Tuoreimmassa Olivia-lehdessä Anna Munsterhjelm kertoi sisarussuhteestaan - ja samalla myös minun. Siinä missä sisko heitti kyseistä toimittajaa vuosia sitten tikalla poskeen, minä kaadoin sangollisen vettä vasta perjantai-illan rientoja varten tälläytyneen, 14-vuotiaan sisareni niskaan.

M on minua kolme vuotta nuorempi. Joskus tuntuu, että kaikki aina sanovat näin, mutta silti: olemme hyvin, hyvin erilaisia. Jo ensikohtaamisemme oli katkera.

Maaliskuussa 1990 äiti jäi sairaalaan ponnistamaan ja isä toi minut, jo silloin hirvittävän näsäviisaan kolmevuotiaan kotiin. Illan Pupu Tupuna -tarinan jälkeen varmistin vielä:

"Tuleehan se velivauva sieltä aamulla?"

Isä, itsekin puolisalaa poikaa toivovana lupasi, että aamulla pääsisin sairaalaan velivauvaa katsomaan.

Ei liene vaikeaa arvata, millainen helvetti pääsi irti, kun vauva olikin sitten väärää sukupuolta. Isää ei harmittanut, mutta minua sitäkin enemmän.

Kun M kasvoi isommaksi, muistin aina ohikulkiessani vähän muksaista - varmuuden vuoksi, tietenkin.

Teini-ikäisinä samassa huoneessa oleskelu aiheutti vartissa kenkien, veitsien ja kännyköiden viskontaa ja korvia viiltävän huudon.

Minä olin angstinen teini, M oli itsetuhoinen. M otti surkeasti vastaan itseensä kohdistuvan, asiallisenkin kritiikin. Minä puolestani muutun hirviöksi sillä sekunnilla, kun sanani sivuutetaan. Minä olen kotieläin, M viihtyy ulkona. M on minua itsekkäämpi. Itse olen vähän vähän vässykkä.

Minä olen lyhyt ja leveä, hän on pitkä ja hoikka. M:llä on iso joukko läheisiä ystäviä, minulla vain pari. Minä nautin yksinäisyydestä, M ei voi nukkua tyhjässä talossa yksin.

Nuorempina emme koskaan puolustaneet toisiamme. Emme suhtaudu vieläkään toisiimme kovin suojelevasti, mutta äidin kuolema teki meistä lempeämpiä toisiamme kohtaan. Toisen rumimmatkin piirteet on nyt helpompi ymmärtää.

Voimme myös kertoa ajatuksia, salaisuuksiakin. Kyselemme vuorotellen lapsipuolten koulumenestyksestä, me kaksikymppiset pikkulikat. Kai se on jotain aikuisuuteen viittaavaa.

Luulin todella, että tällaista tapahtuu vain elokuvissa ja saippuasarjoissa. Mutta ei - työmatkaani sulostutti jälleen yksi naiskuski, jonka olisin mieluusti lähettänyt uudelleen autokouluun.

Köröttelin siis tänä aamuna töihin päin ja pysähdyin liikennevaloihin. Vihreän valon ilmaantuessa ihmettelin, miksi edelläni ajava A-sarjan pikkumersu ei meinannut lähteä liikkeelle millään. Kuskin penkiltä sen sijaan näkyi hämärästi epämääräistä huidontaa.

Lopulta tajusin: puikoissa olevalla naisihmisellä oli jäänyt maskeeraus kotona kesken. Mikäpä siis sen parempi paikka sutia ripsiväriä naamaan kuin Pasilan aamuruuhka? Peitevoidetta? Puuteria? Huulipunaa? Kulmakynää?

Tarkoituksenani ei ole syrjiä, halveksia tai sortaa toista sukupuolta, mutta sanon sen silti: kyllä jotain näin pöljää voi tehdä vain nainen.

Tänään uutisoitiin TV kakkosen tavoittelevan "nuorta yleisöä ja naiskatsojia".

Yksi osa tavoitteen saavuttamista on poistaa ruudusta vuosikaudet kuuluttajina toimineet Tiia Hasa ja Johanna Pirttilahti. Kummankin kasvot ovat tulleet minulle tutuksi jo silloin, kun kakkosen ohjelmisto tarkoitti minun kohdallani lähinnä Muumeja.

"Kuulutukset ovat osa kanavailmettä", perusteli Ylen markkinointipäällikkö Kirsi Hietanen Iltalehdessä.

