Katsoin netistä erään tosi tv sarjan jakson nimeltä "Isänpäivä". Aloin miettimään sarjaa katsoessani omaa isä suhdettani. Teoriassa oma isäni elää vielä, hän on vasta reilu 50-vuotta vanha, mutta käytännössä hän on kuollut minulle jo vuosia vuosia sitten.  Jo nuoruudesta lähtien olen vihannut isääni, lapsena en ehkä vielä osannut vihata, koska en ymmärtänyt sitä mitä pahuus ja viha ovat. Isäni on alkoholisti. Lapsuudessani isäni pahoinpiteli minua ja äitiäni usein. Fyysinen väkivalta ei lainkaan tuntunut niin pahalta, kuin henkinen väkivalta. Fyysiseen kipuun turtui, mutta henkinen paha olo jylläsi kaiken aikaa. Fyysisestä väkivallasta selvisi usein mustelmilla, mutta henkinen mustelma jäi elämään ikuisesti minuun. Elää edelleen,vaikkuttaen siihen miten suhtaudun elämässäni asioihin.

Asuimme lapsuudessani perheeni kanssa maalla keskellä ei mitään. Isälläni oli talvisin tapana ilkeyksissään ottaa sulaketaulusta sulakkeet pois mikä aiheutti sen, että koko talo oli pimeä. Pihalta ei kajastanut katuvalon tuoma loiste, koska asuimme maalla, vaan kotimme oli sysi musta. Se oli erittäin pelottavaa pienelle pojalle, jonka ainoa turva oli heiveröinen ja pieni äiti. Äiti joka ei voinut mitään, kun iso mies teki mitä halusi. Usein isäni hakkasi meitä ja pelotteli meitä mitä omalaatuisimmilla tavoilla isossa pimeässä kodissamme. Oliko se koti - ei se oli vankila. Pahin kerta oli varmaan, kun isäni muisti kaapissa olevan haulikon, jonka kanssa hän alkoi uhittelemaan meille. Onneksi kenellekkään ei tuolloin sattunut mitään ja myöhemmin ase saatiin viranomaisten haltuun. 

Tarinoita olisi lukuisia kerrottavana, tässä oli muutama esimerkki, jotta ymmärtää sen mistä on kysymys. Mitä nämä riistävän pitkät vuodet sitten aiheuttivat minulle sen lisäksi, että menetin lapsuuteni ja jouduin astumaan aikuisuuden saappaisiin todella nuorena. Olen elänyt pian kolmekymmentä vuotta ilman isää ja olen sitä kautta menettänyt osan miesten maailmasta. Olenkin pohtinut joskus, että olisiko minusta tullut homoseksuaali jos isäni olisi ollut ns. tavallinen rakastava perheen isä, kenestä olisin voinut imeä itseeni maskuliinista verta. Ajattelen, että homoseksuaaliksi synnytään, siihen ei kasveta. Homoseksuaalisuus on ominaisuus siinä missä esimerkiksi ihon väri, ei sitä saa pois vaikka mitä tekisi - se ei ole parannettavissa lääkkeillä tai terapioilla. Voinkin siis todeta ettei isättömyys aiheuttanut minulle homoutta, mutta se muutti minun suhtautumistani miehiä kohtaan ja muutti tapaani suhtautua esimerkiksi parisuhteeseen. Vasta nyt hiljalleen ole alkanut elpyä ja ymmärtämään sen, että kaikki miehet eivät ole isäni kaltaisia. Lisäksi olen ajan saatossa saanut takaisin luottamuksen ihmisyyteen. Suuria asioita, suuria puutteita miehen elämässä. 

Olisiko minusta tullut sitten erilainen homoseksuaali, jos minulla olisi ollut isä. Todellakin. Minun ei olisi tarvinnut hakata päätäni näinkin kauaa aikaa seinää, ymmärtääkseni sitä, että voin tulla onnelliseksi parisuhteessa ja että joku ihminen oikeasti voi rakastaa minua. Vuosia ja taas vuosia ajattelin, että olen niin hirveä ihminen ettei kukaan oikeasti voi rakastaa minua. Lisäksi uskon, että olisin ihmisenä jollakin tasolla vahvempi ja osaisin ajatella miehuutta ihan eri lailla. Miehenä oleminen on minulle hieman vierasta, en tokikaan ole mikään neiti nytkään, mutta ajattelu maailmassa varmasti peilautuu vahvasti se, että olen asunut vahvojen naisten kanssa pienen ikäni.

