Ladataan...
Pilvi Daily

Kirjoitin samasta aiheesta jo tässä postauksessani lähes vuosi sitten. Koska teema kuitenkin vieläkin pyörii mielessäni, haluan palata aiheeseen jälleen, koska nyt minulla on kokemusta jo pidemmältä aikaperspektiiviltä. 

Kuten aiemmin kirjoittelin, muutin ensi kertaa ulkomaille 19-vuotiaana. Silloin lähdin Ruotsiin opiskelemaan ja oli uskomattoman jännittävää muuttaa yksin vieraaseen maahan ja aloittaa yliopisto-opinnot vieraalla kielellä. Tuo vuosi opetti valtavasti, niin itsestäni kuin myös kielestä, kulttuurista ja selviytymisestä itse kaikista asioista. Asuin Ruotsissa yhteensä noin kuusi vuotta, lisäksi olen asunut puoli vuotta Indonesiassa ja vuonna 2015 vielä vuoden Australiassa. Yhteensä ulkomaanelämää kertyi siis lähemmäs kahdeksan vuotta. Osan ajasta opiskelin, suurimman osan tein töitä. Omaksuin täysin ruotsalaisen työkulttuurin ja viihdyin mainiosti. Minulla oli ammattiliiton jäsenyys, asuntolaina ja eläkesäästösuunnitelmat. Aioin jäädä loppuelämäkseni. 

Muistan ajatelleeni koko kaksikymppisyyteni ajan, että Suomessa on tylsää, eikä täällä kannata asua.  Tukholma vaan on niin paljon kiinnostavampi, ihmiset iloisempia, töitä riittää ja kaupunki on muutenkin edellä trendeissä, muodissa ja kaikessa muussakin. Huomasin tuon saman palon kaikkien ulkomaalaisten kavereideni silmissä. Kotiin ei lähdetä, ei sitten millään. Kavereista muodostui perhe, koska oma perhe oli jossain kaukana. Perjantait vietettiin after workilla, lauantait hengailtiin kaupungilla ja middagia syötiin frendien kanssa. Sunnuntaisin fikattiin Söderin kahviloissa. Elämä pyöri vahvasti uran ja kavereiden ympärillä, muu oli aika toisarvoista. 

Kun asiat kuitenkin elämässäni muuttuivat, päätin laittaa elämäni kertaheitolla uusiksi ja ottaa arkeen etäisyyttä. Ja etäisyyttä löytyi toiselta puolelta maapalloa, nimittäin Sydneystä. Vaikka maisemat oli kunnossa, jotain puuttui. Joka päivä saattoi istuskella rannalla, työ oli leppoisaa, ympärillä oli uusia frendejä ja kännykkä täyttyi hienoista kuvista ympäri Australiaa. Silti jossain tuntui iso tyhjyys. Ei minulla ollut ikävä Tukholman trendikuppiloita tai muotimaailmassa työskentelyä. Ei ollut ikävä tunnelbanassa ruuhkassa istumista tai ruotsalaisia ruokia. Vaikka olin jo kerran täysin kotiutunut Ruotsiin, ei minulla sinne ollut ikävä. Mulla oli ikävä Suomeen ja varsinkin ikävä perhettä. "Onhan aina olemassa Skype", sanoivat kaikki. Minä en näe sitä noin. Ei Skype korvaa ihmisiä, se on vain väline, jolla kuulet äänen ja näet kuvan. Ei Skypen avulla mennä aamulenkille meren ääreen siskon kanssa tai oteta hänen vastasyntynyttä vauvaansa syliin. Ei Skype keitä äidille kahveja tai juhli isän merkkipäiviä. Siksi minä muutin kotiin, enkä ole kertaakaan avannut Skypeä enää sen koommin. 

Kadunko kotiin palaamista? En ole kertaakaan katunut. Välillä tuntuu hassulta sanoa asuvansa parin kilometrin päästä ensimmäisestä kotitalosta, ja nähdä kaupungilla vanhoja koulukavereita. Mutta juuri elämäni ulkomailla sai minut arvostamaan noita asioita. Me ihmiset kaipaamme juuriamme, me kaipaamme tunnetta, että kuulumme johonkin. Minä kuulun tänne, minä jään tänne. Eikä se Tukholma tai Sydney maan päältä katoa, vaikka itse en siellä olisi. Sinne pääsee vielä. Olin kuitenkin siellä vieraana, täällä olen kotona. 

Onko kukaan teistä asunut pidempään ulkomailla ja palannut kotiin? Olisi kiinnostavaa kuulla myös muiden kokemuksia aiheesta!