Vaikka Hasaa ja Pirttilahtea ei olla varsinaisesti potkimassa pellolle, siteeraan silti Alexander Stubbia: VMP!

Ei sillä, etteikö uudistuksia saisi tehdä. Nuoremman yleisönkään tavoittelussa ei ole mielestäni mitään pahaa. Mutta se, että pitkän uran tehneet, ammattitaitoiset kuuluttajat poistetaan ruudusta meidän nuorempien naiskatsojien houkuttelemiseksi... ei muuten houkuttele ainakaan tätä nuorta naiskatsojaa.

Ilmeisesti näiden tuttujen naamojen parasta ennen -päivämäärä mennyt pomojen mielestä auttamattomasti umpeen. Sellainen viesti ainakin meikäläiselle välittyi sieltä uudistuspuheiden joukosta. 

Tiedän toki, että tv-kuuluttajia ei sinänsä voi suoraan verrata uutistenlukijoihin, mutta silti: Entä, jos Arvi Lind olisi aikanaan potkittu pois ruudusta "nuorekkaamman kanavailmeen" tavoittamiseksi?

Melko tömäkän mututuntuman perusteella väitän, että ei olisi mennyt läpi.

Minulla on isä, jolta olen perinyt huumorintajun, aika paljon kasvonpiirteitä ja kiinnostuksen autoihin. Minulla oli äiti, jolta olen perinyt itsepäisyyteni, työmoraalini ja rohkeutta olla oma itseni.

Isä on aina työskennellyt autojen parissa. Kun oli pieni, hän ajoi rekkaa pitkin poikin Venäjää ja Eurooppaa. Minä pääsin joskus töihin mukaan kun olin pieni: äiti pakkasi reppuuni evästä, minä kiipesin apumiehen penkille ja lähdimme Porvooseen lastaamaan aamuneljän aikoihin. Olin pienenä isän tyttö. Nykyisin isällä on autokorjaamo.

Äitini kuoli syöpään 53-vuotiaana keväällä 2009. Se oli omituista aikaa, koska muutin takaisin kotiin "taloudenhoitajaksi" heti, kun tieto sairastumisesta tuli. Lopulta olinkin jotain omaishoitajan ja pelästyneen lapsen väliltä. Vielä nykyisinkin minun on hankala muistaa oikea äitini sen hengiltä kuihtuvan varjon asemesta. Mutta:

Äiti oli luonteeltaan monessa asiassa hirveän jyrkkä. Hän tiesi, mitä mieltä oli ihmisistä ja asioista - ja mistä syystä. Olen perinyt tämän saman ominaisuuden ja se aiheutti vuosia sitten sellaisia leimahduksia, että jälkeen päin hirvittää.

Otimme äidin kanssa paljon yhteen silloin, kun olin teini-ikäinen. Olimme kummatkin toivottomia jääräpäitä, eikä kummankaan ylpeys oikein antanut periksi luovuttaa kesken riidan. Lopulta muutin 19-vuotiaana omilleni, emmekä enää koskaan riidelleet.

Välillä äiti ymmärsi huonosti minua ja sitä, että tunsin oloni hieman eristyneeksi muusta maailmasta (tunnen niin välillä vieläkin!). Minä taas en ymmärtänyt äidin nihkeää suhtautumista fiktiiviseen kirjallisuuteen - itse kun olin ja olen vieläkin hieman fantasianörtti.

Äiti kuitenkin näki ja tuki minussa niitä puolia, jotka hänen mielestään tekivät minusta erityisen. Sain harrastaa tanssia, kirjoittaa runoja, maalata itse huoneeni, puuhata milloin mitäkin käsityötä ja pukeutua isoisoäitini vanhoihin pitsipaitoihin, jos siltä tuntui. Minusta taas oli ihanaa se, että oma äiti oli niin erikoinen eikä pokkuroinut ketään. Äidin rinnalla monen kaverin äiti näyttäytyi lähinnä tympeänä uranaisena.

Tavallaan äiti halusi olla lapsilleen lempeä muumimamma, ja niin me lapset rakensimme huonekaluista ja leluista linnoituksia, juoksentelimme kesäpäivät ties missä pukimissa ja kokkasimme niin, että keittiö muistutti kaatopaikkaa.

Äiti oli lahjakas valokuvaaja. Hän näki luonnossa sellaisia yksityiskohtia, joita me tavalliset pulliaiset emme olisi huomanneet suurennuslasillakaan. Minä perin kaikki kuvausvälineet, enkä ole tehnyt niille kunniaa. En ole kai perinyt samaa intohimoa tai periksiantamattomuutta.

