Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kun kriitikko tekee kirjailijan teoksesta kritiikin, joka osaltaan inspiroi kirjailijaa kirjoittamaan uuden kirjan, jolle puolestaan kriitikko kirjoittaa näpäytykseen päättyvän vastineen, alkaa mielenkiinto viimeistään nousta. Kirjailija on teatterintekijänä tunnettu Saara Turunen ja kriitikko Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander.

Jotta Turusen uuden romaanin Sivuhenkilö (Tammi, 2018) taustat ymmärtäisi parhaiten, on paras lukea alle hänen esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015). Tutustuin teoksiin kerralla perätysten, mikä korosti niiden yhtäläisyyksiä ja samalla myös niiden eroja.

Rakkaudenhirviö osoittautui synkäksi mutta pirullisen hauskaksi ja osuvaksi kuvaukseksi kasvamisesta, naisena olemisesta ja suomalaisuudesta. Sen päähenkilö on taiteilijaksi varttuva tyttö, jolla on tarmoa ja vilkas mielikuvitus. Lapsuuden kuvauksessa erityisen herkullisia ovat hetket, kun pikkutytön minäkerronnasta kuultavat nerokkaasti läpi aikuisten opettamat asiat. Ihmissuhteiden osalta päähenkilöä vainoaa eniten tämän kompleksinen suhde äitiinsä, joka on sekä uskonnollinen että ravitsemusterapeutti. Vanhoillinen kasvatus ja tiukka ruokavalio ohjaavat tyttöä huvittaviin ylilyönteihin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun hän on lähtenyt kotikylästään.

Teos tiivistää maaseudulta lähtöisin olevaa suomalaisuutta sarkastisella huumorilla ja yhdistää siihen yleismaailmalliset aiheet: ajan kulumisen, varttumisen, itsensä ja inspiraation etsimisen. Alakuloinen päähenkilö haluaa aina muualle ja vaihtaa usein maisemaa, mutta löytää silti itsensä yhä uudelleen samasta symbolisesta kuopasta. Kirjan huumori on ilkeää, mutta päähenkilö on itselleen aivan yhtä armoton kuin muillekin.

Lukuun ottamatta kahden sivun johdantoa teoksen tarina etenee alusta loppuun lineaarisesti, saman minäkertojan äänellä. Yksinkertainen kerronta ei tuntunut köyhältä vaan mielenkiintoiselta ratkaisulta, koska nykylukijana olen ehdollistunut odottamaan, että millä vain hetkellä aikataso tai kertojan näkökulma voi vaihtua. En voi olla antamatta arvoa myös sille, että Rakkaudenhirviö on sekä oman sukupolveni että sukupuoleni kasvukertomus. Kulttuuria kuluttavana naisena olen kyllästetty nuorten miesten kasvutarinoilla. Maailma tarvitsee edelleenkin lisää tarinoita naisista. 

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon Teatterikorkeakoulua käyneen päähenkilön ystävät, Laura ja Antti, jotka viittaavat melko suoraan Laura Birniin ja Antti Holmaan. Esikoisromaani ammentaa muutenkin ilmeisesti varsin paljon Turusen omasta elämästä. Kirjailijan tänä vuonna julkaistu kakkosromaani siirtyy kuitenkin jo aivan selkeästi autofiktion puolelle.

Sivuhenkilö kertoo yhdestä vuodesta Turusen elämässä. Sen aikana Turusen esikoisromaani julkaistaan, hän potee yksinäisyyttä, pohtii kirjan julkaisemisen jälkeisiä tuntojaan, ajelehtii sinne tänne kaupungissa, mietiskelee ja tekee muistiinpanoja. Monet elementit teoksessa ovat tuttuja jo edellisen romaanin pohjalta. Esikoisromaania pystyssä pitäneet pahanilkinen huumori ja ponnekkuus ovat kuitenkin karisseet pois, varmaan siksi, että uusi romaani on rehellisemmin omaelämäkerrallinen.