Perheväkivalta siis jättää jälkeensä monia mustelmia. Kaikilla perheväkivaltaa kohdanneilla ne ovat niin erilaisia, toiset menettävät luottamuksen, kun taas toiset muuttuvat persoonaltaan erilaiseksi vuosien piinan aikana. Pitkään perheväkivalta on ollut vaiettu aihe, siitäkin huolimatta, että asia on vakava ja vaatisi nopeita toimenpiteitä. Aihe on vaan niin arka ettei siihen osata ulkopuolelta niin helposti puuttua. Itse en enää epäröisi puuttua asiaan jos huomaisin, että jollakin läheisellä olisi sen kaltainen tilanne. Usein perheenjäsenet eivät uskolla sanoa asioita ääneen, vaikka hiljaa mielessä toivoisivat, että joku heittäisi heille sen pelastavan oljenkorren. Avun ei välttämättä tarvitse olla kovinkaan suurta, pienetkin teot riittävät. Ei siis suljeta silmiä vaan puututaan asiaan, sillä tavalla voimme antaa läheisellemme hänen elämänsä takaisin. Sillä meillä jokaisella on käytössään vain yksi elämä ja täten sitä pitää vaalia kaikin tavoin.

Mistä johtuu, että homoseksuaalisuuteen liittyy niin paljon erilaisia stereotypioita. Homot ovat neitimäisiä, yli seksuaalisia, heikkoja, itsekkäitä, kovia bilettämään, tyylikkäitä ja mitä vielä. Kaiken lisäksi ennen muinoin jopa niinkin vähän aikaa sitten kuin minun lapsuudessa ajateltiin, että suurin osa homoista kantaa jotakin sukupuolitautia.  Mistä nämä mielen pinttymät ovat tulleet ja juurtuneet ihmisten mieliin. Jos ajatellaan homoseksuaali väestöä yleisesti, on toki tässä joukossa näitä jotka omaavat edellä mainitsemiani ominaisuuksia, mutta voidaanko heidän kautta asiaa yleistää koko genreen. Ei minusta. Silti näin tapahtuu kaiken aikaa, muistan eräänkin tapauksen jossa eräs tuttumme kysyi, kun sanoimme olleen kaupungilla edellis iltana viettämässä iltaa, että olitteko siellä homo baarissa. Puolisoni kanssa katsoimme toisiimme ja olimme hieman tyrmistyneitä, olimmeko sanoneet, että olimme käyneet homo baarissa - emme. Kaiketi me voimme käydä muuallakin kuin vähemmistöille suunnatuissa baareissa, mutta sterotypia ajattelussa näin ei voida ajatella.

Pinttyneistä ajattelu tavoista on yleisesti ottaen vaikeaa päästä eroon. Mamut eli maahan muuttajat ovat sosiaali pummeja ja varkaita, mielenterveys potilaat ovat työttömiä ja ulkonäöltään kroonistuneita ja kehitysvammainen on kuolaava äänekäs olio, jota kukaan ei halua viereensä yleisötapahtumassa ja niin edelleen näitä riittää. Homot ovat taasen niitä jotka harrastavat seksiä kaikkien kanssa ja tälläytyvät viikonloppuisin useita tunteja illan kuumimpia nahka bileitä varten. Näin on aina ajateltu ja näin ajatellaan. Onneksi viime vuosina esimerkiksi kaikkien edellä mainitsemieni väestö ryhmien edustajista on opittu ajattelemaan hieman toisella tavalla. Suhtautuminen on muuttunut paremmaksi, mutta pienen lapsen askelin. Toisaalta onneksi edes sen verran voisi olla päinvastoinkin. Suomi ei esimerkiksi ollut vielä valmis homoseksuaaliin presidenttiin. Keskustelu kävi kahvipöydissä kuumana presidentin vaalien aikana, miten Suomen imagolle käy jos seuraava presidentti on homoseksuaali ja hän edustaa meitä ulkomailla oman puolisonsa kanssa. Leimataanko koko maamme homolandiaksi. Huokaukset pystyi melkein kuulemaan, kun selvisi ettei tätä vaaraa olekkaan, kun valtaan astui rehti heteroseksuaali. 

