Ladataan...
Pikkuseikkoja

Tom Malmquistin romaanin Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017) lähtökohta on niin surullinen, etten ehkä olisi uskaltanut tarttua siihen, ellen olisi kuullut kirjasta niin paljon hyvää sekä Sivumennen-podcastin että Hesarin artikkelin kautta.

Tositapahtumiin perustuva kirja kertoo ruotsalaisen runoilijan kokemasta menetyksestä armottoman suorasukaisesti. Malmquistin avovaimo Karin oli viimeisillään raskaana sairastuessaan akuuttiin myelooiseen leukemiaan. Tytär Livia syntyi keisarinleikkauksella eikä Karin enää koskaan herännyt nukutuksesta.

Sitä ennen Malmquist ehti ravata viikon päivät sairaalan käytäviä edestakaisin tehovalvontaosastolta vastasyntyneiden osastolle ja takaisin katsomassa vuoroin molempia perheenjäseniään. Näistä tapahtumista ja sen jälkeisestä surutyöstä syntyi miehen esikoisromaani.

Malmquistin runoilijataustasta ja kirjan kauniin runollisesta nimestä huolimatta teos on kirjoitettu äärimmäisen arkisesti. Malmquist ei missään vaiheessa edes yritä kuvailla, miltä hänestä tuntuu vaan luottaa tosiasioiden voimaan. Valinta on tehokas. Tarina on niin aito ja pelkistetty, että sitä on mahdoton lukea kuivin silmin.

Sairaalaosuuden jälkeen siirrytään kotiin, jonne Tomin ja Karinin sijaan asettuvat nyt Tom ja Livia. Koska Malmquistin isyyttä ei ole ehditty vahvistaa ennen lapsen äidin kuolemaa, Malmquist saa taistella lähes kafkamaista byrokratiaa vastaan virallistaakseen isyytensä. Sopeutuessaan uuteen elämäänsä Malmquist käy myös muistojaan läpi. Lukijalle avataan paloja pariskunnan historiasta, ensitapaamisesta, Karinista ja tämän taustasta.

Surullinen tarina etenee kohti toivoa. Loppupuolella käännetään katse uuteen elämään ja kasvavaan pieneen tyttäreen. Malmquist on oppinut kokemuksensa kautta arvostamaan nykyhetkeä, sitä, mitä silmien edessä on juuri nyt, ja toivottavasti tartuttaa opin myös lukijaan.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Osallistuin pari viikkoa sitten Happy Joen siideritastingiin brändin uuden Old Country -siiderin lanseerauksen mainingeissa. Kotiinviemisinä tuli tietenkin siidereitä, ja samalla keksin, että olisi kiinnostava kokeilla, miten siideriä voisi käyttää cocktailien ainesosana.

Kutsuin siis seuraksi pari muuta maistajaa ja pistin kotilabran pystyyn. Kokeilussa syntyi kolme erilaista cocktailia, kaikki erinomaisia ja makumaailmaltaan niin erilaisia, etten pysty näitä paremmuusjärjestykseen laittamaan. Valitse makusi mukaan oma suosikkisi alla olevista resepteistä!

1. Mausteinen siideri-rommisour

(1 annos)

3 cl rommia (tässä Plantation Barbados Grand Reserve)
1 cl vaahterasiirappia
2 cl sitruunamehua
Happy Joe Old Country -siideriä
Jäitä
Rosmariinin oksa

Mittaa rommi, siirappi ja sitruunamehu shakeriin, ravista jäiden kanssa kylmäksi ja kaada jäillä tai isolla jääpalalla täytettyyn grogilasiin. Kaada päälle siideriä ja pyöräytä juomaa pitkällä lusikalla varovasti hiukan, jotta rommin makua nousee myös pinnalle. Koristele rosmariinin oksalla.