Teos vaikuttaa alussa käyvän tyhjäkäynnillä mutta saa virtaa sivulla 73, kun "the" arvostelu ilmestyy. Sen jälkeen kertoja kohdistaa energiansa arvostelun puimiseen, ja lisää samantapaista mietiskelyä syntyy, kun kyseisen arvostelun julkaissut lehti luovuttaa myöhemmin kertojalle kirjallisuuspalkinnon. Jostain syystä kerronnan dramatisointi kuitenkin yleisesti puuttuu romaanista, kiinnostaviakaan aiheita ei analysoida paria kappaletta pidemmälle, ja rinnalle tiputellaan kohtalaisen tyhjänpäiväiseksi jääviä huomioita ja muistoja.

Sivuhenkilössä on kyllä mukana suurempiakin teemoja, erityisesti naisen edelleen osin epämukava rooli nyky-yhteiskunnassa – sekä ammatillisesti että yksityiselämässä, jossa yksin elävä kertoja seuraa perinteisen perhemallin toteutumista ystäväpiirissään. Koin käsittelyn kuitenkin jäävän pinnalliseksi. Toisaalta pohdin sitäkin, että olisiko kirja tuntunut mukaansatempaavammalta ja merkityksellisemmältä, jos en olisi lukenut alle esikoisromaania. Ehkä nopeampi ja nokkelampi Rakkaudenhirviö sai sen jatkoksi luetun Sivuhenkilön tuntumaan vaisulta toistolta ja näin kakkosromaani menetti mielessäni omat ansionsa itsenäisenä teoksena? Kuka tietää, ehkä jokaisen on paras lukea kirja itse ja muodostaa oma mielipiteensä?

 

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Helmi Kekkosen romaani Vieraat (Siltala, 2016) on kuin draamaelokuva, joka rakentuu eri henkilöiden toisiinsa risteävistä tarinoista. Helsinkiläisen kirjailijan teos sijoittuu kotoisasti kantakaupungin maisemiin.

Juhlat ovat alkamassa, ihan vain pienimuotoiset päivälliskutsut, mutta taustalla on paljon odotuksia. Puhtaaksi ja kiiltäväksi jynssätty koti kaipaa vielä vähän lisää valkoisia ruusuja, jotta kaikki olisi täydellistä. Toisin kuin Virginia Woolfin romaanissa Mrs. Dalloway, kukkia on nyt hakemassa mies. Nainen puolestaan on kotona valmiina vastaanottamaan vieraita. Ovikello soi, mutta kukaan ei – eivät juhlien pitäjät, sen enempää kuin kutsutut – ole lainkaan juhlatunnelmassa.

Jokainen luku seuraa yhtä henkilöhahmoa, avaa tämän elämäntarinaa ja samalla selittää, mikä näitä ihmisiä yhdistää toisiinsa. Jokaisen henkilön nykyisyyttä ja siihen liittyvää tyytymättömyyttä tai onnettomuutta määrittää vahvasti menneisyys. Monella on taustalla traumat lapsuudesta. Ylipäätään vanhemmuus ja lapsuus ovat kirjan kantavia teemoja. Elämä ei ole ollut helppoa kenellekään.

Loppuratkaisun satuin aavistamaan jo etukäteen, mutta syynä ei niinkään ollut ennalta-arvattavuus kuin se, että mikään muu loppu ei istuisi tarinaan yhtä hallitusti. Tätä kautta romaani osoittautuu loppuun asti hiotuksi kokonaisuudeksi.

Hillityn tyylikkäällä ja tiiviillä romaanilla olisi voinut olla potentiaalia kasvaa pidemmäksikin, jos kunkin henkilöhahmon tarinaan olisi lukujen myötä palattu uudelleen ja paneuduttu vielä syvemmin. Toisaalta taas tällaisenaan kirja on pieni, runomainen (lahja)paketti, juuri sellainen, miltä se näyttää Elina Warstan suunnittelemissa ja kuvittamissa kauniissa kansissa.

Kirja saatu kustantajalta, osana osallistumista Kirjailijan kanssa -tilaisuuteen, jossa on tällä viikolla vieraana kirjailija Helmi Kekkonen.

Kirjailijankanssa.fi

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Napoli-sarjaa ja napolilaispizzaa Torikortteleiden Via Tribunalissa

On aika palata Elena Ferranten maailmaan! Vuosi alkaa hienosti, kun WSOY tuo suomennoksen menestykseksi osoittautuneen Napoli-kirjasarjan kolmannesta osasta. Ne, jotka lähtevät ja ne jotka jäävät -romaani jatkaa Lènun ja Lilan mukaansatempaavaa tarinaa. Jos et ole vielä tutustunut sarjaan, tässä viisi syytä, miksi kannattaa.

