Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Vaikutuin Japanin matkallamme syvästi jo Hakonen ulkoilmamuseosta, mutta toinen upea taidekokemus ja oma suosikkijuttuni koko reissulla oli Naoshiman taidesaari. Saari osa kahden taidetta tukevan organisaation 80–90-lukujen taitteessa perustettua projektia, jossa on mukana myös viereinen Teshiman saari. Tulimme Hiroshimasta päin luotijunalla, jonka matkan varrella vaihdoimme hitaaseen paikallisjunaan, ja saavuimme sillä rannikolle pienellä Unon asemalle. Nukuimme pikkukylässä perinteisessä ryokan-majatalossa, ja aamulla hyppäsimme lauttaan ja vietimme päivän Naoshimassa.

Saapuessamme Unoon taifuuni yllätti suoraan päällämme kastellen kaikki matkatavaramme, ja iltakymmenestä jatkuen koko yön satoi kuin saavista. Olin varma, että joutuisimme perumaan koko saariretken, mutta aamulla sade taukosi ja Naoshimassa oli pilvistä mutta lämmintä ja siten mukavaa liikkua. Saarta voi kiertää bussiyhteydellä museosta toiseen, mutta kaikkein paras tapa on vuokrata pyörä satamasta ja kierrellä saarta omatoimisesti. Japanilaiset turistit tuntuivat käyttävän lähinnä sähköpyöriä, ja saimmekin suurta kunnioitusta ja hilpeyttä osaksemme, kun reippaasti poljimme vaihteettomilla pyörillämme ylös jyrkempiäkin ylämäkiä.

Saaren upeaa kulttuuriantia ovat arkkitehti Tadao Andōn suunnittelemat minimalistiset mutta kekseliään kokemukselliset betoniset taidemuseot (Benesse House, Chichu Art Museum ja Lee Ufan Museum), perinteisiin vanhoihin puurakennuksiin luodut Art House Project -teokset sekä ulkoilmaveistokset. Saarelta löytyy esimerkiksi Yayoi Kusaman, Bruce NaumaninNiki de Saint Phallen ja Andy Warholin töitä.

Chichu-museossa pääsee myös ihailemaan Claude Monet'n lummemaalauksia (Pariisin Musée de l'Orangerien tapaan) luonnonvalossa lattiasta kattoon valkoisessa huoneessa. Yksi mieleen painuva teos samaisessa paikassa on myös auditorioksi rakennetun huoneen täyttävä Walter De Marian installaatio Time/Timeless/No Time (2004). Varaudu jättämään kengät narikkaan, kun kuljet museon tiloissa.

Lounaan voi taidekierroksella nauttia museoiden ravintoloissa, ja saarelta löytyy muitakin ruokapaikkoja ja ainakin pari boheemia kahvilaa ja baaria. Muumimukeista kahvia tarjoilevan Konichiwa-kahvilan menussa pahoiteltiin huvittavasti, ettei pyörällä liikkuville vieraille tarjota alkoholia. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mennyt kylpemään mosaiikkeja ja Las Vegas -tunnelmaa yhdistelevään, iloisen näköiseen Naoshima Bath -kylpylään. Sadeviitoillekin saatiin loppupäivästä käyttöä, kun vesi alkoi taas ryöpytä täydellä voimalla ja kiisimme sateessa pyörillämme takaisin satamaan.

 

LUE LISÄÄ:

Junalla Japanissa: Kioto, Nara ja Hiroshima

Junalla Japanissa – Tokio

Junalla Japanissa – kenkkuileva Fuji

Junalla Japanissa – veistoksia vuoristossa

Junalla Japanissa – rentoilua Hakonessa

Junalla Japanissa – junapassi

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Japani-sarja jatkuu, pitkän tauon jälkeen. Päätin viedä vielä pikavauhdilla päätökseen raportoinnin puolitoista vuotta sitten tehdystä reissusta.

Tokiosta suhautimme junalla Kiotoon, josta teimme päiväretken toiseenkin entiseen pääkaupunkiin, Naraan. Pienen kaupungin paras nähtävyys ovat erityisesti temppelien pihoilla ja puistoalueella ympäriinsä vapaasti käyskentelevät pyhät peurat. En malttanut olla ostamatta turisteille myytäviä, paperimaisia peurankeksejä saadakseni uusia ystäviä. Veijarit vaan olivat aika ovelia ja alkoivat pian näykkiä vaatteitani siinä toivossa, että pudottaisin koko suuren keksipinon maahan.

Peurojen lisäksi kävimme katsomassa Tōdai-ji-temppelialuetta ja siellä maailman suurimmassa puurakennuksessa majailevaa noin 16-metristä Buddha-patsasta sekä söimme ravintolaksi tunnistamassamme autenttisessa paikallisessa parasta tofua, mitä ikinä olen maistanut. Koska ei voi tietää, milloin eteen sattuu uudelleen mitään vastaavaa, oli tilattava sitä samantien toinenkin kipollinen.

