Ladataan...
(pikkuseikkoja)

"Olette kadotettua sukupolvea kaikki." Gertrude Steinin lausahdus Ernest Hemingwaylle päätyi alkusitaatiksi jälkimmäisen kirjailijan nuoruudenromaaniin Ja aurinko nousee. Teos kertoo elämäniloisesti ensimmäisen maailmansodan kokeneesta kaksi-kolmikymppisten sukupolvesta, jolla elämän tarkoitus on hakusessa ja trendinä vallitsee hyväntuulinen päämäärättömyys.

Alkuteos The Sun Also Rises julkaistiin vuonna 1926, ja ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1954. Tarina alkaa Pariisista. Amerikkalainen lehtimies Jake tekee töitä ja kaljoittelee kaveriensa kanssa. Mukana baareissa viilettää vauhdikas nainen Brett, jolla on useampiakin ihailijoita. Jaken ja Bretin suhdetta määrittää kuitenkin Jaken ikävä sotavamma.

Kesälomaksi ystäväporukka päättää järjestää reissun Espanjaan. Jake suuntaa ensin ystävänsä kanssa kalaretkelle Baskimaahan, jossa miehet kalastavat taimenia viinin voimalla. Siitä matka jatkuu Pamplonaan, jonne koko ystäväporukka kokoontuu katsomaan härkätaisteluita ja ennen kaikkea nauttimaan viikon pituisesta fiestasta.

Hemingwayn eläväinen kuvaus nappaa lukijan mukaan paikan päälle kokemaan yhdessä viikon pituisen rankan festivaalin. Yöunille ei jää paljoakaan tilaa, kun aika jakautuu terasseilla istuskeluun, härkätaisteluiden seuraamiseen, Fundadorin juomiseen ja kapakoissa juhlimiseen. Oman mausteensa tarinaan tuovat henkilöiden väliset kemiat.

Tämän kirjan lukeminen oli osa #hyllynlämmittäjä-kirjahaastetta.

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Monumentaalisiin mittoihin kasvanut burgerivillitys takaa nykyisin, että noin joka toisen kahvilan ja ravintolan ruokalistalla on streetfoodin nimissä tarjolla burgeri tai parikin. Tämä ei silti automaattisesti tarkoita, että Helsinki olisi täynnä laatupaikkoja, joissa maukas, sisältä punertavaksi jätetty pihvi tarjoiltaisiin ihanasti höttöisen briossisämpylän välissä. Ja jossa rinnalla tarjoiltavat maalaisranskalaiset saisi mukavan rapsakoina.

Valikoimaa ei listalle kaipaa loputtomasti, kunhan paikka osaa tehdä perusburgeriannoksen yllämainituin vaatimuksin. Ja juuri sellainen paikka on Bites Vallila, oma suosikkiburgeripaikkani juuri nyt. Vajaa vuosi sitten avannut pieni ravintola sijaitsee keskellä Vallilan teollisuus- ja toimistokortteleita täydellisen mitäänsanomattomassa vanhassa toimistorakennuksessa, josta ei ensisilmäyksellä arvaisi löytävänsä luksusburgeripaikkaa. Kolkko rappukäytävä hämmentää, mutta kun sinnikkäästi jatkaa oikealle kääntyvää käytävää, päätyy oikeaan paikkaan.

Sisältä Bites on näyttää minimalistiselta, nykytyylin mukaan valkoisilla kaakeleilla sekä vaalealla puulla kohennetulta lounasruokalalta. Alkuviikosta Bites toimiikin juuri lounaspaikkana, mutta loppuviikosta se on auki iltaan asti. Burgereita on muutamia eri vaihtoehtoja, ja kasvisvaihtoehtokin löytyy. Lisäksi listan ulkopuoliset "spessu"-burgerit vaihtuvat säännöllisesti. Annokset ojennetaan rennosti puisilla tarjottimilla. Kylkeen saa viinejä, ja tarjolla on myös hyvä valikoima erikoisoluita.

Bites Vallila, Nokiantie 2–4, auki ti–ke 11–15, to–pe 11–22, la 12–22. Bites Vallilan burgereita saa tilattua myös kotiin Woltin ja Foodoran kautta.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Casey Affleckin tähdittämässä vahvan psykologisessa draamassa valtava suru tulvii hiljakseltaan yli äyräiden. Affleckin esittämä, Bostonissa asuva Lee on elämästään eristäytynyt huoltomies, jonka nykyisyyttä painaa tragedia menneisyydestä. 

Ikävän uutisen seurauksena Lee joutuu palaamaan kotiseudulleen, meren äärellä sijaitsevaan Manchesterin pikkukaupunkiin Massachusettsissa. Tätä kautta ja takautumia käyttäen katsojalle aletaan hiljalleen keriä auki tapahtumaa, josta Lee yksinäisellä ja askeettisella elämällään itseään rankaisee.

Kenneth Lonerganin kirjoittama ja ohjaama arkinen elokuva on miesten sukutarina. Merkittävimmässä naisroolissa siinä esiintyy Michelle Williams. Manchester by the Sea voitti Oscarin sekä alkuperäisestä käsikirjoituksesta että miespääosasta ja se onkin täysi viiden tähden leffa, ei yhtään vähempää (vaikkei Casey Affleckista enää pitäisikään viime aikojen uutisointien vuoksi).