Mitä sitten tulisi tapahtua, että esimerkiksi meitä kohtaan stereotypiat riisuutuisivat kokonaan pois. Onko tähän mitään poppas konstia vai tarvitaanko siihen pelkästään aikaa. Laittaisin rahani likoon jälkimmäisen puolesta, mutta mietintään jääkin kuinka paljon aikaa tarvitaan kymmenen vuotta, neljä kymmentä vaikko vuosi sata.  Itse arvelen, että ajattelu muuttuu, kun asia kuin asia tulee riittävän arkiseksi, eikä kenenkään tarvitse enää arvuutella asian suhteen. Hiljalleen asiasta ei jakseta enää tehdä suurta numeroa ja vuosi satojen ajan kohua aiheuttanut aihe muuttuu normaaliksi. Vaikka itse olen nuori uskonpa vain etten ole näkemässä tätä muutosta. Tärkeää kuitenkin on, että asioista puhutaan ja näkökantoja vaihdellaan, tällä tavalla stereotypiat muuttuvat hiljalleen. Eli puhutaan kaikki näistä hieman tabun asemassa olevista asioista vaikka se tuntuisi merkityksemättömältä. Pienistä puroista se jokikin syntyy...muistetaan kaikki se.

Viime aikoina minusta on tuntunut, että kaikki on mennyt päin honkea, koska parisuhteessani on ollut pieniä ryppyjä mitkä tänään muuttuivat isoiksi rutuiksi. Olen riidellyt puolisoni kanssa pikku asioista menneiden viikkojen aikana todella paljon. Molemmat ovat olleet kuin ampiaisia, jotka ovat taistelleet toisiaan vastaan. En ymmärrä miksi näin, koska rakastamme kuitenkin toisiaamme todella paljon. Vaikka viime blogissani sanoin riidan puhdistavan ilmaa ja totesin riidan suhteessa hyväksi asiaksi, niin liika on liikaa...tänään riita kärjistyi isommaksi. Toisaalta kai tässäkin riidassa oli hyvääkin jos näin voi sanoa, me heräsimme unesta ja huomasimme missä tilanteessa olemme.

Harmittaa todella paljon, kun asiat kärjistyivät niin paljon. Puhuimme asioista useamman tunnin riidan jälkeen ja saimme asiat kaiketi sovittua. Toisaalta tunnettaa hyvältä - toisaalta jännittää miten suhde lähtee toimimaan uusilla yhteisillä "pelisäännöillä". Rakastan miestäni erittäin paljon, hän on parasta mitä minulla on koskaan ollut. Silti joskus itsekin sanon ja toimin väärin, miksi -  en tiedä. Minua oikeasti pelottaa jos menetän hänet, sitä en halua. Tiedän, että asiat voi aina saada puhumalla ja toimimalla kuntoon, mutta silti pelko jäyhtää mieltäni.. En pelkää sitä, että jäisin yksin. Olen elänyt ennenkin vuosia yksin. Pelkään sitä, että menetän toisen puoleni. Ensimmäistä kertaa elämässä minusta on tuntunut siltä, että vierelläni on ihminen, jonka kanssa voisin rekisteröidä parisuhteen. Ensimmäistä kertaa joku rakastaa minua todella, tunnen ja näen sen. Tämän vuoksi omalta osaltani tsemppaan nyt tästä päivästä eteenpäin täysillä. Pahan päivän tultua pyrin kaikin voimin olemaan purkamatta huonoa oloa rakkaaseeni. Hän ei ole oikea kohde - puran sen vaikka liikuntaan. Lisäksi vaikka puolisoni toimii tai sanoo miten mieltäni ärsyttävällä tavalla  pyrin nielemään sen ja ottamaan puheeksi asian, kun aika on oikea. Samoin lupasi mieheni, olemme yhdessä tämän keiton keittäneet. Kumpikaan meistä ei ole enemmän syyllinen, molemmat olemme tehneet väärin. Sen myönsi kumpikin. Nyt kaikki peliin, jotta kierre lakkaa. Aivan kuin hän sanoi äsken halatessaan minua, "Yhdessä me onnistumme".