Äiti teki paljon itse, oli kyse sitten tapetoinnista, vaatteista, klapihommista tai mansikkahillosta. Olen ylpeä, että olen saanut tästä piirteestä osani. Kummatkin vanhempani olivat hyvä esimerkki, mitä tuli oma-aloitteisuuteen ja ongelmanratkaisuun.

Joskus kymmenkesäisenä isäni näytti, kuinka 10-pennisellä sai ysisatasen Saabin ovet tiirikoitua auki, jos avaimet sattuivat jäämään sisälle. Isä toivoi esikoisestaan poikaa, mutta saikin minut. Ei se isää silti haitannut, enkä minuakaan. Kaikesta huolimatta olen aina ollut vähän poikatyttö, mitä en kuitenkaan pidä yhtään huonona asiana - päin vastoin. Enpä ainakaan pelkää puhjennutta rengasta tai kiukuttelevaa kuivausrumpua.

Isä oli ison osan lapsuudestani poissa pitkien työputkien vuoksi. Kun kasvoin isommaksi, isä jäi jollain tavoin kaukaiseksi hahmoksi omien menojeni ja harrastusteni vuoksi. Joskus tunsin, ettei hän tiedä elämästäni juuri mitään - jälkeenpäin olen tajunnut, että hän oli monesti enemmän ajantasalla kuin oli antanut ymmärtää.

Nykyisin olemme läheisempiä suurelta osin sen takia, että hän on ainoa jäljellä oleva vanhempani. Toisaalta paljon muuttui myös silloin, kun näin, kuinka väkevästi suomalainen jäyhä  perusjuntti suri vaimonsa menetystä.

Nykyisin näemme melko harvoin, mutta olemme silti perillä (auto)asioistamme. Puhelimessa minä kerron, miten kulloinenkin harrasteromuprojekti edistyy. Isä taas tunnustaa, minkä moottorivehkeen on sillä kertaa ostanut. Isä on salaa ylpeä minusta ja minä hänestä. Siskoni toimii vaivihkaa kulloistenkin ylpeidenaiheiden välittäjänä ja luulee, ettemme tajua hänen juoruamistaan. Tosiasiassa ainakin minä olen salaa tyytyväinen, että rakkaudenosoitukset on järjestetty juuri tällä tavoin - sen verran jäyhiä olemme isän kanssa kumpikin.

Olen jälleen isän tyttö. Äitiäkin on yhä ikävä, mutta enää se ei satu. 

Päivä 1- Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki

Lasketaanko pieni italialaispoika Lorenzo, jonka kanssa kävin romanttisella veneretkellä neljävuotiaana etelänmatkalla? Ei varmaan.

Seurustelin ensimmäisen kerran oikeasti 16-vuotiaana. Olimme J:n kanssa isosina samalla rippileirillä. Siellä koulukavereista tuli ystäviä, ja jokunen kuukausi jälkeenpäin olimmekin jo yhdessä.

J oli se, jonka kanssa koettiin ja tehtiin kaikki ensi kertaa: esiteltiin vanhemmille, oltiin yökylässä, harrastettiin seksiä, tapeltiin, tanssittiin wanhat, sukuloitiin, suunniteltiin tulevaisuutta ja niin pois päin.

Silloin se kaikki oli suurta. Nyt taas tuntuu, että kaikki nuo kokemukset ovat lähinnä muistoja päiväkirjan sivuilla. Siitä olen kuitenkin varma, ettei parempaa poikaystävää olisi voinut olla. J:n kanssa vältyin täysin huonolta kohtelulta, mustasukkaisuusdraamoilta ja muilta inhottavuuksilta. Luotto, puheyhteys ja rehellisyys olivat kaikki kohdallaan.

Jälkiviisaana voin kuitenkin sanoa, että silloin koin ongelmana asioita, jotka eivät sitä oikeastaan olleet. Nuorempana pidin rakkautta jotenkin paljon dramaattisempana ja palavampana tunteena kuin nykyisin.

Kun lempi ei leiskunut jatkuvasti eikä aina ollut jännää ja romanttista, tylsistyin ja hätäännyin siitä että tylsistyin - enkä tajunnut, millaista on se, kun näkee tosissaan vaivaa yhdessäolon eteen. Nykyisin osaan onneksi katsoa parisuhdeasioita vähän yksinkertaisemmasta vinkkelistä ja nauttia niistä pienistä asioista.