1. Elävä Napoli-kuvaus

Napoli on kuin yksi päähenkilöistä Ferranten kirjasarjassa, niin elävästi sitä kuvataan. Köyhyydestä ja Camorrasta tunnettu kaupunki avautuu kirjoissa kaunistelemattomana. Jos matkakuume yllättää kirjojen kautta, kannattaa myös tutustua The Guardianin kuvaesseeseen Elena Ferranten Napolista.

2. Vahva ajankuva

Aiemmissa kirjoissa käytiin läpi 50- ja 60-luku. Kolmannessa osassa siirrytään 70-lukuun. Päähenkilöiden elämän taustalla vaikuttavat koko ajan Euroopan eri vuosikymmenten tapahtumat ja yhteiskunnallinen liikehdintä.

3. Yhteiskuntaluokkien käsittely

Ystävysten elämät kulkevat samoista lähtökohdista eri suuntiin. Koulutuksen avulla Lènu hyppää rikollisuuden lonkeroissa elävästä köyhästä patriarkaalisesta korttelistosta sivistyksen ja oppineiden pariin. Luokkahypystä jää kuitenkin jäljelle ulkopuolisuuden tunne sekä vanhoissa ympyröissä että uusissa piireissä.

4. Suuret tunteet

Kirjasarja kertoo kahden erilaisen naisen varttumisesta ihastuksineen ja rakkauksineen. Kaiken keskiössä pysyy tyttöjen erikoinen riippuvuus toisistaan, johon kuuluu kiintymystä ja kateutta ja joka yhdessä ääripäässään muuttuu välillä myös täydelliseksi välinpitämättömyydeksi.

5. mukaansatempaava tarina

Napoli-sarja jos jokin on niin kutsuttu lukuromaani – mutta ainoastaan sanan positiivisissa merkityksissä. Jos kaipaat irtiottoa arjesta, heittäydy mukaan!

Lue myös

Elena Ferrante -kuumetta – suositun Napoli-sarjan eka osa

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Lopulta päästiin moottoritielle. Se oli upeaa, pyörien ääni asfaltilla, tuulen suhina ikkunoissa. Rekkoja, puskuritarroja, takapenkillä tappelevia kakaroita. Valtatie 66."

Yhdysvaltalainen novellisti Lucia Berlin (1936–2004) sai elinaikanaan nauttia vain pienen piirin arvostusta. Suuren lukevan yleisön tietoisuuteen Berlin nousi vasta pari vuotta sitten, kun hänen valikoiduista teoksistaan julkaistiin postuumisti kokoelma. Suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co, 2017, suom. Kristiina Drews), ilmestyi viime vuoden lopussa. Tartuin siihen innokkaana ja uteliaana – ja ihastuin välittömästi.

"Kaikilla meillä oli rikas, komea ja vaikutusvaltainen amerikkalainen isäpappa. Siinä iässä tytöt suhtautuivat omaan isäänsä samalla tavalla kuin hevosiin. Intohimoisesti."

Berlinin pienet novellit hyvä- ja huono-osaisten amerikkalaisesta arjesta ovat kauniita ja kainostelemattomia. Niissä istutaan itsepalvelupesulassa, vieraillaan aborttiklinikalla, hoidetaan potilaita ensiapupolilla, käydään lukiota, ollaan katkaisuhoitolan asiakkaana, siivotaan hienostokotia tai lomaillaan merenrannalla.

"Melina ompeli kaikki heidän vaatteensa. Hän oli ripustanut huoneisiin kangaskatoksia. Lattioilla oli patjoja ja tyynyjä, niin että siellä saattoi ryömiä teltasta telttaan kuin pikkuvauva. [--] Beau kertoi minulle Melinasta kaiken. [--] Olin pahoillani, kun Beau lähti. Hänkin oli enkeli, minun elämäni enkeli. [--] Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."

Tarinat ovat pullollaan mainioita huomioita ja häkellyttävän nokkelaa ajatuksenjuoksua. Berlin saattaa siirtyä lyhyessäkin tekstinpätkässä aivan hetkessä muistojen kautta vaivatta toiseen paikkaan tai aiheeseen. Osa novelleista on myös todella hauskoja, ja joskus Berlin vie huumorin lähes mustan puolelle.