2. Kevyt ja raikas alkumalja

(1 annos)

2 cl giniä (tässä The Botanist Islay Dry Gin)
2 cl Cointreauta 
2 cl inkiväärimehua
Happy Joe Cloudy Apple -siideriä
Jäitä
Appelsiinin viipale

Mittaa gini, Cointreau ja inkiväärimehu shakeriin, ravista jäiden kanssa kylmäksi ja kaada pieneen laakeaan cocktaillasiin. Kaada päälle vielä vähän siideriä. Koristele appelsiinin viipaleella.

3. Hedelmäinen kesädrinkki

(1 annos)

3 cl giniä (tässä The Botanist Islay Dry Gin)
3 cl karpalomehua
3 cl itsepuristettua appelsiinimehua
Happy Joe Organic -siideriä
Jäitä
Omenan viipale

Mittaa gini ja mehut shakeriin, ravista jäiden kanssa kylmäksi ja kaada jäillä täytettyyn lasiin. Täytä lasi loppuun siiderillä ja koristele omenan viipaleella.

Ladataan...

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Hito Steyerl: Factory of the Sun (2015), videoinstallaatio

Anna Uddenberg: Savage #5 (2016), veistos

Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain) (2017), installaatio

Charles Richardson: Headbone (2015), video

Tuomas A. Laitinen: Receptor (2017), videoinstallaatio

Kansainvälisen nykytaiteen suurnäyttely ARS täräyttää ovensa auki tänä perjantaina. Edellisestä kerrasta on huomaamatta ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta. Kotimainen näyttelykonsepti tarjoaa taas mittavan kattauksen tuoretta länsimaista nykytaidetta. Tapahtumapaikkana on viimeisimpien kertojen tapaan Kiasma, joka on kokonaisuudessaan valjastettu ARSin käyttöön.

ARS17:n teemana on digitaalinen murros (kas kun ei "digitalisaatio"), ja sitä kautta luvassa on erityisen paljon videotaidetta. Moninaisten videoiden ja videoinstallaatioiden lisäksi joukkoon mahtuu silti muunkilaisia installaatioita ja veistoksia. Aiheiden ja toteutusten puolesta skaala on laaja, ja voi varmaan olettaa, että jokaiselle löytyy jotakin, joka kiinnostaa. Myös kotimainen taide on hyvin edustettuna.

Yksi mieleenpainuvimmista teoksista on brittiläisen Ed Atkinsin valtavassa koossa esitettävä, elokuvien ja mainoksien efektejä lainaava HD-video Ribbons (2014), joka jakautuu kolmeen eri huoneeseen ja vie näin lähes yksinään museon neljännen kerroksen. Herkempää taiteellista linjaa edustaa suomalaisen Tuomas A. Laitisen läpikuultaville kankaille heijastettu videoinstallaatio Receptor (2017). Kaikista näyttelyn teoksista saa helposti lisätietoja netistä löytyvän ARS17-oppaan kautta.

Huhtikuun puolessa välissä näyttelyyn saadaan vielä uutta houkuttelevaa sisältöä. Hollywood-näyttelijänä ja mm. uutena Indiana Jonesina tunnettu Shia LaBeouf vaikuttaa nykyisin taiteilijakollektiivissa LaBeouf, Rönkkö & Turner. Kolmikon teos #ALONETOGETHER (2017) avautuu Kiasman kolmannessa kerroksessa 12.4., kun taiteilijakolmikko muuttaa kuukaudeksi Lappiin kukin omaan syrjäiseen mökkiinsä ja pitää yhteyttä toisiinsa ja ulkomaailmaan ainoastaan videoyhteyden kautta. Yleisö voi seurata taiteilijoita ja puhua näille livestriimauksen kautta Kiasmaan rakennetussa pikku mökissä.

Fyysisen näyttelyn lisäksi ARS17 löytyy teemansa mukaisesti myös verkosta ARS17+-sivustolta. Verkkoteosten joukosta löytyy mm. suomalaisen taiteilijaduon Pink Twinsin eli veljesten Juha ja Vesa Vehviläisen teos Infinity (2017), jossa kuka vain voi miksata duon tuottamasta elektronisesta musiikista ja äänitaiteesta uudenlaisia äänimaisemia.  

