikuussa bestseller-listoille.)

Orjattaresi-romaanin (suom. Matti Kannosto) tuoreen painoksen kannessa komeilee nyt päähenkilöä, "Frediläistä", TV-sarjassa hillityn loistavasti tulkitseva Elisabeth Moss. Sarjassa Atwoodin dystopiakuvaus on toteutettu niin vaikuttavasti, että katsoja tuntee olonsa lyödyksi jokaisen jakson jälkeen. Kirja ei ole yhtään kevyempi, itse asiassa se tuntuu jopa karummalta visuaalisen ulottuvuuden puuttuessa. Kun sarjan äärellä voi pysähtyä ihailemaan harmonisia värejä, hienoja kuvakulmia ja yksittäisten kohtausten wesandersonmaisen tarkkoja asetelmia, ei kirja juurikaan anna vastaavanlaisia hengähdystaukoja synkästä tarinasta.

Sarjaan on filmatisointien tyypilliseen tapaan tuotu enemmän draamaa sekä tapahtumia, joita ei kirjassa lainkaan esiinny. Toisaalta taas kirjaan verrattuna asioita on yksinkertaistettu, henkilöhahmoja muutettu tai jätetty pois, ja asukoodeja ja muita yksityiskohtia selkiytetty. Kirja antaakin hieman tarkempaa kuvaa päähenkilöstä, ympäröivän maailman tilanteesta ja uuden valtarakenteen piirteistä. Kerronnaltaan romaani on vuoroin hyvinkin toteavaa ja lakonista, vuoroin taas sanoja ja niiden merkityksiä tapailevaa, runollista, maalailevaakin. 

Myönnän, että tartuin tähän klassikkokirjaan paitsi yleissivistyksen vuoksi, myös siksi, että toivoin saavani kuulla lisää orjattaren kohtalosta. Päähenkilön henkilökohtainen tarina kuitenkin loppuu kirjassa samaan hetkeen kuin sarjassakin. Kirja sen sijaan tarjoaa rinnalle vielä historiallisen ulottuvuuden, kun tutkijat tulevaisuudessa tarkastelevat totalitaarista Gilead-ajanjaksoa ja samalla arvailevat kyseisen orjattaren myöhempiä liikkeitä. TV-sarja kaikeksi onneksi jatkuu – kakkoskaudesta päästään nauttimaan ensi vuonna!

P.S. Tiesitkö muuten, että Margaret Atwoodilla on The Handmaid's Tale'issä pienenpieni cameo-rooli? Kirjailijan voi bongata sarjan ensimmäisessä jaksossa kohdassa 26:25, jossa hän yhtenä "tädeistä" läimäyttää Mossin esittämää Frediläistä poskelle, kun tämä ei heti tee niin kuin käsketään.

Elisabeth Moss HBO:n TV-sarjassa

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

 

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Kerran vuodessa elokuvien ystäville on pohjoisessa oma taianomainen, valoisa maailmansa. Sodankylän elokuvajuhlilla aurinko ei laske lainkaan, ja festarivieras saakin tuntea elävänsä yhtä ja samaa, ikuisesti jatkuvaa vuorokautta. Vierailin Sodiksessa muutaman vuoden tauon jälkeen nyt kolmatta kertaa, ja kokemus oli juuri niin ainutlaatuinen kuin muistinkin. Keskiyön auringon elokuvajuhlien hohto säilyy vuodesta toiseen.

Kahden ja puolen vuorokauden filmifestarointiini mahtui yhdeksän elokuvaa. Niistä vaikuttavin oli espanjalaisen Carlos Sauran Cria Cuervos – Korppi sylissä (1976), jota en ollut aiemmin nähnyt. Elokuva kuvaa riipaisevan suloisesti lapsen ja aikuisten maailman risteämistä. Paikan päällä vieraillut ohjaaja kertoi, kuinka hän tahtoi ehdottomasti käyttää elokuvassaan kotimaassaan jo korvamadoksi muuntunutta kappaletta Porque te vas, ja tätä kautta laulu tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Kappale jäi kuulemma vainoamaan Sauraa: ohikulkijat viheltelivät sitä jatkuvasti kohdatessaan miehen kadulla.

Nautin kovasti myös amerikankorealaisen Kogonadan tuoreesta indieleffasta Columbus (2017), joka kumartaa Eliel Saarisen pojan Eero Saarisen minimalistiselle arkkitehtuurille pienessä kaupungissa Indianan osavaltiossa. Elokuvan päätteeksi olisin ollut valmis varaamaan saman tien matkaliput noihin rauhoittaviin visuaalisiin maisemiin.

Säestetyistä mykkäelokuvista näin Hanns Schwarzin Ihmeellisen valheen (1929). Nykykatsojan silmissä varsin komediallinen melodraama sai hienosti potkua live-pianomusiikista. Perjantaiyönä päädyimme myös spontaanisti Let's Spend the Night Together -karaokeleffaan laulamaan Rolling Stonesia.

Pieninä pettymyksinä mainitsisin ohjaajavieraana olleen ranskalaisen Bertrand Bonellon ontoksi jäävän Nocturaman (2016) sekä Olivier Assayasin ohjaaman ja Kristen Stewartin tähdittämän Personal Shopperin (2016), johon oli tungettu vähän liikaa vähän kaikkea.

Mutta Sodis ei ole pelkkiä elokuvia, se on irrallaan olemista keskellä ei mitään, kaukana kotoa. Se on katusoittajia, kaljatölkkien rytmikästä sihahtelua valojen sammuessa salissa, istuskelua joenrannassa, elokuvia rakastavien ihmisten muodostamia pitkiä kauniita jonoja, tanssia metsässä. Se on hiljaisia hetkiä, kun elokuvanäytökset ovat alkaneet, festivaalialue on äkisti autioitunut ja sirkustelttaa ohittaessasi kuulet jostain leffasta satunnaisia pätkiä telttakankaan läpi. Se on aurinko, joka häikäisee silmiäsi, kun poistut elokuvasalista, oli vuorokaudenaika mikä vain.

Näitä tunnelmia voit katsella myös alla olevasta videosta:

(Pressilippu festareille saatu blogin kautta.)

Share