"Ihmiset ovat ihastuneita omiin avannepusseihinsa. [--] Entä jos meidän kehomme olisi läpinäkyvä, niin kuin pesukoneen luukku? Miten ihmeellistä olisi tarkkailla itseämme. Hölkkääjät hölkkäisivät entistä reippaammin, veri pulppuaisi suonissa. Rakastavaiset rakastaisivat entistä enemmän. Jumankauta! Katso miten sperma lentää! Ihmiset söisivät paremmin – kiivihedelmiä ja mansikoita, borssia ja smetanaa." 

Alaskassa syntynyt Berlin asui vuoroin milloin missäkin, Chilessä, Meksikossa, New Mexicossa, Kaliforniassa. Kirjoittamisen ohella hän teki elämänsä aikana töitä mm. siivoojana ja sairaanhoitajana sekä opetti yliopistolla. Berlin koki kolme avioliittoa ja -eroa, sai neljä lasta, toimi näiden yksinhuoltajana ja kärsi pitkään alkoholismista. Kirjailijan oma elämä heijastuu aivan suoraan novellien aiheisiin ja miljöisiin. Tarinoiden naisten ikä ja elämäntilanne vaihtelevat, mutta naiset muistuttavat aina vahvasti Lucia Berliniä itseään vaikkei puhtaasta autofiktiosta olekaan kysymys.

Alkuperäinen kokoelma A Manual for Cleaning Women sisältää 43 novellia, suomennos vain 25. Loppuja kuulemma käännetään jo ja jatkoa on tulossa ensi syksynä.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Autofiktio on ollut viime vuosina pinnalla kirjallisuudessa aivan erityisesti tietenkin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan myötä. Samaa genreä edustaa myös Tom Malmqvistin Joka hetki olemme yhä elossa, josta kirjoitin alkuvuodesta

Kun kirjailija Selja Ahavan elämässä tapahtui suuri, odottamaton käänne, seurasi tästä omakohtaisesta kokemuksesta hänen kolmas romaaninsa, autofiktiivinen teos Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017). Kaikki lähtee yhdestä pienestä lauseesta aamiaispöydässä. "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen", toteaa naisen aviomies aamupalan äärellä.

Ahava kuvaa suurta henkistä ristiriitaa: kuinka olla iloinen läheisen puolesta, joka löytää onnen, kun samalla menettää oman onnensa. Petetty olo saa kysymään, oliko rakkaus aitoa silloin, kun sitä vielä oli. Naisen menetys ei saa edes konkreettista muotoa, sillä kun miehestä tulee nainen, mies vain katoaa, ei ole mitään haudattavaa.

Kertoja käsittelee kokemaansa pistämällä pala palalta muistiin katoavaa miestään. Hän yllättyy, kuinka paljon ulkoisia seikkoja omaan rakkauteen on liittynyt. 

Ahavan teksti on herkkää, runollista, kauniin yksinkertaista. Omakohtaisen tarinan rinnalla seurataan vertauskuvallisesti Kristoffer Kolumbuksen retkeä valtameren yli. Kolumbus luuli löytäneensä meritien Intiaan. Nainen oli uskonut löytäneensä elämänsä miehen. Kun manner onkin kokonaan eri, mitä se merkitsee löytäjälleen?

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Lue myös:

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Voisiko Paul Austerin uusin teos, 1140-sivuinen mammuttiromaani 4321, olla Austerin paras kirja? Sanoisin, että kyllä, ainakin parhaimpien joukossa. "Mitä jos..." -ajatusleikki elämän erilaisista poluista on toki kiehtonut useitakin kirjailijoita ja elokuvantekijöitä, mutta tässä tapauksessa kyse on jopa neljästä rinnakkaisesta elämästä, joita elää yksi ja sama henkilö, New Jerseyssä syntynyt juutalainen Archie Ferguson.

4321 on yhden pojan kasvukertomus kerrottuna neljällä. Fergusonin kaikki elämät etenevät rinnakkain, kukin kronologisesti luku kerrallaan. Vaikka vaihtoehtoisia elämiä käsitellään vakiojärjestyksessä, haastaa teos (mukavasti) lukijan muistia. Kunkin luvun alussa on hyvä hetkeksi pysähtyä palauttamaan mieleensä, mitä juuri kyseisessä elämässä on tähän mennessä suunnilleen tapahtunut.