ARS17 Kiasmassa 31.3.2017–14.1.2018. (Kutsu näyttelyyn saatu blogin kautta.)

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Olette kadotettua sukupolvea kaikki." Gertrude Steinin lausahdus Ernest Hemingwaylle päätyi alkusitaatiksi jälkimmäisen kirjailijan nuoruudenromaaniin Ja aurinko nousee. Teos kertoo elämäniloisesti ensimmäisen maailmansodan kokeneesta kaksi-kolmikymppisten sukupolvesta, jolla elämän tarkoitus on hakusessa ja trendinä vallitsee hyväntuulinen päämäärättömyys.

Alkuteos The Sun Also Rises julkaistiin vuonna 1926, ja ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1954. Tarina alkaa Pariisista. Amerikkalainen lehtimies Jake tekee töitä ja kaljoittelee kaveriensa kanssa. Mukana baareissa viilettää vauhdikas nainen Brett, jolla on useampiakin ihailijoita. Jaken ja Bretin suhdetta määrittää kuitenkin Jaken ikävä sotavamma.

Kesälomaksi ystäväporukka päättää järjestää reissun Espanjaan. Jake suuntaa ensin ystävänsä kanssa kalaretkelle Baskimaahan, jossa miehet kalastavat taimenia viinin voimalla. Siitä matka jatkuu Pamplonaan, jonne koko ystäväporukka kokoontuu katsomaan härkätaisteluita ja ennen kaikkea nauttimaan viikon pituisesta fiestasta.

Hemingwayn eläväinen kuvaus nappaa lukijan mukaan paikan päälle kokemaan yhdessä viikon pituisen rankan festivaalin. Yöunille ei jää paljoakaan tilaa, kun aika jakautuu terasseilla istuskeluun, härkätaisteluiden seuraamiseen, Fundadorin juomiseen ja kapakoissa juhlimiseen. Oman mausteensa tarinaan tuovat henkilöiden väliset kemiat.

Tämän kirjan lukeminen oli osa #hyllynlämmittäjä-kirjahaastetta.

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Monumentaalisiin mittoihin kasvanut burgerivillitys takaa nykyisin, että noin joka toisen kahvilan ja ravintolan ruokalistalla on streetfoodin nimissä tarjolla burgeri tai parikin. Tämä ei silti automaattisesti tarkoita, että Helsinki olisi täynnä laatupaikkoja, joissa maukas, sisältä punertavaksi jätetty pihvi tarjoiltaisiin ihanasti höttöisen briossisämpylän välissä. Ja jossa rinnalla tarjoiltavat maalaisranskalaiset saisi mukavan rapsakoina.

Valikoimaa ei listalle kaipaa loputtomasti, kunhan paikka osaa tehdä perusburgeriannoksen yllämainituin vaatimuksin. Ja juuri sellainen paikka on Bites Vallila, oma suosikkiburgeripaikkani juuri nyt. Vajaa vuosi sitten avannut pieni ravintola sijaitsee keskellä Vallilan teollisuus- ja toimistokortteleita täydellisen mitäänsanomattomassa vanhassa toimistorakennuksessa, josta ei ensisilmäyksellä arvaisi löytävänsä luksusburgeripaikkaa. Kolkko rappukäytävä hämmentää, mutta kun sinnikkäästi jatkaa oikealle kääntyvää käytävää, päätyy oikeaan paikkaan.