Riidelläänkö teillä vai keskustellaanko teidän taloudessa vain kovalla äänellä. Hyvä kysymys. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä riitelystä, toiset pitävät riitelynä sitä, että puoliso sanoo eriävän mielipiteen normaalissa arjen keskustelussa, toisille riitelyä on vasta se, että huudetaan kurkku suorana peräsuoli pullollaan toiselle. Mikä merkitys riitelyllä toisaalta parisuhteessa on. Mielestäni riitely parisuhteessa on tervettä. Puhumattomuus ihmisten välillä parisuhteessa on pahinta, monesti se tappaa enemmän suhdetta kuin se, että  riideltäisiin ihan kunnolla. Itse koen olevani huono riitelemään - minun pitäisi harjoitella sitä. Riitelyn aikana saatan muutaman kerran karjaista puolisolleni jotain, mutta tämän jälkeen menen miltei mykäksi..tai saatan kommentoida muutamalla sanalla "Jaa", "Enpä tiedä", "Aha" ja sitä rataa. Tiedän, että puhumalla asiat selviää, mutta riidan ollessa kiivaimillaan koen, että puhumattomana en ainakaan sano mitään väärää toiselle. Onko tämä sitten muka riitelyä, joku voi ajatella. Eikö tämä ole paremminkin mököttämistä, näkökantansa kullakin. 

Miksi riitely sitten on tärkeää. Mielestäni se puhdistaa ilmaa. Mikä onkaan välillä mukavempaa kuin laukoa kaikki mielessä hautuneet mielipahan aiheet puolisolle aina vaatteiden levittelystä ympäri asuntoa - siitä aina viikon aikaisten epäasiallisten kommentien loppuun käsittelyyn. Aluksi riidellään eli minun tapauksessa mökötetään ja sitten puhutaan ja pitkään. Yleisesti ottaen meillä keskustellaan asiallisesti, molemmat saavat sanoa halutessaan mielipiteensä. Kumpikin kuuntelee toista ja asiat sovitaan juurta jaksaen. Ilman puhdistamisen lisäksi riitelyssä oppii toisesta koko ajan uutta. Usein ainakin meillä toinen tuo esille itsestään asioita mitä muuten olisi vaikea tai osaltaan nolokin tuoda julki. Molemmat aivan kuin avautuvat riidan aikana ihan eri tavalla kuin normaalissa keskustelussa. Joku voisikin nyt ajatella, että meidän taloudessa ei muulloin keskustella kuin riidellessä. Ei toki, ei pidä paikkaansa. Kotonamme kommunikointia tapahtuu hyvinkin paljon kaikista asioista ja molemmat kannattavat avointa keskustelua. 

Oma mallini riitelystä kantaa alkunsa varmaan lapsuudesta. Lapsuuteni aika vanhempani riitelivät hyvin paljon, kas kummaa he erosivatkin lopulta ja hyvä niin. Ilman eroa varmaan toinen heistä olisi menettänyt henkensä riidan tiimellyksessä. Isäni oli aggressiivinen riitelijä, jopa väkivaltainen. Tästä syystä liputan täysin verbaalin ja non verbaalisen eli mykkä riitelyn puolesta. Räiskyvä riitely on aiheuttanut minulle lapsena riittävän monta mustelmaa niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti. Ikävästä lapsuuden muistosta voi ammentaa täten näin aikuisuuteen jotakin hyvää.

Pariskunnat jotka sanovat etteivät riitele koskaan ovat nykypäivänä harvinaisuus. Toki heihinkin törmää - tai jotkut vain niin sanovat. Jos joku uskoltaa todella väittää ettei koskaan riitele puolisonsa kanssa voi katsoa itseään peilistä. Onko se sitten tervettä. Toki voi olla, mutta miten sellaiseen tilaan pääsee. Onko se hyvän parisuhteen merkki. Ja lopulta pitäisikö siihen edes pyrkiä. No, jos totean, että jatkossa, että meillä keskustellaan kiivaasti niin ehkä voin tyytyä tähän tilanteeseen pyrkimättä muuttamaan tilannetta nykyisestään sen enempää. Kunhan vain kehityn jatkossa kiivaana keskustelijana edes hieman... 

