Miksi olen sinkku?
Kellekkään ei nyt varmaan tullut yllätyksenä,
olen sinkku!
En häpeile sitä, en edes sitä etten ole koskaan seurustellut.
Voin sen suoraan kertoa.
Mutta miksi olen sinkku?
En ainakaan omasta tahdostani.
En ole päättänyt olla haluamatta miestä sotkemaan nuoruuttani,
pilaamaan vaatteitani, kotiani, jättämään hikisiä sukkia lattialleni.
En ole sitoutumiskammoinen tai yksin olemista rakastava.
En rupea erikseen erittelemään millainen olen luonteeltani tai ulkoisesti, mutta
mielestäni olen vaimomatskua!
Ehkä olen liikaa kaikkea ja samalla en mitään.
Nettitreffi-sivustolla ainakin olen todennut sen, että miehet sielä ovat liian "tavallisia".
Monet tutut sanovat sinkkuuteni syyksi, että olen liian vaativa.
Mutta minä en usko siihen, että pitäisi vaan laskea rajaa ja "tyytyä" siihen tavan tallukkaan, jonka
kanssa yhteistä on korkeintaan....niin EI MIKÄÄN!
Ehkä sitten kun olen 40v, en harrasta enää niitä asioita mitä nykyään, vaan viikkoni kohokohta on käydä sauvakävelemässä. Ehkä silloin nettitreffeistä löytäisinkin miehen, silloin olisin itsekkin vain "tavallinen".
En osaa selittää tätä niin, etten kuulostaisi näin tökeröltä kuin nyt.
"Tavallisuudessahan" ei ole mitään vikaa, ei vain juuri nyt ole mun elämää ja
toisaalta elän itsekkin ihan tavallista elämää.
Voi miten tämä on näin vaikeaa!
Ainakin yritän liikaa miellyttää ihmisiä, niin kuin nyt, en halua kenenkään loukkaantuvan, mutta en osaa ajatusta muutoin pukea sanoiksi
Toisaalta monia kummastuttaa se, että en ole IKINÄ seurustellut.
Silloin väistämättä rupeaa ajattelemaan, että minussa on jotain vikaa.
Mutta ei minussa ole vikaa, eihän?!
Enkä halua seurustella vain siksi, että olisi joku.
Haluan seurustella rakkaudesta!
Kai suurin syy sinkkuuteeni on se, että en vain ole kohdannut sitä oikeaa.
Mutta uskonko enää edes tuohon taruolentoon "se oikea".
Ehkä minut on vain tarkoitettu olemaan yksin.
Ajatus tietysti tuntuu pahalta!
Tai ehkä minulla vain ottaa enemmän aikaa löytää mies kuin muilla.
Lähes kaikki entiset luokkakaverit asuvat avoliitossa, vähintään seurustelevat.
Mutta en kyllä koskaan sopinut joukkoon koulussakaan.
Olisi ihana ajatella, että minua varten on jotain suurempaa.
Se, miksi sanotaan "hyvää kannattaa odottaa".
Toivoisin kuitenkin, että kun olen 30v (onneksi siihen on vielä aikaa!),
niin minulla olisi mies ja vähintään mahapystyssä ellei jo lapsi/a.
Mutta ennen kaikkea, haluaisin olla poikkeus, en sääntö.
Hänen poikkeus!
(jos et ymmärtänyt, katso Jätä se!-elokuva)
Tästä biisistä löydän itseni, mutta mistä löydän miehen, joka ajattelee noin!
(paitsi en pukeudu mustaan, olen enemmänkin se sateenkaari)
Kommentit
Täällä on toinenkin joka ei ole seurustellut oikeastaan koskaan. Minullekin ihmetellään ja vihjaillaan jospa olen liian vaativaa. Mutta en usko asian olevan niin, olenhan rakastunut ja saanut pakit ja jatkanut elämää. Se, ettei itsellä ole mies ei tarkoita että itsellään on jokin vika tai elämä olisi yksinäistä. Toivottavaa tietysti jos löydetään miehen, joka on samalla aallonpituudella. :) Lähetyn kolmikymppisiäki minäkin ja toivoisin viimestään silloin voisi tapailla jotakuta.