Fergusonin elämät alkavat kaikki samasta lähtökohdasta ja samojen ihmisten ympäröimänä, mutta pojan varttuessa satunnaiset muutokset ympäristössä kehittävät elämiä omiin suuntiinsa. Fergusonin geenit kuitenkin pysyvät muuttumattomina, joten tietyt elementit säilyvät kaikissa elämissä, joskin ilmenevät hieman eri muodoissa. Nuoruus kuluu vahvasti urheilun parissa, varttuessaan poika puolestaan löytää intohimonsa kirjoittamisesta.

Hieno kirja pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun ja jopa paranee, kun lapsuudesta edetään nuoruusvuosiin, joina päähenkilö varttuu ja muodostaa omaa identiteettiään. Erityisen herkullista romaanissa on vahva ajankuvaus, kun päästään 60-luvulle. Mukana seuraavat Kennedyn, Johnsonin ja Nixonin hallitukset, Kuuban ohjuskriisi, Vietnamin sota, kansalaisoikeusliike ja rotumellakat, opiskelijamielenosoitukset ja julkisuuden henkilöiden murhat. Historian tapahtumat koskettavat tai vaikuttavat eri tavoin Fergusoniin tämän elämäntilanteesta riippuen.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Lue myös:

Talvipäiväkirja – inventaario Paul Austerin elämästä

Lukemisesta ja Pariisin puistoista

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Pääsin alkusyksystä tutustumaan majakkaan, jonka uskotaan toimineen mallina Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjan majakalle. Söderskärin majakkasaari sijaitsee avomerellä Porvoon uloimmassa saaristossa. Matka sinne voi olla kovassa aallokossa aika hurja, mutta palkintona on ikimuistoinen elämys, kun kierrät muusta maailmasta eristäytynyttä karun kaunista saarta, tuijotat merta ja annat tuulen tuivertaa tukkaasi.

Söderskärin majakan huipulla voi nauttia merinäköalasta joka suuntaan. Alemmissa kerroksissa on kuvia majakan historiasta. Esillä oli myös pikkuinen Tove ja meri -näyttely, joka käsitti valokuvia Janssonin saaristoelämästä sekä Janssonin tekemiä kuvituksia. Majakkasaarelta pääsee myös viereisen saaren kallioille kapeaa ja huojuvaa riippusiltaa pitkin.

Söderskärin majakka rakennettiin 1800-luvulla ja se toimi vuoteen 1989. Saari ja sen ympäristö on nykyään luonnonsuojelualuetta. Paikalle pääsee kesäaikaan esim. Vuosaaresta pienellä yleisöristeilylaivalla.

Soderskar.fi

Lue myös:

Tove – hetkiä muumikirjailijan elämästä

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Miki Liukkosen 858-sivuista kakkosromaania O (WSOY, 2017) on jo ehditty esittää yhtenä kotimaisen kirjallisuuden vuoden tai jopa vuosikymmenen merkittävimpänä kaunokirjallisena teoksena. Tartuin siihen uteliaana: takakannen hashtag-listaus, jossa mainittin mm. #munakoisot, #Bach ja #liukumäet, ei juuri paljastanut, mistä kirjassa on kyse.

Niinpä kävin O:n kimppuun – tai sitten O kävi minun kimppuuni. Kirja nimittäin vyöryttää päälle loputtoman määrän henkilöhahmoja, yksityiskohtia, neurooseja ja alaviitteitä. Välillä seurataan uimaharjoituksia, välillä Nikola Teslan elektromagneettisia kokeiluja, välillä analysoidaan liukumäkien olemusta, H. C. Andersenin inspiroiman vaihtoehtoisen teatteriesityksen luomista tai raviurheilua, vain muutamia esimerkkejä mainiten. 

Ymmärsin pian, että on hyödytöntä yrittää painaa mieleensä kaikkea, vaan kannattaa päästää irti, heittäytyä tekstin syövereihin ja katsoa, mihin se johtaa. Vauhdissa voi hyvin keskittyä juuri niiden henkilöhahmojen tarinoihin, jotka itseä eniten kiinnostavat.