Sisältä Bites on näyttää minimalistiselta, nykytyylin mukaan valkoisilla kaakeleilla sekä vaalealla puulla kohennetulta lounasruokalalta. Alkuviikosta Bites toimiikin juuri lounaspaikkana, mutta loppuviikosta se on auki iltaan asti. Burgereita on muutamia eri vaihtoehtoja, ja kasvisvaihtoehtokin löytyy. Lisäksi listan ulkopuoliset "spessu"-burgerit vaihtuvat säännöllisesti. Annokset ojennetaan rennosti puisilla tarjottimilla. Kylkeen saa viinejä, ja tarjolla on myös hyvä valikoima erikoisoluita.

Bites Vallila, Nokiantie 2–4, auki ti–ke 11–15, to–pe 11–22, la 12–22. Bites Vallilan burgereita saa tilattua myös kotiin Woltin ja Foodoran kautta.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Casey Affleckin tähdittämässä vahvan psykologisessa draamassa valtava suru tulvii hiljakseltaan yli äyräiden. Affleckin esittämä, Bostonissa asuva Lee on elämästään eristäytynyt huoltomies, jonka nykyisyyttä painaa tragedia menneisyydestä. 

Ikävän uutisen seurauksena Lee joutuu palaamaan kotiseudulleen, meren äärellä sijaitsevaan Manchesterin pikkukaupunkiin Massachusettsissa. Tätä kautta ja takautumia käyttäen katsojalle aletaan hiljalleen keriä auki tapahtumaa, josta Lee yksinäisellä ja askeettisella elämällään itseään rankaisee.

Kenneth Lonerganin kirjoittama ja ohjaama arkinen elokuva on miesten sukutarina. Merkittävimmässä naisroolissa siinä esiintyy Michelle Williams. Manchester by the Sea voitti Oscarin sekä alkuperäisestä käsikirjoituksesta että miespääosasta ja se onkin täysi viiden tähden leffa, ei yhtään vähempää (vaikkei Casey Affleckista enää pitäisikään viime aikojen uutisointien vuoksi).

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Selkeä on synkkää. Synkkä on selkeää." Weird Sistersiksi nimetty naiskolmikko laulaa lavalla punkahtavaa räppiä. Helposti korvamadoksi jäävän kappaleen sanat ovat William Shakespearen ja sävellys Timo Hietalan, joka on tehnyt sävellystöitä lukuisiin elokuviin, tv-sarjoihin, teatteriin ja oopperaan. Laulavat noidat kertovat paikalle osuvalle Macbethille ennustuksen, joka määrittää tämän kohtalon.

Kansallisteatterissa pyörii parhaillaan jopa kahdella näyttämöllä Shakespearea. Jo viime vuoden puolella ensi-iltansa saanut Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III Willensaunassa sai maaliskuussa rinnalleen MacBethin Suurelle näyttämölle. Janne Reinikaisen ohjaamassa ja Eva Buchwaldin dramatisoimassa sovituksessa Macbethiä esittää Antti Luusuaniemi ja tämän vaimoa Lady Macbethiä Katariina Kaitue. Kuningas Duncanina nähdään Esko Salminen.

Vallanhimoa ja tehtyjen päätösten vaikutuksia luotaava suuri tragedia on sinänsä sisällöltään varsin perinteinen, mutta se on saanut ylleen modernin ulkoasun. Odotettavissa on live-musiikkia, nykyaikainen puvustus ja tyylikkään yksinkertainen lavastus. Suurin osa kohtauksista sijoittuu lavan keskellä pyörivän "lasitalon" eri kolkkiin ja kerroksiin. Vuoropuhelun joukkoon on siroteltu "Senkin sipilöijä, lupaat yhtä ja teet toista!" -tyylisiä nykyaikaan viittaavia tipautuksia. Lady Macbeth räplää kännykkää. Loppukohtauksen kaksi viimeistä sanaa vievät raa'alta lopetukselta noin vain pohjan muuttamalla viimeisen hetken koomiseksi.

Ihailin näytelmässä eniten sen näyttäviä videoprojisointeja, joissa luonto on vahvasti mukana. Videosuunnittelusta vastanneen Henna-Riikka Halosen videotöitä on aiemmin ollut esillä mm. Sydneyn biennaalissa ja Pariisin Pompidou-keskuksessa.

Macbeth Kansalllisteatterissa keväällä 2017

Kuvat: Kansallisteatteri / Kuvaaja Mitro Härkönen

 

Seuraa blogia: Facebook / Instagram / Bloglovin'

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Suomessa naistenpäivänä ensi-iltansa saanut elokuva Hidden Figures on mukaansatempaava elokuva. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo NASAn avaruusohjelmassa 60-luvulla työskennelleistä afroamerikkalaisista naismatemaatikoista, jotka ovat sukupuolensa ja erityisesti ihonvärinsä vuoksi jääneet varjoon historiankirjoissa.

On sekä ahdistavaa että toivoa herättävää seurata mustien naisten urakehitystä valtavassa, valkoisten miesten hallitsemassa organisaatiossa rotuerottelun ollessa Yhdysvalloissa vielä totisinta totta. Yhtä aikaa elokuvassa jännitetään Venäjän kanssa käytävää avaruuskilpaa, jossa olennaisinta on nopeus. 

Leffan toteutus on kliseisen amerikkalainen sekä draaman kehittelyn että henkilöhahmojen kuvauksen osalta, mutta tästä huolimatta kokonaisuus on hallittu ja nautittava. Ehkä olen nähnyt viime aikoina niin monta vähäeleistä ja vakavaa elokuvaa, että Hidden Figures tuntui ennemminkin virkistävältä tuulahdukselta niiden keskellä.

Hiden Figuresin hengen luovat hyväntuuliset ja päättäväiset päähenkilöt. Päärooleja esittävistä Taraji P. Hensonista, Octavia Spenceristä ja Janelle Monáesta löytyy potkua! Monáe sekä sivuroolissa esiintyvä Mahershala Ali näyttelevät sattumoisin yhdessä myös parhaasta elokuvasta tänä vuonna Oscarin pokanneessa Moonlightissa. Valkoisista näyttelijöistä mainittakoon sivuosissa nähtävät Kirsten Dunst tiukkana työnvalvojana ja Rillit huurussa -sarjan Jim Parsons asemastaan mustasukkaisena pääinsinöörinä.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"En tuonut teoksia Taidehalliin, vaan tein Taidehallista taideteoksen."

Anu Pentikin sitaatti salin seinällä tiivistää ytimekkäästi vasta-avatun Pentik-näyttelyn luonteen. Jos odottaa näkevänsä museossa Pentikin perinteisiä vaaleita keramiikka-astioita rivissä hopeoitujen porojen ja muiden koriste-esineiden kanssa, saa yllättyä.

Keramiikkaa vierailija toki kohtaa mutta suurten installaatioiden muodossa. Pentik on luonut savesta Taidehallin kolmeen suureen saliin valkean taivaan, pastellivärisen kivisen maan ja kukkien täyttämän paratiisin. Viimeisessä salissa mieliala kohoaa automaattisesti, kun kuljeskelee suurten murretun väristen savikukkasten keskellä. Aivan kuin kesä olisi yhtäkkiä puhjennut ympärille.

Kolme tilaa -näyttely näyttää, että Anu Pentik ei ole pelkästään keramiikkataiteilija vaan ylipäätään taiteilija. Viimeiset 10 vuotta hän onkin omistautunut nimenomaan taiteen tekemiselle vaikka toimii yhä myös perustamansa Pentik Oy:n taiteellisena johtajana.

Anu Pentik: Kolme tilaa, Taidehallissa 14.5. saakka

Ladataan...
Pikkuseikkoja

En aamu-unisena lähtökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut mistään, mikä tapahtuu ennen kello kymmentä aamulla (tai rehellisyyden nimissä, ennen kello 12:ta), mutta välillä vastaan tulee yllätyksiä. Alkuvuodesta Twitterissä syntynyt #runousaamiainen kuulosti niin raikkaalta idealta, että siihen oli tutustuttava vaikka aloitusaikana oli hurja 8.30 (asiaa auttoi, että asuntoomme laukkasi samaisena aamuna jo kasilta remonttimiehiä, joiden tieltä oli paettava pois).

Niinpä suuntasimme viime viikolla historian toiselle runousaamiaiselle Bulevardin kahvisalonkiin. Tavanomainen kiire, joka paikasta toiseen siirtymisessä usein kehittyy, katosi saman tien sisään astuessa ja muuttui seesteiseksi yhteisöllisyydeksi. Valikoimme aamupalamme, istahdimme puoliksi vapaan pöydän ääreen ja käännyimme kohti estradina toimivaa lattia-aluetta odottamaan runoilijoiden hetkeä.

Yhdysvaltain presidentin "rukousaamiaisesta" väännetty "runousaamiainen" eroaa ensin mainitusta kirjoitusasunsa osalta yhdellä kirjaimella ja sisällöllisesti täysin. Runousaamiainen tarjoaa nimensä mukaisesti päivän tärkeimmän aterian (tästä voi toki kiistellä) sekä ruumiille että aivoille.

Viime torstain tapahtumassa runojaan lukivat oululaisen rentturunoilijan mainetta ylläpitänyt Miki Liukkonen, viime vuoden Finlandia-palkinnon esikoisromaanillaan voittanut Jukka Viikilä sekä runoilijat Pauliina HaasjokiTimo Salo ja Johanna Venho.

Hörppiessäni kahvia ja lusikoidessani mustikkaista tuorepuuroa upottauduin tunnelmasta toiseen, kunkin runoilijan luomasta omanlaisesta maailmasta hetken päästä taas seuraavan runoilijan maailmaan. Runojen kuuntelu kasvattaa myös halua lukea niitä, samojakin runoja olisi mukava päästä tarkastelemaan uudelleen, ajan kanssa.

Pikantin lisän aamurunouteen toivat taustalla kilahtelevat astiat, tasaisesti käyvä ulko-ovi ja kahvikoneen hurina. Lyriikka sekoittui osaksi arkiaamun tavallista kuhinaa. Vajaan tunnin pituisen pysähdyksen ansiosta tavoitin tietynlaisen zeniläisen tyyneyden, jonka kanssa oli varsin mukavaa astella toimistolle.

Lisätietoa tulevista tapahtumista saa esim. liittymällä Facebookin Runousaaminen-ryhmän jäseneksi.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Vaikka olinkin tankannut pohjalle jo yhden David Foster Wallacen novellikokoelman, niin vasta lukiessani viime vuonna julkaistun suomennoksen Kummatukkainen tyttö ymmärsin lopullisesti, miksi Wallacea pidetään yhtenä amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista nimistä.

Juhani Lindholmin Siltalalle suomentamaan novellikokoelmaan on valikoitu tarinoita kahdesta jenkkikokoelmasta. Suomennoksen ensimmäinen osa koostuu vuonna 1989 julkaistusta kokoelmasta Girl With Curious Hair ja toinen osa vuonna 2004 julkaistusta kokoelmasta Obvilion.

Vanhemmissa novelleissa korostuu Wallacen kyky luoda autenttisia henkilöhahmoja, kun taas uudemmissa pääroolin ottaa miehen kerrontatekninen taituruus. Kokonaisuutena novellit todistavat, että Wallace osasi hypätä vuoroittain täysin erilaisten ihmisten nahkoihin, ja että hänen kerronnallisten keinojen hallintansa oli aivan suvereenia.

Mainiosta nimestään huolimatta kokoelman nimikkonovelli, joka jäljittelee vahvasti Bret Easton Ellisin tyyliä, ei nouse kokoelman parhaimmistoon. Säkenöivimmät kertomukset löytyivät kakkososasta, jossa kerronta kohoaa täysin omiin sfääreihinsä.

Novellissa Ei sielu ole ahjo päähenkilö muistelee lapsuudessaan tapahtunutta dramaattista kohtausta koululuokassa. Wallace siirtää siinä kykynsä punoa lukemattomat eri tarinat ryppääseen keskittymisvaikeuksista kärsivälle ja vilkkaan mielikuvituksen omistavalle pojalle. Tulos on lukijan kannalta sekä hengästyttävä että häikäisevä.

Teoksessa Tienraivaaja tämäkin kertoja muistaa välikäsien kautta kuullun, tieteellisesti tarkastellun tarinan äärimmäisen yksityiskohtaisesti, mutta korostaa toissijaisuuttaan tarinan kertojana tarinan kustannuksella, mikä liittynee kyseisen tarinan näkymättömiin kuuntelijoihin. Novellissa Vanha kunnon neon päähenkilönä puolestaan on itseään loputtomasti analysoiva ja terapeuttejaan älykkäämpi kompleksinen mies, joka valehtelee muille mutta on itselleen täydellisen rehellinen.

Tragikoomisessa kertomuksessa Filosofia ja luonnon peili hienoutena ovat lomittain risteilevät tarinalinjat, jotka saattavat sekoittua niin, että vierekkäiset virkkeet viittaavat eri konteksteihin. Kokoelman huipennuksena on novelli nimeltä Unohdus, joka vaikuttaa ensin vain hykerryttävältä kuvaukselta pariskunnan välisestä uniongelmasta, mutta jonka takaa alkaa paljastua kaikenlaista muutakin.

Lue myös:

Ensitutustuminen David Foster Wallaceen – Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Yksi lempparini ginicocktaileista on nykyään Bee´s Knees, joka tuo hunajalla vaihtelua ginsourin yksinkertaisimmalle perusmuodolle. Bee's Knees on äärimmäisen helppo ja nopea valmistaa. Kun ei millään jaksa alkaa keitellä ja jäähdytellä sokeriliemiä, voi vain kipaista kauppaan ja ostaa purkin hunajaa.

Bee's Knees juontaa Yhdysvalloista 1920-luvun kieltolain ajoilta, jolloin ei-niin-hyvät kotitekoiset viinakset piti saada paremman makuisiksi. Ajan slangilla bee's knees tarkoitti ensin "merkityksetöntä", myöhemmin "parasta", ja hyvällä ginillä se on tietenkin entistä parempaa.

Itselleni bee's knees tuo tanssiharrastukseni vuoksi ensimmäisenä mieleen samannimisen hupaisan charlestonliikkeen, jossa polvet heiluvat yhteen ja erikseen saman aikaisesti kun kädet viuhtovat polvien päällä paikkaa vaihtaen. Siis sillä lailla klassisesti Josephine Bakerin tyyliin. Niinpä drinkki kuulostaa korvissani entistäkin hauskemmalta.

Bee's Knees

1 annos

Jäitä
4 cl giniä
2 cl sitruunamehua
2 cl hunajaa

Täytä laakea lasi jäillä ja pistä se hetkeksi pakkaseen. Kaada gini, sitruunanmehu ja hunaja shakeriin ja lisää päälle jäitä. Ravista juoma kylmäksi. Ota huurtunut kylmä lasi pois pakkasesta, heitä jäät pois ja kaada juoma lasiin. Voit halutessasi koristella drinkin palalla sitruunankuorta tai basilikan lehdellä.

Jos olet tarkka hunajan liukenemisesta juomaan, voit sekoittaa ginin ja hunajan ensin shakerin pohjalla ennen kuin lisäät sitruunamehun ja jäät. Jos jaksat nähdä vieläkin enemmän vaivaa, voit myös käyttää hunajan sijasta laimeampaa hunajasiirappia liuottamalla hunajan etukäteen lämpimään veteen suhteessa 1:1 ja jäähdyttämällä siirapin lopuksi.

 

Seuraa blogia: FacebookInstagramBloglovin'

Ladataan...

Pages