Itse lähdin kuuden vuoden suhteesta ja koko tämän parivuotisen sinkkuajan kaikki on sanoneet että kun ei sille kukaan kelpaa. Minä vain satun tietämään mitä haluan. Seurustelin "tavallisen" miehen kanssa, ja yhteistä meillä oli paljon mutta en saanut häneltä kaikkea mitä tarvitsin. Nyt olen rimani korkealle asettanut ja aion pitää kiinni vaatimuksistani. Miksi tyytyä vähään kun tiedän että voin saada kaiken?
Ja näin ihan kohta kolmekymmentä täyttävänä niin ei lastensaannilla kiire ole (ainakaan itselläni), tulevat kun tulevat ja mies löytyy kun löytyy. Itse olen nauttinut elämästäni ja katsellut maailmaa. Ei se 30 mikään viimeinen rajapyykki ole :)
Olin tasan samanlainen 26-vuotiaaksi asti, koska en halunnut tyytyä. Lyhyitä suhteentapaisia kyllä oli, muttei mitään, mikä olisi kiinnostanut erityisemmin. Nyt paria vuotta myöhemmin asun avoliitossa vailla minkäänlaista epäilystä miehen mahtavuudesta ja yhteensopivuudestamme. Joten hei: kyllä se napsahtaa kun on napsahtaakseen, ja kyllä sen myös huomaa! Ei kannata seurustella vain siksi, että ei olisi sinkku. Typerien hommaa.
Hei Prinsessa. Tämän tädin korvaan kuulostaa vähän siltä, että et oikein itsekään tiedä, mitä haluat. Onko sinulla realistinen käsitys parisuhteesta vai odotatko taruolentoa? Kylmä fakta kuitenkin on se, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Kaikissa on vikoja, sinussakin. Tämän asian tajuaminen ja hyväksyminen on ainakin omaa elämääni helpottanut ihan helvetisti.
Lähes kahdeksan vuoden yhdessäolon ja yhden avioliittovuoden tarjoamalla elämänkokemuksella sanoisin, että on niitä päiviä jolloin olen pakahtua rakkauteen ja onneen ja sitten taas niitä, jolloin haluaisin heittää miestäni mädällä tomaatilla keskelle otsaa. Ja ne molemmat hetket ja kaikki siltä väliltä kuuluu asiaan.
Haluaisin myös lausua sanasen ihan tavallisesta suomalaisesta miehestä, vaikka inhoankin sanaa tavallinen ehkä vielä enemmän kuin sanaa normaali. Minulla ei ole heistä, ainakaan omastani, pahaa sanottavaa. Jos ja kun kaipaan elämääni seikkailua ja extremea, löydän sitä kyllä muualtakin kuin parisuhteestani. Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä. Minulle se on ennen kaikkea turvasatama, jossa voin olla sellainen kuin olen. Ja antaa toisenkin olla sellainen kuin hän on.
Täyellistä tekstiä ja täydellinen biisi <3!
Voi että. Kuulostaa minulta lukuunottamatta tuota vaativaa. En siis ole vaativa mitenkäänpäin, mutta sinkkuuden syyn olen löytänyt ulkonäöstäni. Ja se on pahinta koskaan. Olen huomannut sen , että Suomessa minulla on liian persoonalliset kasvonpiirteet, joten miehet ei huomaa minua. Jos joskus on joku ollut niin itse olen aloitteen tehnyt, ja ei ole keelvannut. Ulkomailla sen sijaan vientiä on, jossa he arvostavat erilaisuutta.
Hei Tuuliviiri!
Ole ylpeä siitä, ettet ole kelpuuttanut huonoja kompromisseja hätävaraksesi. Itse olen äiti, jonka "vaiherikkaaseen" historiaan sisältyy teini-iän muutama pussauskaveri, parikymppisenä eka kerta ja myöhemmin kaksi avomiestä, joista jälkimmäinen lasteni isä (joka sekin tuli ja meni).