Vähitellen tekstin lomasta alkaakin erottua selvemmin ja selvemmin ohut lanka, joka punoo aivan erilaisten tarinoiden ja taustojen keskellä olevia henkilöitä toisiinsa. Kirja on suurelta osin erilaisten sairaaloisten neuroosien kuvausta, jotka erään henkilöhahmon mukaan johtuvat nykyajan älyttömästä infoähkystä. Samaan aikaan tapahtuu kummallisia sattumuksia ja aikaheittoja, joille yksi kirjan henkilöhahmoista yrittää löytää selitystä.

Kirja piti uteliaisuuteni yllä yli puolivälin, mutta kahden kolmasosan kohdilla innostukseni alkoi hiipua. Tähän vaikutti myös kesäkausi: en juuri jaksanut raahata painavaa kirjaa lomapäivinä kahviloihin, ulkomaanreissulle tai pyöräretkille mökille. Niinpä napsin välissä muita romaaneja ja O:n lukeminen vain pitkittyi. Silti O osoittautui arvokkaaksi lukukokemukseksi – ihan jo siitä syystä, että sain sen kautta testattua omaa kestokykyäni lukijana.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Ladataan...
Pikkuseikkoja

HBO:n tämän vuoden upea ja karmaiseva TV-sarja The Handmaid's Tale on saanut monen etsimään käsiinsä Margaret Atwoodin alkuperäisteoksen, samannimisen romaanin vuodelta 1985. Tammi julkaisikin suomennoksesta tarkistetun uusintapainoksen sopivasti heti kesäkuussa sarjan päätyttyä. Yhdysvalloissa kirja puolestaan pomppasi myyntilistojen kärkeen jo alkuvuodesta, useita kuukausia ennen TV-sarjan alkua, ilmeisesti Donald Trumpin uuden hallinnon pelästyttämänä. (Myös George Orwellin Vuonna 1984 -teos nousi tammikuussa bestseller-listoille.)

Orjattaresi-romaanin (suom. Matti Kannosto) tuoreen painoksen kannessa komeilee nyt päähenkilöä, "Frediläistä", TV-sarjassa hillityn loistavasti tulkitseva Elisabeth Moss. Sarjassa Atwoodin dystopiakuvaus on toteutettu niin vaikuttavasti, että katsoja tuntee olonsa lyödyksi jokaisen jakson jälkeen. Kirja ei ole yhtään kevyempi, itse asiassa se tuntuu jopa karummalta visuaalisen ulottuvuuden puuttuessa. Kun sarjan äärellä voi pysähtyä ihailemaan harmonisia värejä, hienoja kuvakulmia ja yksittäisten kohtausten wesandersonmaisen tarkkoja asetelmia, ei kirja juurikaan anna vastaavanlaisia hengähdystaukoja synkästä tarinasta.

Sarjaan on filmatisointien tyypilliseen tapaan tuotu enemmän draamaa sekä tapahtumia, joita ei kirjassa lainkaan esiinny. Toisaalta taas kirjaan verrattuna asioita on yksinkertaistettu, henkilöhahmoja muutettu tai jätetty pois, ja asukoodeja ja muita yksityiskohtia selkiytetty. Kirja antaakin hieman tarkempaa kuvaa päähenkilöstä, ympäröivän maailman tilanteesta ja uuden valtarakenteen piirteistä. Kerronnaltaan romaani on vuoroin hyvinkin toteavaa ja lakonista, vuoroin taas sanoja ja niiden merkityksiä tapailevaa, runollista, maalailevaakin. 

Myönnän, että tartuin tähän klassikkokirjaan paitsi yleissivistyksen vuoksi, myös siksi, että toivoin saavani kuulla lisää orjattaren kohtalosta. Päähenkilön henkilökohtainen tarina kuitenkin loppuu kirjassa samaan hetkeen kuin sarjassakin. Kirja sen sijaan tarjoaa rinnalle vielä historiallisen ulottuvuuden, kun tutkijat tulevaisuudessa tarkastelevat totalitaarista Gilead-ajanjaksoa ja samalla arvailevat kyseisen orjattaren myöhempiä liikkeitä. TV-sarja kaikeksi onneksi jatkuu – kakkoskaudesta päästään nauttimaan ensi vuonna!