 

Ladataan...
Pilvi Daily

 

Olipa kiva viikonloppu! Sellainen, jota maanantaina jo haikailee, ja jonka voimin jaksaa hyvin taas tuolla palavereiden ja aikataulujen viidakossa. Perjantaina oli rento koti-ilta ja lauantaina heräiltiin aikaisin, ajettiin auto Krunaan parkkiin ja tehtiin pieni kävely. Kävely ei sinänsä ollut mitään ihan herkkua, ulkona oli aika kova pakkanen ja tuuli laski ruumiinlämpöä potenssiin hypotermia. Koita siinä nauttia auringonpaisteesta ja maisemista. Ainoa ajatus noissa oloissa on "Haluan sisään, sisään, sisään". Osuimme sitten Tuomiokirkolle ja ehdotin siinä, että käydäänpä sisällä vähän katselemassa eli sulattelemassa talvihorrokseen vaipuneita käsiä. Jollain toisella oli vielä kehnompi tuuri, nimittäin sisällä oli juuri hautajaiset menossa. Ei menty sisään, vaan matka jatkui.

Koska pöytävaraukseen oli vielä aikaa, kävimme muutamassa niistä monista monituisista design/käsityö/printtikangaskassi/pannunalunen/huovutustyö-putiikeista ja ostin kaverilleni jonkin käsinpainetun synttärikortin. Sitten oli aika saattaa päätökseen tuo vuosisadan kulttuurikävely ja kruunata se brunssilla. Olihan kroppapoloiseni jo altistunut ainakin 200 metrin kävelymatkalle ja aamun "syön varmuuden vuoksi vähän aamupalaa ettei verensokeri laske"-aamupalasta alkoikin jo olla ne hurjat 2,5 tuntia. 

Saimme joululahjaksi lahjakortin Sunnin brunssille. Sunn on tunnelmallinen ravintola Senaatintorilla ja luinkin, että talo on rakennettu jo vuonna 1770. Rakennuttaja oli kauppias Per Hansson Sunn, sieltäpä siis nimikin on peräisin. Paikka on hyvin perinteinen ja pöydissä oli puhtaanvalkoiset liinat ja maljakoissa punaisia neilikoita. Ruoka oli oikein hyvää, valinnanvaraa ei ollut valtavasti, mutta kaikki oli laadukasta ja maukasta. Söin quischea, savulohta, porkkana-inkivääri-keittoa, melonisalaattia, herkullista lämmintä leipää ja jogurttia. Jälkiruokapöydässä ei oltu säästelty, tarjolla oli kermakakkua, suklaamoussea, croissanteja, kinuskikastiketta, hedelmiä ja juustoja. Lisäksi meille tarjoiltiin kuohuviiniä ja kahvia. Meille oli toiveestani varattu vieläpä ikkunapöytä, josta saattoi katsella Tuomiokirkon portailla hassuttelevia turisteja ja seurata lauantain vilinää ja sporan kolinaa. 

Sunn löytyy kuvan oikeimmanpuoleisesta talosta, Café Engelin yläkerrasta. Voin kyllä ehdottomasti suositella paikkaa, hyvin klassinen ravintola, jossa ruoka on oikein maukasta. Mukava paikka, johon veisin mielelläni vaikka turisteja tai vanhempia ihmisiä, jotka arvostavat klassista ruokaa ja miljöötä. Loppuun vielä erinomainen joululahjavinkki! Osta kaikille tutuille ja sukulaisille brunssilahjakortit. Kaikki tykkäävät brunssista ja jokaisella on pari tuntia aikaa siihen. Itse ainakin arvostin tuota kovasti. 

Oletteko kokeilleet Sunnin brunssia? Mitä piditte? 

Ladataan...
Pilvi Daily

 

 

Tänään kaverini Ruotsista on tulossa käymään täällä ja juhlimaan samalla synttäreitään. Varattiin kaveriporukalla pöytä yhdestä ravintolasta ja sitten olisi tarkoitus mennä käymään vähän ulkona ja ehkä tanssimassa. Ei olla nähty moneen kuukauteen ja on varmasti paljon juteltavaa. Olen ihan innoissani!

Ajattelin laittaa tämä & Other Storiesin pitsimekon ja ainakin ravintolaan tuon silkkibomberin siihen päälle. Hiuksia en vielä ole laittanut, jää varmaan taas viime tippaan... Tänään paistaa aurinko täydeltä taivaalta ja sen myötä on tosi kiva lauantaifiilis. Hauskaa lauantaita kaikille! 

 

 

Ladataan...
Pilvi Daily

 

 

On torstai 23. helmikuuta. Elämme keskellä kauneinta talvea. Pian koittaa laskiainen ja pulkkamäet kutsuvat riemukasta haalarikansaa (viittaan lähinnä pikkulapsiin, mutta miksei ne liukkaat rinteet houkuttelisi vaikka teekkareitakin). Mielikuvissa aurinko paistaa ja kupissa höyryää lämmin kaakao. 

