Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Casey Affleckin tähdittämässä vahvan psykologisessa draamassa valtava suru tulvii hiljakseltaan yli äyräiden. Affleckin esittämä, Bostonissa asuva Lee on elämästään eristäytynyt huoltomies, jonka nykyisyyttä painaa tragedia menneisyydestä. 

Ikävän uutisen seurauksena Lee joutuu palaamaan kotiseudulleen, meren äärellä sijaitsevaan Manchesterin pikkukaupunkiin Massachusettsissa. Tätä kautta ja takautumia käyttäen katsojalle aletaan hiljalleen keriä auki tapahtumaa, josta Lee yksinäisellä ja askeettisella elämällään itseään rankaisee.

Kenneth Lonerganin kirjoittama ja ohjaama arkinen elokuva on miesten sukutarina. Merkittävimmässä naisroolissa siinä esiintyy Michelle Williams. Manchester by the Sea voitti Oscarin sekä alkuperäisestä käsikirjoituksesta että miespääosasta ja se onkin täysi viiden tähden leffa, ei yhtään vähempää (vaikkei Casey Affleckista enää pitäisikään viime aikojen uutisointien vuoksi).

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

"Selkeä on synkkää. Synkkä on selkeää." Weird Sistersiksi nimetty naiskolmikko laulaa lavalla punkahtavaa räppiä. Helposti korvamadoksi jäävän kappaleen sanat ovat William Shakespearen ja sävellys Timo Hietalan, joka on tehnyt sävellystöitä lukuisiin elokuviin, tv-sarjoihin, teatteriin ja oopperaan. Laulavat noidat kertovat paikalle osuvalle Macbethille ennustuksen, joka määrittää tämän kohtalon.

Kansallisteatterissa pyörii parhaillaan jopa kahdella näyttämöllä Shakespearea. Jo viime vuoden puolella ensi-iltansa saanut Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III Willensaunassa sai maaliskuussa rinnalleen MacBethin Suurelle näyttämölle. Janne Reinikaisen ohjaamassa ja Eva Buchwaldin dramatisoimassa sovituksessa Macbethiä esittää Antti Luusuaniemi ja tämän vaimoa Lady Macbethiä Katariina Kaitue. Kuningas Duncanina nähdään Esko Salminen.

Vallanhimoa ja tehtyjen päätösten vaikutuksia luotaava suuri tragedia on sinänsä sisällöltään varsin perinteinen, mutta se on saanut ylleen modernin ulkoasun. Odotettavissa on live-musiikkia, nykyaikainen puvustus ja tyylikkään yksinkertainen lavastus. Suurin osa kohtauksista sijoittuu lavan keskellä pyörivän "lasitalon" eri kolkkiin ja kerroksiin. Vuoropuhelun joukkoon on siroteltu "Senkin sipilöijä, lupaat yhtä ja teet toista!" -tyylisiä nykyaikaan viittaavia tipautuksia. Lady Macbeth räplää kännykkää. Loppukohtauksen kaksi viimeistä sanaa vievät raa'alta lopetukselta noin vain pohjan muuttamalla viimeisen hetken koomiseksi.

Ihailin näytelmässä eniten sen näyttäviä videoprojisointeja, joissa luonto on vahvasti mukana. Videosuunnittelusta vastanneen Henna-Riikka Halosen videotöitä on aiemmin ollut esillä mm. Sydneyn biennaalissa ja Pariisin Pompidou-keskuksessa.

Macbeth Kansalllisteatterissa keväällä 2017

Kuvat: Kansallisteatteri / Kuvaaja Mitro Härkönen

 

Seuraa blogia: Facebook / Instagram / Bloglovin'
Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Suomessa naistenpäivänä ensi-iltansa saanut elokuva Hidden Figures on mukaansatempaava elokuva. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo NASAn avaruusohjelmassa 60-luvulla työskennelleistä afroamerikkalaisista naismatemaatikoista, jotka ovat sukupuolensa ja erityisesti ihonvärinsä vuoksi jääneet varjoon historiankirjoissa.

On sekä ahdistavaa että toivoa herättävää seurata mustien naisten urakehitystä valtavassa, valkoisten miesten hallitsemassa organisaatiossa rotuerottelun ollessa Yhdysvalloissa vielä totisinta totta. Yhtä aikaa elokuvassa jännitetään Venäjän kanssa käytävää avaruuskilpaa, jossa olennaisinta on nopeus. 