P.S. Tiesitkö muuten, että Margaret Atwoodilla on The Handmaid's Tale'issä pienenpieni cameo-rooli? Kirjailijan voi bongata sarjan ensimmäisessä jaksossa kohdassa 26:25, jossa hän yhtenä "tädeistä" läimäyttää Mossin esittämää Frediläistä poskelle, kun tämä ei heti tee niin kuin käsketään.

Elisabeth Moss HBO:n TV-sarjassa

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

 

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Olen tietenkin auttamattoman myöhässä Napoli-kirjasarjan intoilussani, mutta Elena Ferrante -kuume iski nyt pahasti tännekin! Salanimellä kirjoittavan ja jo pari vuosikymmentä tuntemattomana pysyneen kirjailijan neliosainen romaanisarja kertoo mukaansatempaavasti ja elävästi kahden napolilaistytön ystävyydestä ja samanaikaisesta yhteiskunnallisesta liikehdinnästä.

Ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (WSOY, 2016, suomentaja Helinä Kangas), alkaa tyttöjen lapsuudesta ja päättyy näiden täytettyä 16 vuotta. Päähenkilöinä ovat minä-kertoja Lènu ja tämän ystävä Lila, jotka ponnistavat samanlaisista lähtökohdista Napolin köyhistä kortteleista mutta ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Lila on Lènun kuvauksessa villi ja salaperäinen tapaus, jonka ympärillä leijuu jatkuvasti vaaran uhka. Yhdessä rauhallinen Lènu ja räiskyvä Lila täydentävät toisiaan. 

Lènu ja Lila pärjäävät molemmat hyvin koulussa, mutta vain Lènulla on mahdollisuus jatkaa opiskelua. Tämän myötä tyttöjen tiet alkavat johtaa eri suuntiin. Kuitenkin juuri älykäs ja voittamattomalta vaikuttava Lila motivoi Lènua panostamaan omiin opintoihinsa. Mystisellä tavalla Lènu on riippuvainen Lilasta: jokainen hänen tekemänsä askel tuntuu määrittyvän Lilan kautta.

Ferrante kuvaa elävästi sekä köyhien perheiden elämää toisen maailmansodan jälkeisessä Napolissa että naisen asemaa patriarkaalisessa yhteisössä. Päähenkilöt ovat kasvaneet merenrantakaupungissa mutta saavat teinivuosiinsa asti vain unelmoida meren näkemisestä. Väkivalta on heidän pienessä sulkeutuneessa maailmassaan aina läsnä. Perheen kunniaa kuuluu puolustaa, mutta tiettyjä korttelissa valtaa pitäviä tahoja vastaan ei sovi nousta. Tarinan keskiössä vellovat päähenkilöiden tunteet: lapsuuden ja nuoruuden epävarmuus ja uhmakkuus sekä nopeasti aikuistuvien tyttöjen ilot, pelot ja haaveet. 

Ferrante antaa jo Loistavan ystävän alkusivuilla lupauksen, että pääsemme seuraamaan tyttöjen elämää aina näiden vanhoille päiville saakka. Kirjasarjan neljästä osasta on tähän mennessä suomennettu kaksi, englanniksi kaikki neljä on jo käännetty. Vaikka Lènun oikea nimi Elena Greco ja kirjailijan salanimi Elena Ferrante, ei tarina ole kirjailijan mukaan omaelämäkerrallinen. HBO tekee parhaillaan kirjasarjasta tv-sarjaa Italian valtiollisen tv- ja radioyhtiö Rain kanssa.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Hei, kirjojen ystävät, onhan kalentereihinne jo varattu tilaa ensi perjantai-illalle sekä lauantaille? Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali kokoaa nyt jo kolmatta kertaa yhteen niin harrastuksestaan ylpeät lukutoukat kuin alan ammattilaisetkin.

Tänä vuonna kansainvälisinä vieraina nähdään mm. kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2006 voittanut turkkilainen Orhan Pamuk, romaanihenkilöksi miehensä kautta joutunut ruotsalainen runoilija-kirjailija Linda Boström Knausgård ja muistelmansa julkaissut brittiläinen aivokirurgi Henry Marsh. Suomalaisia puhujia ovat esimerkiksi Juha Itkonen, Tuomas Nevanlinna ja Jari Tervo.