Viimeisen lähes vuosikymmenen olen ollut seurustelematta kenenkään kanssa, enkä todellakaan aio enää kelpuuttaa rinnalleni vähempää kuin täydellisen miehen. Saattaa olla, että hieman kaduttaa järjen sumentuminen miehen puhellessa diibadaabaa, mutta ilman sitä, ei minulla olisi rakkaita lapsiani, joten... ehkä se oli luonnon keino huolehtia siitä, että sukuni jatkuu myös minun osaltani. ;)
Ja mitä kommentoijat kertovat täydellisyyksistä ja vioista... Ne ovat makuasioita. Toiselle pieni juttu voi olla toiselle helvetillistä. Tärkeintä onkin löytää kumppani, jonka epätäydellisyys ei ole sietämätöntä ja ennen kaikkea kumppani, joka saa sinut itsesi sietämään omat pienet oikkusi. Rakastuessaan sitä blokkaa kaikki epämiellyttävät jutut pois tietoisuudestaan. Ne eivät kuitenkaan katoa minnekään. Edessä koittaa varmasti päivä, jolloin kauan keräilty säläkaappi räjähtää silmille.
Mä olen taas sinkkuna ensimmäisen kerran melkein viiteentoista vuoteen, ja voin kertoa, että yli 30-vuotiaana sinkkuus ahdistaa kyllä enemmän :D
Sinänsä miehen löytäminen/saaminen ei tunnu olevan ongelma, vaan se, että löytäisi sellaisen miehen, joka tuntuisi omalta. Tällä hetkellä musta tuntuu kiinnostuvan vain kymmenen vuotta nuoremmat, ja vaikka joku nyt ehkä innoissaan jo tuulettelisi, niin kyllähän se vähän oudolta tuntuu. Sinällään nuorempi ei haittaa, mutta en jaksaisi mitään puumakuittailuja, joita sitten tuntuu tulevan joka nurkan takaa...
En tiedä, onko se sitten liikaa vaateliaisuutta, jos haluaa miehen, joka miellyttää omaa silmää, on fiksu ja hauska, eikä liian vanha tai nuori? En valitettavasti vain tunnu kykenevän pienentään toivelistaani tuosta enempää...vai onko se nyt vain niin, että naisen pitää "tyytyä" johonkin, jota ei täysin kykene tunnistamaan omakseen vain siksi, että kuuluu olla joku kainalossa?
Se, että ne miehet vaikuttavat niin kovin "tavallisilta" (asia, mitä Prinsessa Tuuliviiri tuntui ylenkatsovan, jos nyt ei paheksuvan) johtunee siitä, että et ole tyttöhyvä heihin tutustunut pintaraapaisua syvemmin, jos edes sen vertaa!
Unohda siis kuvitelmat omasta erityisyydestäsi ja siitä ajatuksesta, että olet jotain "tavallista" parempaa (enkä tarkoita tätä mitenkään pahalla, sillä toki olet erityinen yksilönä, niin kuin on jokainen meistä - myös ne liian "tavalliset" miehetkin!) ja TUTUSTU ihmisiin ihmisinä, ennen kuin alat puntaroimaan heidän potentiaaliaan mahdollisena aviomiesmatskuna! Niistä tavallisen oloisista miehistä saattaa sen liian tavallisen pinnan alta löytyä aivan ihania yksilöitä, mahtavia ystäviä ja - hyvällä tuurillla - jopa se sinun unelmien prinssisi!
Kenenkään ei minunkaan mielestäni pitäisi tyytyä henkilökohtaisia toiveitaan ja kriteereitään huonompaan poika-/tyttöystävään, joka ei herätä mitään tunteita, vain sen takia, että parempaakaan ei ole näköpiirissä, mutta niin paljon hyvää voi mennä ohi, jos alkaa arvioida ja tuomita ihmisiä vain sen pinnan mukaan!
Vierailijalla (12:15) on hyvä pointti. Ei oo yks eikä kaks kertaa kun oon keskustellut jonkun kaverini kanssa ihan sattumalta jostain sellaisesta aiheesta, joka on avannut tästä aivan hämmästyttäviä uusia puolia; usein erittäin kiinnostavia. Ja nyt on sentään kyse ihmisistä, jotka olen luullut tuntevani - entäpä sitten vieraiden kohdalla! Kannattaa tosiaan antaa asioille aikaa kehittyä, harvan ihmisen pään sisään pääsee kerralla, ja tottakai se ensimmäisenä vastaantuleva muovinen suojakuori voi vaikuttaa tavallisen tylsältä, vaikka takana olisi mitä. :)
Enpä jaksa oman elämänkokemukseni (45) perusteella uskoa sellaisen elämänkumppanin löytymiseen, joka "täyttäisi kaikki tarpeeni". Ymmärrän kyllä tunteen sen toiveen takana, mutta ajatus on paitsi epärealistinen niin myös elämälle vieras. Ihminen tarvitsee useita ihmissuhteita oli sittem sinkku tai ei.
