Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Miki Liukkosen 858-sivuista kakkosromaania O (WSOY, 2017) on jo ehditty esittää yhtenä kotimaisen kirjallisuuden vuoden tai jopa vuosikymmenen merkittävimpänä kaunokirjallisena teoksena. Tartuin siihen uteliaana: takakannen hashtag-listaus, jossa mainittin mm. #munakoisot, #Bach ja #liukumäet, ei juuri paljastanut, mistä kirjassa on kyse.

Niinpä kävin O:n kimppuun – tai sitten O kävi minun kimppuuni. Kirja nimittäin vyöryttää päälle loputtoman määrän henkilöhahmoja, yksityiskohtia, neurooseja ja alaviitteitä. Välillä seurataan uimaharjoituksia, välillä Nikola Teslan elektromagneettisia kokeiluja, välillä analysoidaan liukumäkien olemusta, H. C. Andersenin inspiroiman vaihtoehtoisen teatteriesityksen luomista tai raviurheilua, vain muutamia esimerkkejä mainiten. 

Ymmärsin pian, että on hyödytöntä yrittää painaa mieleensä kaikkea, vaan kannattaa päästää irti, heittäytyä tekstin syövereihin ja katsoa, mihin se johtaa. Vauhdissa voi hyvin keskittyä juuri niiden henkilöhahmojen tarinoihin, jotka itseä eniten kiinnostavat.

Vähitellen tekstin lomasta alkaakin erottua selvemmin ja selvemmin ohut lanka, joka punoo aivan erilaisten tarinoiden ja taustojen keskellä olevia henkilöitä toisiinsa. Kirja on suurelta osin erilaisten sairaaloisten neuroosien kuvausta, jotka erään henkilöhahmon mukaan johtuvat nykyajan älyttömästä infoähkystä. Samaan aikaan tapahtuu kummallisia sattumuksia ja aikaheittoja, joille yksi kirjan henkilöhahmoista yrittää löytää selitystä.

Kirja piti uteliaisuuteni yllä yli puolivälin, mutta kahden kolmasosan kohdilla innostukseni alkoi hiipua. Tähän vaikutti myös kesäkausi: en juuri jaksanut raahata painavaa kirjaa lomapäivinä kahviloihin, ulkomaanreissulle tai pyöräretkille mökille. Niinpä napsin välissä muita romaaneja ja O:n lukeminen vain pitkittyi. Silti O osoittautui arvokkaaksi lukukokemukseksi – ihan jo siitä syystä, että sain sen kautta testattua omaa kestokykyäni lukijana.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

HBO:n tämän vuoden upea ja karmaiseva TV-sarja The Handmaid's Tale on saanut monen etsimään käsiinsä Margaret Atwoodin alkuperäisteoksen, samannimisen romaanin vuodelta 1985. Tammi julkaisikin suomennoksesta tarkistetun uusintapainoksen sopivasti heti kesäkuussa sarjan päätyttyä. Yhdysvalloissa kirja puolestaan pomppasi myyntilistojen kärkeen jo alkuvuodesta, useita kuukausia ennen TV-sarjan alkua, ilmeisesti Donald Trumpin uuden hallinnon pelästyttämänä. (Myös George Orwellin Vuonna 1984 -teos nousi tammikuussa bestseller-listoille.)

Orjattaresi-romaanin (suom. Matti Kannosto) tuoreen painoksen kannessa komeilee nyt päähenkilöä, "Frediläistä", TV-sarjassa hillityn loistavasti tulkitseva Elisabeth Moss. Sarjassa Atwoodin dystopiakuvaus on toteutettu niin vaikuttavasti, että katsoja tuntee olonsa lyödyksi jokaisen jakson jälkeen. Kirja ei ole yhtään kevyempi, itse asiassa se tuntuu jopa karummalta visuaalisen ulottuvuuden puuttuessa. Kun sarjan äärellä voi pysähtyä ihailemaan harmonisia värejä, hienoja kuvakulmia ja yksittäisten kohtausten wesandersonmaisen tarkkoja asetelmia, ei kirja juurikaan anna vastaavanlaisia hengähdystaukoja synkästä tarinasta.