Erosimme J:n kanssa vajaan kolmen vuoden jälkeen. Lukio oli päättynyt, J:llä armeija edessä, eikä minulla ollut opiskelupaikkaa,  ja hyvä niin. Minun oli aika opiskella ensin aikuisuutta.

Pyristelin irti poikaystävästäni ja tunsin helpotusta. Suru yhteisen ajan loppumisesta tuli vasta myöhemmin, kun olin muuttanut pois kotoa vanhempien jaloista ja J alkanut seurustella toisen tytön kanssa.

Nykyisin olemme yhä ystäviä, kuten ennen seurusteluakin. Meillä kummallakin menee hyvin ja uskoisin kummankin muistelevan lämmöllä seurusteluaikaa. Yhteydenpito on tosin vähentynyt vuosien mittaan. Silti tiedän, että sama kaveri J on yhä edelleenkin. Hyvä tyyppi.

Päivä 1- Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki

Ajattelin kokeilla. Here goes nothing!

Päivä 1 - Esittele itsesi

Moi. Olen Netta. Täytin kesäkuussa 24 vuotta, ja yritän valmistua medianomiksi lähikuukausien aikana.

Olen tehnyt toimittajan töitä kolmisen vuotta, mutta en kyllä yhtään tiedä, tahdonko tehdä näitä hommia loputtomasti. Kirjoitan hyvään lehteen, jossa on mukava ja osaava työporukka. Välillä kuitenkin tuntuu, että tiedän asioista enemmän kuin minulle olisi hyväksi. En myöskään ole varma, kestänkö tälle ammatille tyypillisiä paineita. Hyvinä päivinä tunnen silti tekeväni jotain tärkeää.

Nuhjaan viikot pääkaupunkiseudulla, viikonloput puolisoni kera Turun liepeillä. Kunhan saan opiskelut pulkkaan, muutan sinne. Helsinki on kiva kaupunki, mutta en sovi tänne enkä haluaisi viettää loppuelämääni täällä.

Kalja maistuu parhaimmalta autotallissa kesken jarruremontin. (Tiukkaa viinaa en juo.) Siskoni on automaalari, isäni mekaanikko. Minä olen lähisuvun ainoa akateeminen paska, mutta sukuviat ovat silti säilyneet. Myös suuri osa kavereistani on jonkinsorttisia moottoriajoneuvojen parissa räpeltäjiä - sekä miehiä että naisia.

Välillä rasitun kovastikin siitä, kuinka vanhat stereotypiat tiettyjen harrasteiden sukupuolisidonnaisuudesta istuvat niin tiukassa. Jos asioin Motonetin varaosatiskillä, myyjä alkaa lähes poikkeuksetta puhua miehelleni, vaikka vetoniveltä tai bensapumppua tarvitseva asiakas olen minä.

Yritin miettiä, millainen olen luonteeltani, mutten oikein keksi mitään tarpeeksi kaunistelematonta. Pidän tavallisista ja yksinkertaisista asioista, hiuksistani, muut huomioon ottavista ihmisistä ja yksinäisyydestä sekä hiljaisuudesta. Viihdyn kotona. Luen paljon.

Reissaan mieluiten Suomessa ja tarkkaan suunnittelematta. Harrasteauton (=Betty) kanssa voisin lähteä joskus ulkomaillekin, jos minulla joskus olisi lomaa, kissavahti ja rahaa. Minulla ei ole suurta tarvetta etelänlomille, hienoille ja kalliille vaatteille (tykkään silti muotiblogeista!), lainoille ja varsinkaan uusille autoille. Pidän asioiden tekemisestä itse ja haluan olla muista riippumaton. Läheiseni ovat silti tärkeitä. Minulla on hyvä perhe ja muutama paras ystävä.

Minulla ei ole kotonani telkkaria, koska en ehdi katsoa sitä enkä oikein välitä nykyisistä tv-sarjoista. Kaikki Teho-osastot, Gilmoren tytöt ja Ally McBealit löytyvät dvd:ltä, ja nyt yritän kuumeisesti miettiä, mitä muita katsomisen arvoisia sarjoja seurasin nuorempana.

Olen toivottoman eläinrakas, enkä pärjäisi ilman kissojani Peppiä ja Nöhtää. Jos mahdollista, minulla olisi todennäköisesti aikamoinen lauma eläimiä.

Sellaista. Ensi kertaan!

Päivä 1- Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki