Kaukokaipuusta kotikaipuuksi - Miltä tuntuu palata Suomeen?

Pilvi Daily

Kirjoitin samasta aiheesta jo tässä postauksessani lähes vuosi sitten. Koska teema kuitenkin vieläkin pyörii mielessäni, haluan palata aiheeseen jälleen, koska nyt minulla on kokemusta jo pidemmältä aikaperspektiiviltä. 

Kuten aiemmin kirjoittelin, muutin ensi kertaa ulkomaille 19-vuotiaana. Silloin lähdin Ruotsiin opiskelemaan ja oli uskomattoman jännittävää muuttaa yksin vieraaseen maahan ja aloittaa yliopisto-opinnot vieraalla kielellä. Tuo vuosi opetti valtavasti, niin itsestäni kuin myös kielestä, kulttuurista ja selviytymisestä itse kaikista asioista. Asuin Ruotsissa yhteensä noin kuusi vuotta, lisäksi olen asunut puoli vuotta Indonesiassa ja vuonna 2015 vielä vuoden Australiassa. Yhteensä ulkomaanelämää kertyi siis lähemmäs kahdeksan vuotta. Osan ajasta opiskelin, suurimman osan tein töitä. Omaksuin täysin ruotsalaisen työkulttuurin ja viihdyin mainiosti. Minulla oli ammattiliiton jäsenyys, asuntolaina ja eläkesäästösuunnitelmat. Aioin jäädä loppuelämäkseni. 

Muistan ajatelleeni koko kaksikymppisyyteni ajan, että Suomessa on tylsää, eikä täällä kannata asua.  Tukholma vaan on niin paljon kiinnostavampi, ihmiset iloisempia, töitä riittää ja kaupunki on muutenkin edellä trendeissä, muodissa ja kaikessa muussakin. Huomasin tuon saman palon kaikkien ulkomaalaisten kavereideni silmissä. Kotiin ei lähdetä, ei sitten millään. Kavereista muodostui perhe, koska oma perhe oli jossain kaukana. Perjantait vietettiin after workilla, lauantait hengailtiin kaupungilla ja middagia syötiin frendien kanssa. Sunnuntaisin fikattiin Söderin kahviloissa. Elämä pyöri vahvasti uran ja kavereiden ympärillä, muu oli aika toisarvoista. 

Kun asiat kuitenkin elämässäni muuttuivat, päätin laittaa elämäni kertaheitolla uusiksi ja ottaa arkeen etäisyyttä. Ja etäisyyttä löytyi toiselta puolelta maapalloa, nimittäin Sydneystä. Vaikka maisemat oli kunnossa, jotain puuttui. Joka päivä saattoi istuskella rannalla, työ oli leppoisaa, ympärillä oli uusia frendejä ja kännykkä täyttyi hienoista kuvista ympäri Australiaa. Silti jossain tuntui iso tyhjyys. Ei minulla ollut ikävä Tukholman trendikuppiloita tai muotimaailmassa työskentelyä. Ei ollut ikävä tunnelbanassa ruuhkassa istumista tai ruotsalaisia ruokia. Vaikka olin jo kerran täysin kotiutunut Ruotsiin, ei minulla sinne ollut ikävä. Mulla oli ikävä Suomeen ja varsinkin ikävä perhettä. "Onhan aina olemassa Skype", sanoivat kaikki. Minä en näe sitä noin. Ei Skype korvaa ihmisiä, se on vain väline, jolla kuulet äänen ja näet kuvan. Ei Skypen avulla mennä aamulenkille meren ääreen siskon kanssa tai oteta hänen vastasyntynyttä vauvaansa syliin. Ei Skype keitä äidille kahveja tai juhli isän merkkipäiviä. Siksi minä muutin kotiin, enkä ole kertaakaan avannut Skypeä enää sen koommin. 

Kadunko kotiin palaamista? En ole kertaakaan katunut. Välillä tuntuu hassulta sanoa asuvansa parin kilometrin päästä ensimmäisestä kotitalosta, ja nähdä kaupungilla vanhoja koulukavereita. Mutta juuri elämäni ulkomailla sai minut arvostamaan noita asioita. Me ihmiset kaipaamme juuriamme, me kaipaamme tunnetta, että kuulumme johonkin. Minä kuulun tänne, minä jään tänne. Eikä se Tukholma tai Sydney maan päältä katoa, vaikka itse en siellä olisi. Sinne pääsee vielä. Olin kuitenkin siellä vieraana, täällä olen kotona. 

Onko kukaan teistä asunut pidempään ulkomailla ja palannut kotiin? Olisi kiinnostavaa kuulla myös muiden kokemuksia aiheesta!

 

Kommentit

Ullaulzi (Ei varmistettu)

Voi että mikä teksti. Liikutuin ihan kauheesti kun luin tätä, kirjotit niin kauniisti. Tervetuloa takaisin lähelle Puistokaarta! :) Löysin sun blogin muuten ihan hiljattain ja käyn aina sillon tällön vaklaamassa mitä kuuluu :) Mukavaa kevään odotusta Pilvi!!

PilviCloud
Pilvi Daily

Voi kiitos ihana Ulla :) Kiva kun käyt lukemassa, olen ollut vähän ujo jakamaan tätä blogia missään, pitäisi ehkä rohkaistua jossain vaiheessa.. Joo, nyt asun jälleen lähempänä vanhaa kunnon Puistokaarta, vaikkakin Laruun asti en vielä ole päässyt :D Ihanaa kevättä myös sulle!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.