Tänään huomasi jälleen sen, kun olin puolisoni kanssa kaupungilla pyöräilemässä kuinka ilmojen lämpeneminen on tuonut ihmiset ulos "pesistään". Keväisin on vuosi toisensa jälkeen yhtä mielenkiintoista seurata kuinka pinttyneinkin sohvaperuna raahautuu ulos nauttimaan kevään ensimmäisistä aurinkoisista ja lämpimistä päivistä.  Ihmiset ovat iloisia ja kaikilla on hyvä olla. Sitä on mielestäni ihana seurata, huomaan oikein itse nauttivani tästä ilmiöstä. Kesällä kaikki on toisin - erilaisuus sekoittuu muuhun massaan ja kaikilla on vapaus toteuttaa itseään. Aivan kuin kesä olisi aikaa, jolloin meillä jokaisella on lupa elää vapaammin pelkäämättä, että siitä meitä "rokotettaisiin". En tiedä mistä tämä tunne on tullut, mutta itse ainakin olen kokenut ja huomannut asian menevän näin.

Käymme puolisoni ja ystäviemme kanssa sangen harvoin katsomassa kaupungin yöelämää talviaikaan eli emme ole ns. baari kärpäsiä. Joka kerta jollakin tavalla hieman petyn kaupunkini baarien tarjontaan ja ihmisten tapaan suhtautua erilaisuuteen. Mennä aikaan olimme seuraamassa lempi artistini keikkaan paikallisessa tanssiravintolassa. Seurasimme puolisoni kanssa ennen keikan alkua baarissa oleilijoita. Meillä on yleensäkin paha tapa seurailla ympärillä olevia ihmisiä, sitä miten he käyttäytyvät, elehtivät, toimivat ja miten he ottavat kanssa olijat huomioon. Tämän lähelle 50 + baari kansan meno oli leppoisaa, ihmiset tanssivat ja nauttivat toistensa seurasta. Meilläkin oli mukavaa, mutta silti emme rohjenneet avoimesti näyttää tunteitamme toisille, sitä mitä sisällämme velloi. Varmaan molempien kasvoilta paistoi rakkaus ja hellät ajatukset toista kohtaan, olisi ollut ihanaa koskettaa kumppaniani ja antaa vaikka suudelma, aivan niin kuin moni muukin pari teki. Mutta eihän meillä ollut pokkaa siihen, mitä muut ihmiset olisivat siitä ajatelleet. Olisimmeko saaneet osaksemme paheksuvia katseita, vaiko jopa sanallisia kommentteja. Toisaalta olisiko kukaan välittänyt siitä yhtään mitään. Mene ja tiedä. Joku sisäinen äänemme sai meidät toimimaan halujemme vastaisesti, ehkä yhteiskuntamme yhteiset kirjoittamattomat säännöt olivat rapautuneet mieliimme.

Keikka alkoi ja olimme fiiliksissä. Välillä huomaamatta kosketimme hellästi toisiamme käsistä, kun fanittava kansa ei tätä huomannut - aivan kuin viestittäen, että minäkin rakastan sinua. Se tuntui hyvältä, mutta silti hieman ahdistavalta - miksi meidän piti tehdä se salassa. Keikan  aikana seurueeseemme oli liittynyt myös eräs ystävämme, jonka ulkoinen habitus oli tuohon aikaan vielä hyvinkin sanoisinko värikäs. Hän oli mies, joka oli prosessinsa alussa matkalla naiseksi. Mietimme miten iltaa jatkaisimme, jäisimmekö ko baariin vai jatkaisimmeko iltaa jossakin muualla. Kaikilla meillä oli kova halu päästä tanssimaan ja aivan kuin yhdestä suusta päätimme jatkaa matkaa - minnekäs muualle kuin vähemmistöille suunnattaan baariin. Kenellekkään ei tullut mieleenkään jäädä tanssimaan hitaita näin miesten kesken tähän ahdasmieliseen tanssiravintolaan, missä suvaitsevaisuudella ei varmastikkaan ollut sijaa. Tuntui jotenkin väärältä lähteä baarista pois sen vuoksi, että tiesi olevansa väärässä paikassa vain siksi, että oli homoseksuaali. Kukaanhan ei tätä ollut meille sanonut tai viestittänyt, mutta tästä huolimatta tiesimme sen. Mutta kysyn jälleen miksi?