Leffan toteutus on kliseisen amerikkalainen sekä draaman kehittelyn että henkilöhahmojen kuvauksen osalta, mutta tästä huolimatta kokonaisuus on hallittu ja nautittava. Ehkä olen nähnyt viime aikoina niin monta vähäeleistä ja vakavaa elokuvaa, että Hidden Figures tuntui ennemminkin virkistävältä tuulahdukselta niiden keskellä.

Hiden Figuresin hengen luovat hyväntuuliset ja päättäväiset päähenkilöt. Päärooleja esittävistä Taraji P. Hensonista, Octavia Spenceristä ja Janelle Monáesta löytyy potkua! Monáe sekä sivuroolissa esiintyvä Mahershala Ali näyttelevät sattumoisin yhdessä myös parhaasta elokuvasta tänä vuonna Oscarin pokanneessa Moonlightissa. Valkoisista näyttelijöistä mainittakoon sivuosissa nähtävät Kirsten Dunst tiukkana työnvalvojana ja Rillit huurussa -sarjan Jim Parsons asemastaan mustasukkaisena pääinsinöörinä.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

"En tuonut teoksia Taidehalliin, vaan tein Taidehallista taideteoksen."

Anu Pentikin sitaatti salin seinällä tiivistää ytimekkäästi vasta-avatun Pentik-näyttelyn luonteen. Jos odottaa näkevänsä museossa Pentikin perinteisiä vaaleita keramiikka-astioita rivissä hopeoitujen porojen ja muiden koriste-esineiden kanssa, saa yllättyä.

Keramiikkaa vierailija toki kohtaa mutta suurten installaatioiden muodossa. Pentik on luonut savesta Taidehallin kolmeen suureen saliin valkean taivaan, pastellivärisen kivisen maan ja kukkien täyttämän paratiisin. Viimeisessä salissa mieliala kohoaa automaattisesti, kun kuljeskelee suurten murretun väristen savikukkasten keskellä. Aivan kuin kesä olisi yhtäkkiä puhjennut ympärille.

Kolme tilaa -näyttely näyttää, että Anu Pentik ei ole pelkästään keramiikkataiteilija vaan ylipäätään taiteilija. Viimeiset 10 vuotta hän onkin omistautunut nimenomaan taiteen tekemiselle vaikka toimii yhä myös perustamansa Pentik Oy:n taiteellisena johtajana.

Anu Pentik: Kolme tilaa, Taidehallissa 14.5. saakka

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

En aamu-unisena lähtökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut mistään, mikä tapahtuu ennen kello kymmentä aamulla (tai rehellisyyden nimissä, ennen kello 12:ta), mutta välillä vastaan tulee yllätyksiä. Alkuvuodesta Twitterissä syntynyt #runousaamiainen kuulosti niin raikkaalta idealta, että siihen oli tutustuttava vaikka aloitusaikana oli hurja 8.30 (asiaa auttoi, että asuntoomme laukkasi samaisena aamuna jo kasilta remonttimiehiä, joiden tieltä oli paettava pois).

Niinpä suuntasimme viime viikolla historian toiselle runousaamiaiselle Bulevardin kahvisalonkiin. Tavanomainen kiire, joka paikasta toiseen siirtymisessä usein kehittyy, katosi saman tien sisään astuessa ja muuttui seesteiseksi yhteisöllisyydeksi. Valikoimme aamupalamme, istahdimme puoliksi vapaan pöydän ääreen ja käännyimme kohti estradina toimivaa lattia-aluetta odottamaan runoilijoiden hetkeä.

Yhdysvaltain presidentin "rukousaamiaisesta" väännetty "runousaamiainen" eroaa ensin mainitusta kirjoitusasunsa osalta yhdellä kirjaimella ja sisällöllisesti täysin. Runousaamiainen tarjoaa nimensä mukaisesti päivän tärkeimmän aterian (tästä voi toki kiistellä) sekä ruumiille että aivoille.