Sarjaan on filmatisointien tyypilliseen tapaan tuotu enemmän draamaa sekä tapahtumia, joita ei kirjassa lainkaan esiinny. Toisaalta taas kirjaan verrattuna asioita on yksinkertaistettu, henkilöhahmoja muutettu tai jätetty pois, ja asukoodeja ja muita yksityiskohtia selkiytetty. Kirja antaakin hieman tarkempaa kuvaa päähenkilöstä, ympäröivän maailman tilanteesta ja uuden valtarakenteen piirteistä. Kerronnaltaan romaani on vuoroin hyvinkin toteavaa ja lakonista, vuoroin taas sanoja ja niiden merkityksiä tapailevaa, runollista, maalailevaakin. 

Myönnän, että tartuin tähän klassikkokirjaan paitsi yleissivistyksen vuoksi, myös siksi, että toivoin saavani kuulla lisää orjattaren kohtalosta. Päähenkilön henkilökohtainen tarina kuitenkin loppuu kirjassa samaan hetkeen kuin sarjassakin. Kirja sen sijaan tarjoaa rinnalle vielä historiallisen ulottuvuuden, kun tutkijat tulevaisuudessa tarkastelevat totalitaarista Gilead-ajanjaksoa ja samalla arvailevat kyseisen orjattaren myöhempiä liikkeitä. TV-sarja kaikeksi onneksi jatkuu – kakkoskaudesta päästään nauttimaan ensi vuonna!

P.S. Tiesitkö muuten, että Margaret Atwoodilla on The Handmaid's Tale'issä pienenpieni cameo-rooli? Kirjailijan voi bongata sarjan ensimmäisessä jaksossa kohdassa 26:25, jossa hän yhtenä "tädeistä" läimäyttää Mossin esittämää Frediläistä poskelle, kun tämä ei heti tee niin kuin käsketään.

Elisabeth Moss HBO:n TV-sarjassa

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Kerran vuodessa elokuvien ystäville on pohjoisessa oma taianomainen, valoisa maailmansa. Sodankylän elokuvajuhlilla aurinko ei laske lainkaan, ja festarivieras saakin tuntea elävänsä yhtä ja samaa, ikuisesti jatkuvaa vuorokautta. Vierailin Sodiksessa muutaman vuoden tauon jälkeen nyt kolmatta kertaa, ja kokemus oli juuri niin ainutlaatuinen kuin muistinkin. Keskiyön auringon elokuvajuhlien hohto säilyy vuodesta toiseen.

Kahden ja puolen vuorokauden filmifestarointiini mahtui yhdeksän elokuvaa. Niistä vaikuttavin oli espanjalaisen Carlos Sauran Cria Cuervos – Korppi sylissä (1976), jota en ollut aiemmin nähnyt. Elokuva kuvaa riipaisevan suloisesti lapsen ja aikuisten maailman risteämistä. Paikan päällä vieraillut ohjaaja kertoi, kuinka hän tahtoi ehdottomasti käyttää elokuvassaan kotimaassaan jo korvamadoksi muuntunutta kappaletta Porque te vas, ja tätä kautta laulu tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Kappale jäi kuulemma vainoamaan Sauraa: ohikulkijat viheltelivät sitä jatkuvasti kohdatessaan miehen kadulla.

Nautin kovasti myös amerikankorealaisen Kogonadan tuoreesta indieleffasta Columbus (2017), joka kumartaa Eliel Saarisen pojan Eero Saarisen minimalistiselle arkkitehtuurille pienessä kaupungissa Indianan osavaltiossa. Elokuvan päätteeksi olisin ollut valmis varaamaan saman tien matkaliput noihin rauhoittaviin visuaalisiin maisemiin.

Säestetyistä mykkäelokuvista näin Hanns Schwarzin Ihmeellisen valheen (1929). Nykykatsojan silmissä varsin komediallinen melodraama sai hienosti potkua live-pianomusiikista. Perjantaiyönä päädyimme myös spontaanisti Let's Spend the Night Together -karaokeleffaan laulamaan Rolling Stonesia.