Iltamme jatkui vähemmistölle suunnatussa baarissa, missä tunnelma oli heti ovella toisenlainen. Siellä kaikki kukat saivat kukkia, eikä kukaan ihmetellyt jos naiset suutelivat toisiaan tai miehet tanssivat keskenään. Puhumattakaan, että kukaan olisi kiinnittänyt huomiota mukanamme olevaan ystäväämme, jonka mieli oli täytetty feminiinisyydellä, mutta ulkoisesta habituksesta paistoi eittämättä ulos maskuliinisuus. Ilmapiiri oli siis vapautunut, tunsin itse olevani omieni joukossa, mutta silti illan jälkeen jäin miettimään, minkä vuoksi erilaisuus täytyy koota tiettyyn paikkaan. Eikö yhteiskuntamme ole kehityksessään jo siinä vaiheessa, että sopisimme samaan tilaan viettämään iltaa. Ymmärrän täysin sen, että kaikki eivät vain hyväksy erilaisuutta, mutta mitä sitten, eikö sen tiedon jokainen voisi pitää tykönään. En minäkään huuda ruuhka aikaan Stockmannilla "ryntäys rattailla" kauppaan touhottaville perheen äideille, että painukaa hiiteen! Vaikka ajattelen mahdollisesti mielessä huonolla hetkellä kauppa jonossa, että minkä vuoksi nämä äidit suuntaavat kauppaan juuri ruuhka aikaan. Myönnän minäkään en siedä kaikkea erilaisuutta vaikka vouhkaan blogissani erilaisuuden puolesta, mutta osaan pitää mielipiteeni sisälläni tuomatta sitä julki eleissä, ilmeissä tai verbaalisessa ilmaisussa.

Eikö olisi rikkaus jos baareissa koko kansan kirjo sekoittuisi ja kaikki saisivat nauttia vapaa-ajastaan juuri siellä missä haluavat, tehden juuri niitä asioita mitä sillä hetkellä kokevat haluavansa tehdä. Olen kokenut kerran tämän ilmiön Vaasan yöelämässä ollessani siellä lomailemassa ja se kokemus oli mieleen painuva. Tavallisessa baarissa eri kansallisuudet, eri seksuaalista suuntautumista edustavat ja eri ikäiset ihmiset viettivät hillittömän mukavaa launatai iltaa sulassa sovussa. Ketään ei kiinnostanut se mitä vieressä oleileva vieras baareilija teki, jokainen sai olla juuri niin kuin halusi. En ole koskaan missään kokenut samanlaista tunnelmaa - se lauantai oli uniikki laatuaan. Toivoisin jonakin päivänä kokevani saman tunnelman kotikaupunkini yöelämässä, edes kerran sen yhden kerran, kun me "leiriydymme" omiemme parista vieraiden "leireihin".

Otsikossa on helpolta kuulostava kysymys, mutta loppujen lopuksi sitä tarkemmin ajatellessa ei vastaus olekkaan niin itsestään selvä todellisessa elämässä. Itse tiedostin olevani homoseksuaali jo peruskoulun yläasteella. Asia oli nuorelle pojalle tietysti vaikea ja aiheutti monenlaisia hämmentäviä tunteita. Asuin tuona aikana hyvin pienellä paikkakunnalla, eikä homoseksuaalisuus tuolloin ollut kovinkaan puhuttu aihe kotikunnassani. En toki nuorena osannut edes käsitellä asiaa laajemmin mielessäni vaan pyörittelin sitä enemmänkin konkreettisella tasolla. Saisinkohan turpaani jos kertoisin tuntemuksistani jollekin koulukaverilleni. En edes osannut kuvitella, että jonakin päivänä asuisin miehen kanssa yhdessä.  Tästä ajasta on tultu siis paljon eteenpäin ja nyt hieman alle kolmikymppisenä asiat ovat täysin eri tolalla.

Elämä ennen nykyistä parisuhdettani oli tunne tasolla hyvinkin ahdistava. Käytännössä elämä oli täydellistä, mutta se kaikista tärkein puuttui elämästäni - kumppani. Muistan lukuisia kertoja, kun mietin itsekseni sitä kuinka ihanaa olisi löytää kumppani ja rakentaa tämän kanssa yhteinen elämä pala palalta. Vaikka ajatus tuntui houkuttelevalta ymmärsin samaan hengen vetoon, että se olisi vain suuri haave. Toive joka ei koskaan tulisi toteutumaan. Minä ja jokun mies, normaali arki, yhteinen koti, rekisteröity parisuhde ja mitä vielä. Silkkaa ajan hukkaa koko haaveilu.