klo 13:12 vierailijalle voisin sanoa, että oma mieheni ainakin täyttää kaikki tarpeet, joita suinkin vain voin miehen odottaa täyttävän. J on paras ystäväni sekä rakas aviomies - ja toinen ikinä seurustelukumppanini, jonka tapasin 20-vuotiaana. upea mies voi siis kävellä vastaan, vaikka ei olisikaan seurustelukokemusta joka toisen vastaantulevan kaksilahkeisen kanssa ;)
Paulahelena - Vierailija taisi tarkoittaa sitä, että jokainen tarvitsee myös muita IHMISsuhteita, vaikka olisikin parisuhteessa. Ei siis sitä, että pitäisi olla seurustelusuhteita "joka toisen vastaantulevan kaksilahkeisen kanssa". Olen samaa mieltä Vierailijan kanssa, on epärealistista ja oikeastaan ihan turhaa odottaa, että yksi ihminen voisi olla toiselle kaikki, mitä tarvitsee. Jos kumppani ei vaikkapa jaa kiinnostusta johonkin itselle tärkeään harrastukseen, ehkä sitä harrastusta voi sitten toteuttaa vaikka yksin, kaverin tai siskon kanssa - ja niin edelleen.
Oma vinkkini kumppanin löytämiseen (ja myöhemmin onnelliseen suhteeseen) onkin juuri se, että lakataan kasaamasta niin hirveitä odotuksia ja paineita parisuhteelle. Parisuhde ei ole mikään taikaiskusta elämän autuaaksi tekevä asia. Sen sijaan suosittelen keskittymään itseen, omaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen sekä tekemään asioita joista tykkää ja nauttimaan elämästä - tällaiset ihmiset ovat muidenkin mielestä kivaa seuraa ja sitä kautta myös vetävät puoleensa kiinnostuneita kumppaniehdokkaita.
Omassa miehessä kiinnostuin (monen muun asian lisäksi) juuri siitä, että hänellä on oma elämä ja omat kiinnostuksenkohteet. Jos hän olisi ollut epätoivoisesti parisuhdetta etsivä tyyppi, joka haluaisi viettää kaiken aikansa minun kanssani ja odottaisi minun täyttävän kaikki hänen tarpeensa, olisin todennäköisesti juossut karkuun ja kovaa.
Ihanaa, ihan vois olla mun kirjoittama juttu! Toisinaan ahdistaa ihan hirveästi, kun kavereilla on pitkät suhteet jo takana, parilla lapsikin ja lopuilla riittää ympärillä niitä poikaystäväehdokkaita jonoksi asti. Minulle ei koskaan kukaan tule edes juttelemaan, korkeintaan keski-ikäiset miehet, ja itse kun olen vähän päälle kaksikymppinen, niin ei oikein innosta... :D Olen kyllä aika ujo, enkä itse uskalla aloittaa keskustelua, mutta jos joku viitsii tulla minulle juttelemaan, puhun kyllä kaiken maan ja taivaan väliltä. Minussa ei mitään niin järkyttävän suurta vikaa ole, etteikö kukaan minua voisi huolia, vaikka olenkin lapsenmielinen ja räväkkä, mutta samaan aikaan herkkä ja tietyissä tilanteissa sulkeutuva. Ehkä se ajaa miehet pois luotani, tai sitten olen vain rehellisesti sanottuna liian vaativa. Onneksi toivoa on vielä jäljellä! :P
Vaadin heti tykkäys-nappia tuohon Vierailija 17:21 tekstiin!
Mä niin jaan sun ajatukset!
Teidän muidenkin viestit oli mukava lukea, paitsi te pari siellä...niin just te...teille omistan pienen pätkän Bambi elokuvasta: JOS ET OSAA SANOA MITÄÄN MIELLYTTÄVÄÄ, ÄLÄ SANO MITÄÄN!
Tai lukekaa muita kirjoituksiani, ehkä huomaisitte niistä jotain ja muutenkin:
- en kuvittele parisuhteen tekevän elämääni autuaaksi!
- tiedän ettei parisuhde ole pelkkää vaaleanpunaisin lasein väritettyä harmoniaa!
- en kuvittele, että kaikki pitäisi tehdä yhdessä.
