Ladataan...
Pöytälaatikko

Nykyisin jokainen meistä voi olla oman elämänsä valokuvaaja. Ilmaisemme itseämme kuvallisesti enemmän kuin koskaan ja visuaalisuus myös vaikuttaa meihin voimakkaammin. Uusi lemppariohjelmani tiesi kertoa, että Facebookiin ladataan päivittäin yli 300 miljoonaa kuvaa ja Instagramillakin on jo huimat 150 miljoonaa aktiivista käyttäjää. Me innokkaat harrastajavalokuvaajat kuljemme arkenakin paikasta toiseen järjestelmäkamerat kaulassamme ja lataamme mielellämme otoksemme sosiaaliseen mediaan kenen tahansa nähtäväksi. Mikä enää erottaa hyvän valokuvan huonosta tai ammattilaisen amatööristä, jos laadukkaat kuvauslaitteet ja suuri yleisö ovat jo lähes jokaisen ulottuvilla? 

Pari viikkoa sitten vietin ystäväni kanssa mitä parhaimman illan valokuvamuseo Fotografiskassa. Ihailin Paolo Roversin, Pieter Hugon ja Inta Rukan pysäyttävän hienoa taidetta ja mietin miten paljon erilaisia tunteita, inspiraatiota ja ajatuksia yksi kuva voikaan ihmisessä herättää. Kotiin palattuani selasin oman kamerani muistikortin sisältöä ja pysähdyin miettimään puhuttelisivatkohan minun kuvani ketään muuta kuin itseäni. Puhuttelevatko ne oikeastaan aina edes minua?

Hyvä valokuva ei ole pelkkä pysäytetty ote elämästä, vaan tarina jonka useampi kuin yksi ihminen haluaa kuulla. Siihen tuskin pystyy aivan kuka tahansa. Ei vaikka maailmaa katselisi tuhansien eurojen arvoisen objektiivin tai tunnelmaa luovien retrofilttereiden lävitse.

Selasin näyttelykierroksen jälkeen Fotografiskan kaupassa Anneloes van Gaalenin kirjaa Never Photograph People Eating and 50 other Ridiculous Photography rules. Piikikäs pieni kirjanen saa nopeasti tajuamaan, että parasta valokuvauksessa on juuri se, ettei sääntöjä oikeastaan ole. Ja jos joku joskus onkin yhden tai toisen ohjeen antanut, kuva muuttuu usein vain kiinnostavammaksi silloin, kun niitä rikkoo. Kun unohtaa täydelliset asetelmat tai kun kuva vahingossa valottuu liikaa, tarkentuu väärin tai kuvattavan keskittyminen herpaantuu.

Vaikka olenkin Gaalenista inspiroituneena keksinyt hyvän selityksen kaikille epämääräisille ja epäonnistuneille otoksilleni, olen päättänyt, että minusta tulee vielä parempi valokuvaaja. Sellainen, joka ei riko sääntöjä vahingossa, vaan täysin tarkoituksella. Sellainen, joka kuvaa kauniisti kaunista, mutta eri tavalla kuin kuka tahansa toinen. Haluan löytää entistä selvemmin oman tapani ilmaista ja tulla vielä paremmiksi ystäviksi manuaalin kanssa.

Johan Rheborgista on muuten hirveän vaikea olla tykkäämättä. Hän on siis se Solsidanin Fredde, ruotsalainen näyttelijä ja koomikko, joka on monessa mukana ja jonka nimi ohjelman lopputeksteissä on lähes poikkeuksetta takuu laadukkaasta tv-tuotannosta. Tällä hetkellä SVT:llä pyörii Johan Rheborgin ja Henrik Schyffertin luotsaama valokuvaukseen keskittyvä kuusiosainen sarja, Alla är Fotografer, jota voi seurata SVT Playn kautta myös Ruotsin ulkopuolella. Hurjan kiinnostava ja hauska sarja kaikille oman elämänsä harrastajakuvaajille ja valokuvauksesta kiinnostuneille, jotka myös haluavat kehittyä himpun verran paremmiksi valokuvaajiksi.

 

P.s. Rheborg ja Schyffert olivat muuten mukana myös aivan loistavassa ruotsalaisessa draamakomediassa Allt faller, joka naulitsi minut viime keväänä television ääreen. Allt faller ei ollut Solsidanin kaltainen hitti, mutta se on erilainen ja mielenkiintoinen sarja, joka yhtäaikaa sekä naurattaa että tekee kipeää. Ihmetyttää ja herättää tunteita − vähän niin kuin hyvä valokuvakin.

Ladataan...
Pöytälaatikko

Olen aikakauslehtien intohimoinen rakastaja ja hamstraaja. Niitä on meillä joka nurkassa. Jokaisen muuton yhteydessä joku muuttomiehistä pyörittelee silmiään osoitteesta toiseen raahattaville lehtipinoille. Poikaystävä yrittää iskeä heikkoon kohtaan ja kehottaa miettimään, kuinka monta puuta lehtieni vuoksi onkaan jo kaadettu. Ystävä ehdottaa antamaan e-lehdille mahdollisuuden, mutten ole siihen valmis. Vaikka idea on hyvä ja lukukokemus olisi teräväpiirtoa, digitaalisesta julkaisusta puuttuu tunnelma, tuntuma ja paperihaavojen riski. Eikä pikseleitä saa pinoihin. 

Toisinaan teen kompromissin ja vien tarkan harkinnan jälkeen osan lehdistä paperinkeräykseen. Mutta onneksi luopumisen tuska on vain väliaikaista, sillä rakkaat lehtikasani tapaavat kasvaa nopeasti takaisin entisiin mittoihinsa. 

Lehdet ovat pelastaneet monta pitkää junamatkaa ja harmaata iltapäivää. Ne ilahduttavat aamukahvin kaverina, kesäauringossa loikoillessa tai paukkupakkasia pakoillessa. Ne tekevät myös kotini kauniimmaksi. Ammennan lehdistä itseeni fiiliksen mukaan niin täydellistä hömppää, visuaalista ispiraatiota kuin ajatuksia herättäviä ajankuvauksiakin. Kaipaan suomalaisia lehtiä, mutta iloitsen siitä, etteivät ruotsalaiset sisustuslehdet maksa täällä maltaita. Kun haluan hemmotella itseäni, panostan kauniiseen laatulehteen, jonka jokainen yksityiskohta on mietitty huolella ja tunteella.

Södermalmilla sijaitseva Papercut on hyvin suurella todennäköisyydellä Tukholman ihanin lehtikauppa. Sen hyllyt notkuvat uskomattoman hienosti toteutettuja julkaisuja, joiden persoonalliset tarinat, taitto, typografia ja kuvitus saavat haukkomaan henkeä. Sieltä voi napata mukaansa hypetettyjen kansainvälisten lehtien, kuten Kinfolkin tai Frankien uusimman numeron tai etsiä käsiinsä uusimman suosikkini, matkailuun ja ruokaan keskittyneen brittilehti Cerealin. Tuttujen lehtien lisäksi Papercutista löytyy myös aina jotain uutta ja kiinnostavaa luettavaa. Ja mikä mahtavinta, liikkeessä myydään vastailmestyneiden lehtien lisäksi myös vanhempia numeroita. En olekaan koskaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi aiemmin ilmestyneet numerot vedetään pois myynnistä heti uuden julkaisun jälkeen. Papercutin hyllyjen välissä hymy kiipeää huulille ja mieli matkustaa muualle.

Minulla ja lehdillä on varsin lämmin ja symbioottinen suhde. Lehdet ovat ansainneet lukijansa. Minä olen ansainnut lehtipinoni.

Ladataan...
Pöytälaatikko

Meillä on uusi koti ja minä olen ollut nyt kuukauden ajan virallisesti tukholmalainen. Muutto Göteborgista kävi kuin laastarin irroittaminen − niin nopeasti, ettei ehtinyt edes sattua. Yhtenä päivänä kiiruhdimme lounastunnilla asuntonäyttöön, rakastuimme viidessä sekunnissa, kirjoitimme vuokrasopimuksen puolen tunnin kuluttua ja muutimme länsirannikolta itään kahden päivän päästä. Edellinen muuttoni oli elämäni vaivattomin, tämä puolestaan epäilemättä elämäni vauhdikkain.

Kenties nopeus voikin toisinaan olla päätöksenteossa yhtä järkevää kuin asioiden perinpohjainen harkinta. Kun muutos tapahtuu yhdessä hujauksessa, ei ole aikaa jahkailla, murehtia tulevaa tai vanhasta luopumista eikä pelätä uusien mahdollisuuksien karkaavan käsistä. Joskus on hyvä antaa mennä ja lohduttaa itseään sillä, että suurin osa tekemistämme valinnoista osoittautuu kuitenkin ajan kuluessa enemmän tai vähemmän oikeiksi ratkaisuiksi. Täytyy uskaltaa, koska kaikki me tiedämme, että elämä on liian lyhyt hukattavaksi. 

Ensimmäisenä iltana uudessa kodissa joimme punaviiniä kertakäyttömukeista ja söimme pakastepizzaa lattialla muuttolaatikoiden ja sekasorron keskellä. Poikaystävä lauleskeli epävireisesti Edward Sharpe and the Magnetic Zerosin listahitin kertosäettä. Tunsin välittömästi olevani kotona. Kaikki oli hyvin eikä pakastepizza ole varmasti koskaan maistunut yhtä hyvältä. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Niin paljon kuin Göteborgia rakastankin, Tukholmalla on tällä hetkellä minulle enemmän annettavaa. Tukikohtani on nyt toistaiseksi täällä ja hyvä niin.

Muutto uuteen kotiin on tarkoittanut luonnollisesti myös sisustuksen täydellistä uudelleenorganisointia, ja siitäkös olenkin saanut viime aikoina aivan valtavan määrän iloa ja energiaa. Maailmankaikkeudessa ei varmasti ole montaa asiaa, joista nauttisin enemmän kuin kodin laittamisesta kauniiksi ja omannäköiseksi. Olen järjestellyt paikkoja hullun lailla, keksinyt itselleni pienen DIY kirjoituspöytä- ja naulakkoprojektin sekä metsästänyt kirppiksiltä kuumeisesti vanhaa massiivipuista vaatekaappia eteiseen. Nopeassa päätöksessä oli nimittäin tällä kertaa se huono puoli, etten ehtinyt kaiken tohinan keskellä edes ajatella uuden kodin säilytysratkaisuja. Vasta muutettuamme havahduinkin siihen, ettei asunnossa todellakaan ole minkäänlaista komeroa vaatteille. Tyhjyyttään ammottava suuri eteisemme muistuttaakin nyt tanssilattiaa eikä matkalaukkuelämäni vieläkään ole täysin historiaa. 

Mutta mitäpä siitä. Nyt kun nopeat päätökset on tehty, on aikaa hengähtää, punnita sisustusvaihtoehtoja, viikkailla vaatteita matkalaukkuun ja juoda chilillä ja rosépippurilla maustettua kuumaa kaakaota olohuoneen leveällä ikkunalaudalla. Tutustua rauhassa uusiin nurkkiin ja päättää vasta myöhemmin mille seinälle taulut istuvat parhaiten. Elää arkea silleen verkkaisesti.

Pages