Ladataan...
Pöytälaatikko

Kukkivia kirsikkapuita, rapistuvia taloja, näköaloja ja vuoden ensimmäinen piknik. Neuvostohenkinen metro, hammasratasjuna ja kävelystä kipeytyneet pohkeet. Auringon polttamat olkapäät ja kuumuden sumentama mieli. Timanttisia tyyppejä, rasvaista ruokaa ja unkarilaisia viinejä. Turistikuvia ja aito kestohymy. Täydellinen hotellin sänky ja täydellinen loma.

Budapest kohteli meitä hyvin. 

Kuin ihmeen kaupalla onnistuimme keräämään vanhan, kuuden hengen tyttöporukkamme yhtä aikaa samaan paikkaan. Vietimme pitkän viikonlopun keväisessä Budapestissa, jossa tosin oli jo yhtä lämmintä kuin Skandinavian kuumimpina kesäpäivinä konsanaan. 

 

Kaupunki oli ihan mieletön. Näköalapaikkoja löytyi kaikkialta − Budan kukkuloilta, Linnavuorelta, lukuisilta Tonavan ylittäviltä silloilta ja Szent Istvánin basilikan kupolista. Kauimmaksi näki János-hegyltä laskeutuvan keinuvan tuolihissin kyydistä. Budan kukkuloilla kiemurtelevalla Lasten rautatiellä olo oli yhtä epätodellinen kuin parin euron suuruista kahvilalaskua kuitatessa. Hiljaisessa Mai Manó Házassa eli Valokuvaajien talossa kiehtoivat näyttelyiden ohella myös arkkitehtuuri ja hämyiset rappukäytävät. Talon yhteydessä toimivassa kahvilassa maailman sympaattisin paikallinen vanhus tarjosi kahvit ja toivotti ystäviään odottelevan matkaajan tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeistään tässä vaiheessa Unkari oli jo sulattanut sydämeni.

Budapest on paikoin mahtipontisen koristeellinen, paikoin rakennukset huokuvat rapistuvaa kommunismiajan henkeä. Kaupunki on täynnä kiinnostavia kontrasteja. Hienommissakin ravintoloissa voi syödä ja juoda edullisesti. Joukkoliikenne toimii loistavasti, kunhan hankkii yksittäisten lippujen sijaan matkakortin. Eikä hävitä sitä. Kuuden hengen huoneisto keskustassa maksoi kolmelta yöltä vain muutaman kympin henkeä kohden. Oikea budjettilomailijan unelma siis koko kaupunki.

 

Viikonlopun aikana opin, että langosit maistuvat mahtavilta myös makeina ja ihmisen kanssa voi kommunikoida hyvin vain noin kymmenellä yhteisellä sanalla. Kollektiivisesti tulimme myös siihen tulokseen, ettei kukaan tästä ystäväporukasta ole 'siitä normaalimmasta päästä' ja hyvä niin. Kun saa olla oma itsensä ja nauraa vatsalihaksensa kramppiin täysin mielenvikaisille jutuille, ollaan väkisinkin onnellisuuden ytimessä.

Epätavallisuus ja vastakohdat kun kiinnostavat enemmän kuin se ennalta-arvattava perusmeininki − niin ihmisissä kuin Budapestissakin.