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

"Selkeä on synkkää. Synkkä on selkeää." Weird Sistersiksi nimetty naiskolmikko laulaa lavalla punkahtavaa räppiä. Helposti korvamadoksi jäävän kappaleen sanat ovat William Shakespearen ja sävellys Timo Hietalan, joka on tehnyt sävellystöitä lukuisiin elokuviin, tv-sarjoihin, teatteriin ja oopperaan. Laulavat noidat kertovat paikalle osuvalle Macbethille ennustuksen, joka määrittää tämän kohtalon.

Kansallisteatterissa pyörii parhaillaan jopa kahdella näyttämöllä Shakespearea. Jo viime vuoden puolella ensi-iltansa saanut Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III Willensaunassa sai maaliskuussa rinnalleen MacBethin Suurelle näyttämölle. Janne Reinikaisen ohjaamassa ja Eva Buchwaldin dramatisoimassa sovituksessa Macbethiä esittää Antti Luusuaniemi ja tämän vaimoa Lady Macbethiä Katariina Kaitue. Kuningas Duncanina nähdään Esko Salminen.

Vallanhimoa ja tehtyjen päätösten vaikutuksia luotaava suuri tragedia on sinänsä sisällöltään varsin perinteinen, mutta se on saanut ylleen modernin ulkoasun. Odotettavissa on live-musiikkia, nykyaikainen puvustus ja tyylikkään yksinkertainen lavastus. Suurin osa kohtauksista sijoittuu lavan keskellä pyörivän "lasitalon" eri kolkkiin ja kerroksiin. Vuoropuhelun joukkoon on siroteltu "Senkin sipilöijä, lupaat yhtä ja teet toista!" -tyylisiä nykyaikaan viittaavia tipautuksia. Lady Macbeth räplää kännykkää. Loppukohtauksen kaksi viimeistä sanaa vievät raa'alta lopetukselta noin vain pohjan muuttamalla viimeisen hetken koomiseksi.

Ihailin näytelmässä eniten sen näyttäviä videoprojisointeja, joissa luonto on vahvasti mukana. Videosuunnittelusta vastanneen Henna-Riikka Halosen videotöitä on aiemmin ollut esillä mm. Sydneyn biennaalissa ja Pariisin Pompidou-keskuksessa.

Macbeth Kansalllisteatterissa keväällä 2017

Kuvat: Kansallisteatteri / Kuvaaja Mitro Härkönen

 

Seuraa blogia: Facebook / Instagram / Bloglovin'
Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Suomessa naistenpäivänä ensi-iltansa saanut elokuva Hidden Figures on mukaansatempaava elokuva. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo NASAn avaruusohjelmassa 60-luvulla työskennelleistä afroamerikkalaisista naismatemaatikoista, jotka ovat sukupuolensa ja erityisesti ihonvärinsä vuoksi jääneet varjoon historiankirjoissa.

On sekä ahdistavaa että toivoa herättävää seurata mustien naisten urakehitystä valtavassa, valkoisten miesten hallitsemassa organisaatiossa rotuerottelun ollessa Yhdysvalloissa vielä totisinta totta. Yhtä aikaa elokuvassa jännitetään Venäjän kanssa käytävää avaruuskilpaa, jossa olennaisinta on nopeus. 

Leffan toteutus on kliseisen amerikkalainen sekä draaman kehittelyn että henkilöhahmojen kuvauksen osalta, mutta tästä huolimatta kokonaisuus on hallittu ja nautittava. Ehkä olen nähnyt viime aikoina niin monta vähäeleistä ja vakavaa elokuvaa, että Hidden Figures tuntui ennemminkin virkistävältä tuulahdukselta niiden keskellä.

Hiden Figuresin hengen luovat hyväntuuliset ja päättäväiset päähenkilöt. Päärooleja esittävistä Taraji P. Hensonista, Octavia Spenceristä ja Janelle Monáesta löytyy potkua! Monáe sekä sivuroolissa esiintyvä Mahershala Ali näyttelevät sattumoisin yhdessä myös parhaasta elokuvasta tänä vuonna Oscarin pokanneessa Moonlightissa. Valkoisista näyttelijöistä mainittakoon sivuosissa nähtävät Kirsten Dunst tiukkana työnvalvojana ja Rillit huurussa -sarjan Jim Parsons asemastaan mustasukkaisena pääinsinöörinä.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

"En tuonut teoksia Taidehalliin, vaan tein Taidehallista taideteoksen."

Anu Pentikin sitaatti salin seinällä tiivistää ytimekkäästi vasta-avatun Pentik-näyttelyn luonteen. Jos odottaa näkevänsä museossa Pentikin perinteisiä vaaleita keramiikka-astioita rivissä hopeoitujen porojen ja muiden koriste-esineiden kanssa, saa yllättyä.

Keramiikkaa vierailija toki kohtaa mutta suurten installaatioiden muodossa. Pentik on luonut savesta Taidehallin kolmeen suureen saliin valkean taivaan, pastellivärisen kivisen maan ja kukkien täyttämän paratiisin. Viimeisessä salissa mieliala kohoaa automaattisesti, kun kuljeskelee suurten murretun väristen savikukkasten keskellä. Aivan kuin kesä olisi yhtäkkiä puhjennut ympärille.

Kolme tilaa -näyttely näyttää, että Anu Pentik ei ole pelkästään keramiikkataiteilija vaan ylipäätään taiteilija. Viimeiset 10 vuotta hän onkin omistautunut nimenomaan taiteen tekemiselle vaikka toimii yhä myös perustamansa Pentik Oy:n taiteellisena johtajana.

Anu Pentik: Kolme tilaa, Taidehallissa 14.5. saakka

Share

Pages