Uskollan arvella, että tälläkin hetkellä yksi jos toinenkin nuori mies pyörittelee mielessään samoja ajatuksia. Voisinko minäkin olla joku päivä onnellinen sellaisena kuin minä itse haluan. Uskoltaisinko avoimesti liikkua kaupungilla kumppanini kanssa ja käydä vaikka kaupassa tekemässä arkisesti ostokset yhdessä. Kuulostaa varmaan monelta hyvinkin naurettavalta ajatukselta, että haaveena on käydä marketissa oman kumppanin kanssa, mutta ikävä kyllä monelle homoseksuaalille tälläinenkin pieni haave voi olla todellinen ja hyvinkin monelle sellainen,  ettei sitä koskaan toteuta.  Ja miksi ei? Mikä estää liikkumasta kumppanin kanssa yhdessä julkisella paikalla. ASENTEET! Moni miettii sitä mitä jos sukulaiseni tai tuttavani tulevat kaupassa vastaan, miten esittelen vieressä seisovan komistukseni heille. Leimaudunko siltä seisomalta homoksi.  Liian moni tässä vaiheessa päätyy siihen, ettei liiku ulkona toisen kanssa avoimesti vaan elää ns. kaapissa niin homoutensa kuin parisuhteensakin kanssa. Ei tarvitse selittää eikä tarvitse kohdata sitä väheksyvää ja osaltaan halveksuvaa kohtelua minkä hyvin helposti osakseen saa. Ei toki voi yleistää, mutta liian usein meillä 2000-luvun Suomessa tilanne vielä on tämä. Kastijako siis elää ja hengittää edelleen, vaikka moni luulee sen kuolleen jo aikoja sitten hapen puutteeseen.

Itse olin ennen näiden toisten asenteiden vanki. En elänyt, koska en halunnut saada osakseni tätä asenne ryöppyä, vaan halusin olla muiden silmissä tavallinen nuori mies. Tavallinen olen omasta mielestäni kyllä edelleen vaikka elän osaltaan julkisesti mieheni kanssa, mutta mitenhän muut ajattelevat. Ajan kanssa olen päässyt irti tästä pelosta ja rohkaissut mieleni. Aste asteelta olen alkanut elämään sitä elämää mistä nuorena miehenä haaveilin. Tänä päivänä elän sitä täysillä, enkä vaihtaisi yhtään hetkeä pois. Voin todellakin sanoa, että elän nyt elämäni parasta aikaa. 

Näin ensimmäisen juttuni lopuksi haluankin hieman kertoa minkä vuoksi olen ylipäätään alkanut kirjoittamaan tätä blogia. Oma elämänihän on kunnossa miksi siis märehtiä asiasta enempää. Toivoisin, että kirjoitteluni poistaa näitä asenteita ja ennakkoluuloja - ihmiset oppisivat ajattelemaan avoimemmin. Olisi hienoa, että edes muutama ihminen huomaisi, että kahden miehen välinen parisuhde on yhtä kaunista, romantiikan täyteistä ja tavallista kuin muidenkin suhteet. Ei siinä ole mitään eroa, samalla tavalla mekin pohdimme aamupala pöydässä sitä, että mitä ostamme ruokakaupasta työpäivämme päätteeksi tai samalla tavalla mekin kinastelemme siivoamisesta kuin mikä pari tahansa. Toisekseen olisi hienoa jos joku minun kaltainen nuori mies joka nyt vielä pelkää ottaa ensimmäisen askeleen todelliseen elämään,  saisi kirjoittelustani rohkeutta pienin askelin lähteä kohti haavettaan. Huomaisi, että haaveen toteuttaminen ei pakosta ole täysin helppoa, mutta todellakin täysin toteutettavissa. Tällä tavalla keskuudessamme olisi jälleen monta monta vapaampaa ja hyvin voipaisempaa ihmistä, jotka voivat jälleen viedä eteenpäin omalta osaltaan hyvää. Jatkossa blogissani tulenkin siis käsittelemään arjen keskeltä nappaamiani ja havaitseviani asioita. Ihan niitä tavallisia juttuja mihin me törmäämme eläessämme yhdessä täällä pohjoisemmassa Suomessa.