Kiotossa kävin nyt toista kertaa, ja toistamiseen tuli katsottua myös Kultainen paviljonki (Kinkaku-ji) ja kivistä tehty zen-puutarha (Ryōan-jin-temppelissä). Ensimmäisen kohdalla uusintakäynti oli sen arvoinen, mutta jälkimmäisessä kivien zeniläisyys ei edelleenkään itselleni auennut. Sen sijaan nautin käynnistä Arashiyaman bambumetsikössä, jonka vihreissä varjoissa oli rauhoittavaa kävellä väenpaljoudesta huolimatta. Keskustassa Kioton charmia luovat erityisesti vanhat, perinteistä arkkitehtuuria edustavat puutalokorttelit.

Yleisesti en Kiotoa juuri fanita vaikka niin monelle se tuntuu olevan "The Place" Japanissa. Sellaiselle, joka ei jaksa loputtomiin koluta vanhoja temppeleitä, kaupunki näyttäytyy suoraan sanoen vähän tylsänä. Suosittelen Japanin matkalla jättämään enemmän aikaa Tokiolle sekä käymään yhdessä suosikissani – Kobessa (siitä pian lisää).

Kiotosta matka jatkui luotijunalla Hiroshimaan. Käynti Peace Memorial Museumissa joenhaarojen ympäröimällä saarella oli pysäyttävä kokemus, kuten arvata saattaa. Visiitin jälkeen tuntui epätodelliselta kuljeskella tässä modernissa kaupungissa, joka jälleenrakennettiin kokonaan toisen maailmansodan jälkeen. Näyttävin muisto ydinpommista on rauhanmuistomerkiksi paikalleen jätetty Atomic Bomb Dome, joka on yksi harvoista räjähdyksestä pystyyn jääneistä rakennuksista/raunioista.

Kävelimme myös vallihautojen ympäröimään puistoon katsomaan Hiroshiman linnaa, ja nautimme keskustassa päivälliseksi okonomiyakia eli japanilaista munakasta, joka Hiroshimassa on tapana valmistaa kypsentämällä ainekset ensin erikseen ja lisäämällä mukaan myös nuudeleita. Yöksi emme kaupunkiin jääneet vaan jatkoimme sieltä jo illaksi takaisin pohjoisemmaksi.

LUE LISÄÄ:

Junalla Japanissa – Tokio

Junalla Japanissa – kenkkuileva Fuji

Junalla Japanissa – veistoksia vuoristossa

Junalla Japanissa – rentoilua Hakonessa

Junalla Japanissa – junapassi

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Linda Boström Knausgård taitaa olla suomalaisille lukijoille vielä tällä hetkellä tunnetuin romaanihenkilönä esiinnyttyään kirjailijavaimona Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa. Tähän kohua ja suosiota niittäneeseen kirjasarjaan en ole vielä ehtinyt tutustua, ja kirjailijapariskuntakin on jo sittemmin ehtinyt erota. Kiinnostuin Boström Knausgårdin omasta tuotannosta, kun tämän kakkosromaanin uutisoitiin viime vuonna päässeen ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. 

Kiitelty pienoisromaani Tervetuloa Amerikkaan (Like Kustannus, 2017) ilmestyi tänä keväänä suomennettuna. Niin sivumäärän kuin tarinankin osalta pieneen tilaan rakennettu teos on kertakaikkisen upea. Niin upea, että rahkeet olisivat varmastikin riittäneet myös kokonaiseen täyspitkään romaaniin. Toisaalta taas tarinan napakkuus ja nopea lopetus ovat ehkä juuri osa kirjan hienoutta.

11-vuotias Ellen on lakannut puhumasta, ja isoveli on linnoittautunut omaan huoneeseensa. Isä on kuollut, ja näyttelijä-äidin lempihokema on edelleen "me olemme valoisa perhe". Perheenjäsenet elävät enimmäkseen omissa oloissaan suuressa ja kauniissa tukholmalaisessa jugendasunnossa. Miksi Ellen ei puhu? Mikä perheen isää on vaivannut? Entä miksi Ellenille on niin ensisijaisen tärkeää, että hänen äitinsä on turvassa ja onnellinen? Perheen omalaatuinen dynamiikka ja sen taustalla vaikuttavat syyt paljastuvat vähitellen, kun Ellen käy sisäistä yksinpuheluaan.

Boström Knausgård kirjoittaa yksinkertaisin sanoin äärettömän kauniisti ja vakavasti varhaisteinin tytön kokemuksista ja kasvamisesta. Asioita ei selitetä liian suoraan vaan lukija voi tulkita menneet tapahtumat pienistä yksityiskohdista Ellenin muistoissa. Vaikka pimeys on tullut valoisaan perheeseen, sisäänpäin kääntyneiden lasten ja lapsellisen huolettoman äidin kiintymys toisiinsa paistaa silti koko ajan taustalla.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

...löytyvät pienestä suklaapuodista Kruununhaasta. Chjokon käsin tehdyt, maalaukselliset Signature-suklaamunat sopivat loistavasti pääsiäispöydän koristeiksi.

Valikoimissa on sekä tummaa että valkoista suklaata eri värisin koristuksin, ja kahdessa eri koossa. Sisältä kuuluu helinää eli jotain pientä – syötävää – yllätystäkin on luvassa.

Mutta raaskiiko näitä hajottaa? 

Chjoko, Liisankatu 9

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Tom Malmquistin romaanin Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017) lähtökohta on niin surullinen, etten ehkä olisi uskaltanut tarttua siihen, ellen olisi kuullut kirjasta niin paljon hyvää sekä Sivumennen-podcastin että Hesarin artikkelin kautta.

Tositapahtumiin perustuva kirja kertoo ruotsalaisen runoilijan kokemasta menetyksestä armottoman suorasukaisesti. Malmquistin avovaimo Karin oli viimeisillään raskaana sairastuessaan akuuttiin myelooiseen leukemiaan. Tytär Livia syntyi keisarinleikkauksella eikä Karin enää koskaan herännyt nukutuksesta.

Sitä ennen Malmquist ehti ravata viikon päivät sairaalan käytäviä edestakaisin tehovalvontaosastolta vastasyntyneiden osastolle ja takaisin katsomassa vuoroin molempia perheenjäseniään. Näistä tapahtumista ja sen jälkeisestä surutyöstä syntyi miehen esikoisromaani.

Malmquistin runoilijataustasta ja kirjan kauniin runollisesta nimestä huolimatta teos on kirjoitettu äärimmäisen arkisesti. Malmquist ei missään vaiheessa edes yritä kuvailla, miltä hänestä tuntuu vaan luottaa tosiasioiden voimaan. Valinta on tehokas. Tarina on niin aito ja pelkistetty, että sitä on mahdoton lukea kuivin silmin.

Sairaalaosuuden jälkeen siirrytään kotiin, jonne Tomin ja Karinin sijaan asettuvat nyt Tom ja Livia. Koska Malmquistin isyyttä ei ole ehditty vahvistaa ennen lapsen äidin kuolemaa, Malmquist saa taistella lähes kafkamaista byrokratiaa vastaan virallistaakseen isyytensä. Sopeutuessaan uuteen elämäänsä Malmquist käy myös muistojaan läpi. Lukijalle avataan paloja pariskunnan historiasta, ensitapaamisesta, Karinista ja tämän taustasta.

Surullinen tarina etenee kohti toivoa. Loppupuolella käännetään katse uuteen elämään ja kasvavaan pieneen tyttäreen. Malmquist on oppinut kokemuksensa kautta arvostamaan nykyhetkeä, sitä, mitä silmien edessä on juuri nyt, ja toivottavasti tartuttaa opin myös lukijaan.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Osallistuin pari viikkoa sitten Happy Joen siideritastingiin brändin uuden Old Country -siiderin lanseerauksen mainingeissa. Kotiinviemisinä tuli tietenkin siidereitä, ja samalla keksin, että olisi kiinnostava kokeilla, miten siideriä voisi käyttää cocktailien ainesosana.

Kutsuin siis seuraksi pari muuta maistajaa ja pistin kotilabran pystyyn. Kokeilussa syntyi kolme erilaista cocktailia, kaikki erinomaisia ja makumaailmaltaan niin erilaisia, etten pysty näitä paremmuusjärjestykseen laittamaan. Valitse makusi mukaan oma suosikkisi alla olevista resepteistä!

1. Mausteinen siideri-rommisour

(1 annos)

3 cl rommia (tässä Plantation Barbados Grand Reserve)
1 cl vaahterasiirappia
2 cl sitruunamehua
Happy Joe Old Country -siideriä
Jäitä
Rosmariinin oksa

Mittaa rommi, siirappi ja sitruunamehu shakeriin, ravista jäiden kanssa kylmäksi ja kaada jäillä tai isolla jääpalalla täytettyyn grogilasiin. Kaada päälle siideriä ja pyöräytä juomaa pitkällä lusikalla varovasti hiukan, jotta rommin makua nousee myös pinnalle. Koristele rosmariinin oksalla.

2. Kevyt ja raikas alkumalja

(1 annos)

2 cl giniä (tässä The Botanist Islay Dry Gin)
2 cl Cointreauta 
2 cl inkiväärimehua
Happy Joe Cloudy Apple -siideriä
Jäitä
Appelsiinin viipale

Mittaa gini, Cointreau ja inkiväärimehu shakeriin, ravista jäiden kanssa kylmäksi ja kaada pieneen laakeaan cocktaillasiin. Kaada päälle vielä vähän siideriä. Koristele appelsiinin viipaleella.

3. Hedelmäinen kesädrinkki

(1 annos)

3 cl giniä (tässä The Botanist Islay Dry Gin)
3 cl karpalomehua
3 cl itsepuristettua appelsiinimehua
Happy Joe Organic -siideriä
Jäitä
Omenan viipale

Mittaa gini ja mehut shakeriin, ravista jäiden kanssa kylmäksi ja kaada jäillä täytettyyn lasiin. Täytä lasi loppuun siiderillä ja koristele omenan viipaleella.

Share
Ladataan...

Pages