 

Onko tuo talvi koskaan sellaista? Joo, ehkä 1-2 päivää vuodesta. Muuten skenaario on suunnilleen tämä:

Kello on viisi iltapäivällä. Ulkona on kuin mustavalkoisessa elokuvassa. On vaikeaa sanoa, onko maailmassa enää värejä ollenkaan vai olenko itse vain tilapäisesti värisokeutunut. Lähden töistä tarpomaan kohti sporapysäkkiä. Kengissä pyörii muutama ikävä hiekotuskivi, ne jotenkin ihmeen kaupalla onnistuvat aina hyppäämään mukaan matkaan ja ärsyttävät jalkapohjien alla. On liian kylmä lähteä siinä vaiheessa ottamaan kenkää pois jalasta ja korjaamaan asiaa, päätän selviytyä tästäkin kuin sankari. Ei sillä, että olisin edes tehtävässä onnistunut. Hanskat jäivät tietysti töihin ja sormet ovat kalapuikkomaisen kalvakat, ja niissä on samanlainen elastisuuskin. 

 

Pääsen kivineni ja kalapuikkoineni sporapysäkille ja aikataulunäyttö on rikki. Mietin mielessäni aina kertomuksia pikkupaikkakunnista, joissa bussi kulkee kerran tunnissa ja sen mukaan on elettävä. Ei, minä en ole mikään liian fiini stadilainen, ettenkö kestäisi mustavalkoisessa räntätuiskussa jokusen minuutin. Minuuuuuuutin.... Kylläpä se sporan kolina olisi nyt musiikkia korvilleni. Helsinki on kyllä varmaan yksi maailman tuulisimmista paikoista, varsinkin jos osuu sinne aivan rannan tuntumaan. Pääkaupunkiseudun kaupunkisuunnittelussa en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pysäkkien suojalasien ja maan väliin jätetään paksumman cityrotan mentävä aukko, josta tuulee aina aivan jumalattoman paljon. Nilkkojen paleltumiskuolema on aika lähellä talvikuukausina, ja sääliksi kyllä käy paljasnilkkaiset teinit.

Kun se spora sieltä sitten vihdoin kolistelee, olo on euforinen. Kuin paratiisin ovet aukeaisivat ja naamalle löyhähtää lämpimänkostea ihmistungos, jota rytmittää kaljakärryjen rytmikäs kilkatus. Sitten siellä istutaan toppatakit päällä hikoilemassa ja katsotaan säälien höyrystyneestä ikkunasta kanssaihmisiä, jotka vielä tarpovat tuiskussa. Koita kestää veliseni, kyllä se kivi sieltä kengästä kohta irtoaa ja kevät koittaa jopa meidän mantereelle. Ja pitäkää mielessänne, että vielä koittaa se ihana päivä, kun kuivat kadut onkin siivottu kivistä ja askel on niin kovin keveä. 

Saako talvea vihata? Vai rakastetteko te sitä? 

PS. Kuvituksena käytin omia otoksiani tammikuulta, kun Helsinki oli fantastisen kaunis jääpeitteessään. Kuvat riitelevät tekstin kanssa, mutta se ehkä kuvastaakin talvea. Välillä satumaisen kaunis, välillä inhorealistisen ankea. Todellinen vastakohtien vuodenaika. 

 

Ladataan...
Pilvi Daily

Olin tänään kuvauksissa, joissa mulle tehtiin tuon ihanan silmämeikin lisäksi myös tuollainen supersileä sivuponnari. En ole koskaan ollut itse kovin hyvä laittamaan hiuksia ja onkin kiva välillä saada uusia ideoita ja inspiraatiota ammattilaisilta. Tämä tehtiin harjalla, suoristusraudalla, runsaalla määrällä hiuslakkaa ja kiinnitettiin takaa usealla pinnillä. Vaikka kampauksen teosta on jo vaikka kuinka monta tuntia, on se yhä aika siisti, mitä nyt vähän on hiuksia irtoillut sieltä täältä. Itseasiassa nuo irtoilleet hiukset tekevät kampauksesta vähemmän täydellisen, mikä mielestäni on mielenkiintoisempaa kuin täydellinen lopputulos. Tai sitten en vaan ole tarpeeksi perfektionisti...

Tykkään siitä, että kumilenkki on piilotettu omien hiusten alle. Se tekee kampauksesta viimeistellyn näköisen. Voisin ehdottomasti koittaa joskus tehdä tämmöisen vaikkapa töihin, toimii oikein kivasti toimistolookissa. Mitäs tykkäätte, sopiiko omaan tyyliinne? 

 

Pages