Viime torstain tapahtumassa runojaan lukivat oululaisen rentturunoilijan mainetta ylläpitänyt Miki Liukkonen, viime vuoden Finlandia-palkinnon esikoisromaanillaan voittanut Jukka Viikilä sekä runoilijat Pauliina HaasjokiTimo Salo ja Johanna Venho.

Hörppiessäni kahvia ja lusikoidessani mustikkaista tuorepuuroa upottauduin tunnelmasta toiseen, kunkin runoilijan luomasta omanlaisesta maailmasta hetken päästä taas seuraavan runoilijan maailmaan. Runojen kuuntelu kasvattaa myös halua lukea niitä, samojakin runoja olisi mukava päästä tarkastelemaan uudelleen, ajan kanssa.

Pikantin lisän aamurunouteen toivat taustalla kilahtelevat astiat, tasaisesti käyvä ulko-ovi ja kahvikoneen hurina. Lyriikka sekoittui osaksi arkiaamun tavallista kuhinaa. Vajaan tunnin pituisen pysähdyksen ansiosta tavoitin tietynlaisen zeniläisen tyyneyden, jonka kanssa oli varsin mukavaa astella toimistolle.

Lisätietoa tulevista tapahtumista saa esim. liittymällä Facebookin Runousaaminen-ryhmän jäseneksi.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Vaikka olinkin tankannut pohjalle jo yhden David Foster Wallacen novellikokoelman, niin vasta lukiessani viime vuonna julkaistun suomennoksen Kummatukkainen tyttö ymmärsin lopullisesti, miksi Wallacea pidetään yhtenä amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista nimistä.

Juhani Lindholmin Siltalalle suomentamaan novellikokoelmaan on valikoitu tarinoita kahdesta jenkkikokoelmasta. Suomennoksen ensimmäinen osa koostuu vuonna 1989 julkaistusta kokoelmasta Girl With Curious Hair ja toinen osa vuonna 2004 julkaistusta kokoelmasta Obvilion.

Vanhemmissa novelleissa korostuu Wallacen kyky luoda autenttisia henkilöhahmoja, kun taas uudemmissa pääroolin ottaa miehen kerrontatekninen taituruus. Kokonaisuutena novellit todistavat, että Wallace osasi hypätä vuoroittain täysin erilaisten ihmisten nahkoihin, ja että hänen kerronnallisten keinojen hallintansa oli aivan suvereenia.

Mainiosta nimestään huolimatta kokoelman nimikkonovelli, joka jäljittelee vahvasti Bret Easton Ellisin tyyliä, ei nouse kokoelman parhaimmistoon. Säkenöivimmät kertomukset löytyivät kakkososasta, jossa kerronta kohoaa täysin omiin sfääreihinsä.

Novellissa Ei sielu ole ahjo päähenkilö muistelee lapsuudessaan tapahtunutta dramaattista kohtausta koululuokassa. Wallace siirtää siinä kykynsä punoa lukemattomat eri tarinat ryppääseen keskittymisvaikeuksista kärsivälle ja vilkkaan mielikuvituksen omistavalle pojalle. Tulos on lukijan kannalta sekä hengästyttävä että häikäisevä.

Teoksessa Tienraivaaja tämäkin kertoja muistaa välikäsien kautta kuullun, tieteellisesti tarkastellun tarinan äärimmäisen yksityiskohtaisesti, mutta korostaa toissijaisuuttaan tarinan kertojana tarinan kustannuksella, mikä liittynee kyseisen tarinan näkymättömiin kuuntelijoihin. Novellissa Vanha kunnon neon päähenkilönä puolestaan on itseään loputtomasti analysoiva ja terapeuttejaan älykkäämpi kompleksinen mies, joka valehtelee muille mutta on itselleen täydellisen rehellinen.

Tragikoomisessa kertomuksessa Filosofia ja luonnon peili hienoutena ovat lomittain risteilevät tarinalinjat, jotka saattavat sekoittua niin, että vierekkäiset virkkeet viittaavat eri konteksteihin. Kokoelman huipennuksena on novelli nimeltä Unohdus, joka vaikuttaa ensin vain hykerryttävältä kuvaukselta pariskunnan välisestä uniongelmasta, mutta jonka takaa alkaa paljastua kaikenlaista muutakin.

Lue myös:

Ensitutustuminen David Foster Wallaceen – Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

Share

Pages