Pieninä pettymyksinä mainitsisin ohjaajavieraana olleen ranskalaisen Bertrand Bonellon ontoksi jäävän Nocturaman (2016) sekä Olivier Assayasin ohjaaman ja Kristen Stewartin tähdittämän Personal Shopperin (2016), johon oli tungettu vähän liikaa vähän kaikkea.

Mutta Sodis ei ole pelkkiä elokuvia, se on irrallaan olemista keskellä ei mitään, kaukana kotoa. Se on katusoittajia, kaljatölkkien rytmikästä sihahtelua valojen sammuessa salissa, istuskelua joenrannassa, elokuvia rakastavien ihmisten muodostamia pitkiä kauniita jonoja, tanssia metsässä. Se on hiljaisia hetkiä, kun elokuvanäytökset ovat alkaneet, festivaalialue on äkisti autioitunut ja sirkustelttaa ohittaessasi kuulet jostain leffasta satunnaisia pätkiä telttakankaan läpi. Se on aurinko, joka häikäisee silmiäsi, kun poistut elokuvasalista, oli vuorokaudenaika mikä vain.

Näitä tunnelmia voit katsella myös alla olevasta videosta:

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Olen tietenkin auttamattoman myöhässä Napoli-kirjasarjan intoilussani, mutta Elena Ferrante -kuume iski nyt pahasti tännekin! Salanimellä kirjoittavan ja jo pari vuosikymmentä tuntemattomana pysyneen kirjailijan neliosainen romaanisarja kertoo mukaansatempaavasti ja elävästi kahden napolilaistytön ystävyydestä ja samanaikaisesta yhteiskunnallisesta liikehdinnästä.

Ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (WSOY, 2016, suomentaja Helinä Kangas), alkaa tyttöjen lapsuudesta ja päättyy näiden täytettyä 16 vuotta. Päähenkilöinä ovat minä-kertoja Lènu ja tämän ystävä Lila, jotka ponnistavat samanlaisista lähtökohdista Napolin köyhistä kortteleista mutta ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Lila on Lènun kuvauksessa villi ja salaperäinen tapaus, jonka ympärillä leijuu jatkuvasti vaaran uhka. Yhdessä rauhallinen Lènu ja räiskyvä Lila täydentävät toisiaan. 

Lènu ja Lila pärjäävät molemmat hyvin koulussa, mutta vain Lènulla on mahdollisuus jatkaa opiskelua. Tämän myötä tyttöjen tiet alkavat johtaa eri suuntiin. Kuitenkin juuri älykäs ja voittamattomalta vaikuttava Lila motivoi Lènua panostamaan omiin opintoihinsa. Mystisellä tavalla Lènu on riippuvainen Lilasta: jokainen hänen tekemänsä askel tuntuu määrittyvän Lilan kautta.

Ferrante kuvaa elävästi sekä köyhien perheiden elämää toisen maailmansodan jälkeisessä Napolissa että naisen asemaa patriarkaalisessa yhteisössä. Päähenkilöt ovat kasvaneet merenrantakaupungissa mutta saavat teinivuosiinsa asti vain unelmoida meren näkemisestä. Väkivalta on heidän pienessä sulkeutuneessa maailmassaan aina läsnä. Perheen kunniaa kuuluu puolustaa, mutta tiettyjä korttelissa valtaa pitäviä tahoja vastaan ei sovi nousta. Tarinan keskiössä vellovat päähenkilöiden tunteet: lapsuuden ja nuoruuden epävarmuus ja uhmakkuus sekä nopeasti aikuistuvien tyttöjen ilot, pelot ja haaveet. 

Ferrante antaa jo Loistavan ystävän alkusivuilla lupauksen, että pääsemme seuraamaan tyttöjen elämää aina näiden vanhoille päiville saakka. Kirjasarjan neljästä osasta on tähän mennessä suomennettu kaksi, englanniksi kaikki neljä on jo käännetty. Vaikka Lènun oikea nimi Elena Greco ja kirjailijan salanimi Elena Ferrante, ei tarina ole kirjailijan mukaan omaelämäkerrallinen. HBO tekee parhaillaan kirjasarjasta tv-sarjaa Italian valtiollisen tv- ja radioyhtiö Rain kanssa.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Kesän festarikauden saattoi tänä vuonna avata jo aivan kesäkuun alussa, kun kolmatta kertaa järjestetty Sideways hyppäsi vielä viikon verran aikaisemmaksi. Tämä oli tietenkin festareista pitäville kulttuurin harrastajille loistouutinen, sillä nyt tapahtuma ei enää osunut päällekkäin Sodankylän elokuvajuhlien kanssa ja antoi tilaisuuden osallistua molempiin!