- olen tutustunut taviksiin! en kuvittele olevani kenenkään yläpuolella. voi anteeksi, jos sohvalla röhnöttävä Kalle Kaljamaha ja joka viikkoinen Formularalli ei vaa oo mun juttu!
- pärjään mainiosti omillani!
- minulla on muita ihmissuhteita!
- tiedän mitä haluan!
- harrastukseni on elämäntapa, niin eikö olisi luontevaa yrittää löytää mies samasta harrastuksesta.
muuten sitten kokoajan kitistäs sitä, että ku ei oo yhteistäaikaa. Jos muutan takas pohjoseen, ni vuodesta jää 3kk harrastuksetonta aikaa... Siinä 3kk aikanako sitä sitten hoidetaan 9kk karilla ollutta parisuhdetta sen pera pesäpalloilijan kanssa, jonka kausi on just sillon 3kk aikana.!
Jotenkin eräistä kommenteista minulle tuli olo kuin en saisi edes haaveilla parisuhteesta.
En voi sille mitään, olen haaveilija. Nämä ovat minun tunteitani, jos niiden kirjallinen muoto ei teitä miellytä hyvät ihmiset, ni hei, voin lohduttaa.... Ei mun palstaa oo pakko lukea!
Hei prinsessa, en ole lukenut muita tekstejäsi, vain tämän enkä ehkä olisi lukenut sitäkään ellei Lilyn Facebook-sivu olisi sitä uutisvirtaani työntänyt. Siksipä kommenttinikin koski vain tätä tekstiä ja sitä kuvaa, minkä sinusta sen perusteella sain. Näinhän tämä nettimaailma hyvin pitkälti toimii ja siksi kannattaakin miettiä, mitä ja miten tänne kirjoittaa.
Haaveile toki sielusi kyllyydestä, minä en sitä ole keneltäkään kieltämässä. Mutta älä anna haavekuvien tukkia näkökenttääsi todellisuuteen.
Kaikkea hyvää.
Ei kannata tyytyä. Siitä ei tule kuin paha mieli, paitsi jos on hakemassa "vaan jotain" tyhjyyden täytteeksi.
Hyvää kannattaa odottaa. Parempi olla yksin sinkkuna kuin huonossa parisuhteessa (meikäläisen mielestä. Voi tietty olla että muut ovat eri mieltä). Keep on dreaming! (:
Näissä "se-oikea"-keskusteluissa tuntuu aina olevan tarjolla vaan kaksi ääripäätä: joko odotat jotain ensisekunnilla tajunnan räjäyttävää ja loputtomia ilotulituksia ja kaikkia satumaisen täsmällisesti yhteensopivia miljoonia yksityiskohtia, tai sitten vaan hylkäät todellisen itsesi ja haaveesi ja tyydyt järkisyistä ihmiseen, joka ei sytytä ja jonka kanssa et ole onnellinen. Ihan kuin nämä kaksi olisivat ainoat vaihtoehdot! En mä ainakaan ole koskaan odottanut mitään Hollywood-elokuvarakastumista, tunnen itseni ja tiedän etten käyttäydy ja koe elämääni sillä tavalla kuin ihmissuhteet niissä esitetään, mutta en kyllä hitto vie myöskään koe mitenkään tyytyneeni johonkin b-luokan vaihtoehtoon, jos nyt en usko mihinkään maagiseen täydellisyyteen vaan "vain" hyvään, täyteen, joskus rikkonaiseen ja epätäydelliseen, inhimilliseen ja onnelliseen elämään toisen kanssa. :)
Millainen on tavallinen mies, miten se määritellään? Tavallisuus ei ole mikään yksi tietty asia, se on aika laaja käsite, abstrakti oikeastaan. Deittipalstalla tuskin saat täysin kattavaa kuvaa miehestä, ehkä sen pahana pitämäsi tavallisuuden takaa paljastuu muutakin.
Ja niiden profiilien takaa, joissa kuvana on käytetty jotain googlesta etsittyä komistusta, varmaan paljastuu myös joku todella ihana mies, joka ei vaan kestä omaa naamaansa?
http://pleieri.blogspot.com/2013/04/miksi-olen-sinkku.html tämä kertoo miksi olet sinkku, jos et kuitenkaan haluaisi olla.
Linkkittämäsi teksti ei osunut, eikä uponnut.
Kommentoi