Perjantaina paikalle on paras suunnata suoraan töistä, sillä ohjelma on klo 17.00 lähtien. Lauantaina puolestaan keskustelut alkavat klo 13.00 (ks. ohjelma) eli alle ehtii nukkua ja kenties brunssitellakin.

Viime kerran perusteella osaan jo odottaa tavallisiin kirjamessuihin verrattuna ihastuttavan intiimiä ja rauhoittavaa tapahtumaa, joka sisältää varmasti tälläkin kertaa iloisesti polveilevia, inspiroivia keskusteluita. Tunnelma paikan päällä on niin ainutlaatuinen, ettei sitä kannata jättää kokematta, mutta jos et pääse seuraamaan keskusteluja livenä, niin ne ovat katsottavissa suorana lähetyksenä myös Teemalta, Femiltä ja Areenasta

Kirjavinkkejä festareille

Kannattaa tutustua myös Helsinki Litissä vierailevien kirjailijoiden tuoreisiin teoksiin, muutaman niistä olen esitellyt täällä blogissanikin: 

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Kirjallisuusfestareilla on kuulemma mahdollisuus saada signeeraus paikalla olevilta kirjailijoilta, tarkat ajat on luvattu kertoa festivaalipäivinä.

Helsinki Lit pe 12.5. ja la 13.5. Savoy-teatterissa, Kasarmikatu 46–48. (Pressilippu tapahtumaan saatu blogin kautta.)

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ranskalaisen Laurent Binet'n romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus, 2017) onnistuu totaalisesti hämmentämään konseptillaan. Myönnän, että kiinnostuin kirjasta yksinkertaisesti sen suomennokseen laitetun otsikon perusteella – käytinhän Roland Barthesin luomaa merkityksen analysoinnin metodia, perusjakoa merkitsijöihin ja merkittyihin, aikoinaan hyväksi omassa gradussanikin.

Binet'n kirja kertoo kuuluisasta kirjallisuudentutkijasta tai oikeastaan tämän tapaturmaisesta kuolemasta talvella 1980 Pariisissa ja sen jälkeisistä kuvitteellisista tapahtumista. Barthes oli juuri lounastanut presidentin vaaleihin valmistautuvan François Mitterrandin kanssa, kun hän jäi pesulan pakettiauton alle ja menehtyi myöhemmin sairaalassa. Tästä Binet on kehitellyt vauhdikkaan ja koomisen murhamysteerin, joka sisältää seksiä ja väkivaltaa, roistoja ja salaperäisiä naisia, vauhdikkaita takaa-ajokohtauksia ja yhden valtavan räjähdyksenkin.

Samanaikaisesti James Bond -henkisessä tarinassa on kuitenkin hyvinkin pitkiä kohtauksia, joissa uppoudutaan kielitieteeseen ja siteerataan antaumuksella tunnettuja tutkijoita ja kirjailijoita. Moninaisessa henkilökavalkadissa vilisee sellaisia tunnettuja filosofeja kuin mm. Jacques DerridaMichel Foucault, Julia Kristeva ja Philippe Sollers sekä liuta ranskalaisia poliitikkoja. Taustahenkilöinä nähdään lisäksi esimerkiksi Jean-Paul Sartre ja Françoise Sagan Café de Floren pöydän ääressä ja tavataan Umberto Eco Bolognan rautatieasemalla.

Kirjan päähenkilöinä salaliittoja ja murhia ratkovat komisario Bayard ja tämän oikeaksi kädekseen nappaama nuori yliopistotutkija Simon Herzog, jolla on ilmiömäinen taito lukea hienovaraisia merkkejä mutta myös uskomaton kyky olla huomaamatta olennaisia yksityiskohtia ympäristössään. Miesten tehtävänä on selvittää, onko olemassa salaperäistä kielen seitsemättä funktiota, josta kukaan ei ole koskaan aiemmin kuullut ja jolla voisi olla voimakkaita vaikutuksia maailman valtasuhteisiin.

Luen harvemmin näin viihteellistä kirjallisuutta, mikä herättikin kysymyksen, millaiselle kohderyhmälle kirja mahtaa olla tarkoitettu. Sellaiselle, joka rakastaa yhtä aikaa kieliteorioita, ranskalaisia intellektuelleja ja nopeita toimintakohtauksia – ja kaikkea tätä parodioituna? Vain ranskalainen voi kirjoittaa tällaisen kirjan.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)

Pages