Ladataan...
(pikkuseikkoja)

Olen aloittanut Simone de Beauvoirin tuotantoon tutustumisen selvästikin kevyemmästä päästä. Ensimmäisen kokeilun innostamana hankin pari muutakin eksistentialistin kaunokirjaa. Myös Kauniit kuvat -romaanin (1966) naispäähenkilön pään sisällä käy kova myllerrys, ja tunteet ailahtelevat hetken mukaan laidasta toiseen.

Laurence on nuori äiti, jolla on kaksi ihanaa lasta, komea menestyvä aviomies, tunteellinen rakastaja, mukava asunto ja mielekäs työ mainostoimistossa. Kaikki on hyvin, asenteesta riippuen, ja aivan yhtäkkiä voi myös ymmärtää, ettei millään ole merkitystä.

Laurencen henkilökohtaista kriisiä laajentavat ihmissuhdesotkut lähipiirissä: rakastaja käy liian vaativaksi, äiti ei suostu hyväksymään parisuhteensa päättymistä, aviomies tuntuu vieraalta, ja toinen tyttäristä alkaa saada uudelta ystävältään tietoa maailman epätäydellisyydestä.

Elämä on kokoelma kauniita kuvia. On vain päätettävä, pitääkö kuvista kiinni niiden haaletessa vai repiikö ne lopullisesti rikki.

Share

Ladataan...
(pikkuseikkoja)

"Tämän maiseman nuoruus pistää silmään, enkä kuitenkaan muista nähneeni sitä toisenlaisena. Tahtoisin vertailla kahta kuvaa, entistä ja nykyistä, ja ihmetellä kuinka erilaisia ne ovat. Mutta ei. Maailmaa luodaan silmieni edessä jatkuvassa nykyisyydessä; totun niin nopeasti sen eri kasvoihin, ettei se tunnu lainkaan muuttuvan."

Luin ensimmäisen Simone de Beauvoirini. Aloitin ohuella, kepeällä kirjalla, tunnustellakseni. Murtunut nainen (1967) sisältää kaksi pienoisromaania tai pitkää novellia. Päähenkilöiden itseironisuus ja sisäisen elämän teatraalisuus toi heti mieleen Françoise Saganin tarinoiden hahmot. Varsinainen nimikkoromaani on avioliitostaan kamppailevan naisen epätoivoinen tilitys. Uskottava ja ymmärrettävä, mutta lukukokemuksena itseään toistava ja kielellisesti yksinkertainen.

Sen sijaan toinen kirjan pienoisromaaneista, Hienotunteisuuden vuodet, hurmasi. Se on sydämenlämpöinen ja kauniskielinen kuvaus oman vanhenemisensa käsittelystä, itsensä toteuttamisesta ja vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta. Tarinassa on samaa kepeyttä kuin Saganilla, mutta kyynisyys ja ihmisten lopullinen yksinäisyys antavat tilaa luottamukselle ja lempeälle yhteisymmärrykselle.

"Hymyilin vaimeasti, hän lähestyi minua ja kietoi käsivartensa hartioitteni ympäri. Takerruin häneen kiinni ja itkin hiljaa. Aivan nautin kun kyyneleet valuivat pitkin poskia. Mikä helpotus! On niin väsyttävää vihata ihmistä, jota rakastaa."

Share