Säätä ei näin alkukesästäkään tarvinnut ihmeemmin stressata, koska rimanalitus tapahtui jo viime vuonna ja mikä vain olisi ollut parannusta edelliskertaiseen rajuun kaatosateeseen. Vähäisistä odotuksista johtuen saattoikin vain ilahtua, kun aurinko paistoi päiväsaikaan jopa varsin lämpimästi.

Esiintyjistä yksi suosikkini oli suomalainen bändi Karina, jonka löysin aivan sattumalta viime vuoden Flow'ssa ja jonka naivistisen söpöihin sanoituksiin heti ihastuin. Katso pätkä Karinan keikalta ja muita festarihetkiä:

Festarikesä jatkuu!

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Kaipaatko vaihtelua viikonloppuaamiaiseen, virkistystä lounasrutiineihin tai freesiä paikkaa illanvietolle? Tässä kolme loistavaa ja uutta/uudehkoa ruokapaikkaa akselilla Kallio–Kruununhaka. Kannattaa kokeilla!

Aamiainen: Early Bird

Kolmannelle linjalle puolisen vuotta sitten ilmestynyt Early Bird keskittyy aamiaiseen. Päivittäin klo 17 saakka avoinna oleva, kierrätystyylillä sisustett kahvila tarjoaa paria aamiaissettiä, myös vegaanista. Toisaalta kahvin ja mieluisimmat syötävät voi valikoida listalta myös erikseen, jos tahtoo. Saatavilla on esimerkiksi tattaripuuroa, toastia, vihersmoothieta, itse puristettua appelsiinimehua, mantelicroissantia ja lauttasaarelaisen pienpaahtimo ROST & Co:n erinomaista kahvia. Leppoisan ystävällinen palvelu kruunaa kokemuksen.

Kolmas linja 12

Lounas: Via Tribunali

Toukokuussa torikortteleihin avatun ja saman tien suuren suosion saavuttaneen pizzeria Via Tribunalin valttikortti on Napolista hankittu aito pizzauuni, jossa pizzoja paistetaan vain yksi minuutti. Lounaalla lättyjä on muutamaa vaihtoehtoa, illalla esillä on laajempi lista. Valikoimissa on myös maidoton pizza Marinara. Pehmeä maukas pizzapohja ja laadukkaat raaka-aineet takaavat, että yksinkertainen on täydellistä. Ilman pöytävarausta paikkaa saa illalla varautua odottamaan hetken vaikkapa baarin puolella. Pizzaravintolan takana toimii cocktaileistaan tunnettu Son of A Punchin porukka.

Sofiankatu 4

Illallinen: Wino

Kallio keskiluokkaistuu kovaa vauhtia. Paikassa, jossa vielä hetki sitten toimi perusräkäläbaari, tarjoillaan nyt alku- ja luomuviinejä. Keväällä Flemarille auennut viiniravintola Wino ei silti ole liian fiini vaan juuri sopivan viihtyisä. Annoksia ei ole lajiteltu alku- ja pääruokiin, vaan tilatut lautaset tarjoillaan kaikki rennosti saman aikaan. Sopivan kompaktilla listalla on tarjolla mm. kalaa, tartaria ja kukonpoika-caesaria. Jokaisella viinillä on asiaankuuluvasti oma tarinansa, joka kerrotaan. Maininnan ansaitsee myös rasvaa tihkuva focaccia, joka tarjoiltiin maukkaan mustan oliiviöljyn kanssa. Jälkkärijuomien joukosta löytyy myös herkullista umeshua.

Fleminginkatu 11

 

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Share

Pages