Se ainut kerta, kun rakastin...

Nyt kerron teille tarinan Hermannista,
hän on mies jota rakastin.
Tai luulen niin, silloin se tuntui rakkaudelta. Vai oliko se epävarmuutta itsestä,
johonkin kiinnittymistä ja hyväksynnän hakemista?
Ehkä se oli rakkauden ja näiden asioiden sekoitus, ainakin hän oli mies, josta vihdoin olen kuivilla!

Ihanainen irc-galleria, mikä mahtava mahdollisuus nähdä eri kaupunkien komistukset.
(Kyllä olen myös aikoinani irkannut, ei mennä nyt siihen, tiedänkö mikä ÄM-IRKKI edes on!)
Löysin erään ihan jopa jonkinasteisen gallerian "kuuluisuuden", ainakin tietyissä piireissä ilmeisesti.
Hänen kuviaan jaksoin varmaan vuoden verran katsella, 2 kertaa uskaltauduin jopa kommentoimaan!
Hän taisi ainakin toiseen jopa vastata jotain. Hän myös siinä vuoden kyttäämisen aikana ehti seurustella vähän aikaa, mutta erosi. Enkä minä ajatellut koskaan, että oikeasti voisin tutustua häneen.

Sitten päätin liittyä Facebookkiin ja kokeilla tikulla jäätä.
Kirjoitin hakukenttään Hermanni ja pistin kaveripyynnön.
Hyväksyntä tuli heti ja juttelimme ensin 2 tuntia Facebookissa, jonka jälkeen
vaihdoimme meseosoitteet ja 3 tuntia. (Ai oliko sitä aikaa? No oli!)
Noin viikon verran jatkui tämä päivittäinen mesessä juttelu, läppä lensi ja kaikki oli ihanaa.
Sanoin alkuun vitsillä Hermannille, että voisin ilmestyä hänen oven taakse.
Mutta yöllä sängyssä pyöriessäni aloin pohtia, miksipä en menisi!

Seuraavana päivänä junalla 300km päähän ja netistä tulostetun kartan kanssa kohti Hermannin ovea.
Hermanni avasi oven ja sanoi "sä sitten tulit"
"Niin tulin!" vastasin ja sitten jäin 5 päiväksi kaupunkii, hänen luokseen.
Kesä oli kuuma, mutta makasimme vain aamupäivät sisällä sängyssä.
Ensimmäisen aamun vain jutellen, tutustuen toisiimme.
Kaksi yötä meni vain lusikassa nukkuen, mutta 3. päivän aamuna se sitten tapahtui.
Pussailu, maha täynnä perhosia ja aika on varmasti kullannut muistot, mutta se oli ihanaa.
Kun toinen kuuli milloin avaat silmäsi ripsien osuessa tyynyyn maatessamme kasvotusten.
Kaikki kosketus oli perhosen keveää!
Arkaa, mutta täynnä uteliaisuutta.
Ei puhettakaan seksistä, pussailua ja hiusten silittelyä.

5 päivän jälkeen lähdin pois.
Hermanni tuli hakemaan minut sukulaiseni luota, heittääkseen junalle.
Olin niin onnellinen ja Hermmanni vaitelias.
Palasin kotiin ja yhden päivän yritin jutella mesessä.
Hän oli niin vaikeana, joten päätin lähteä kysymään ihan suoraan.
Taas junalla kaupunkiin ja ovikelloa soittamaan.
Kysyin haluaako hän minut vaiko ei.
3 tunnin vierailuni aikana Hermanni mietti ja mietti.
Lopulta sanoi ei ja minä lähdin.
(olin muuttamassa yli 600km päähän, joten ymmärtäähän sen ei:n)
En kyennyt halaamaan ovella, vaikka hän yritti.
En halunnut itkeä hänen syliin.

Laitoin perään tekstiviestin, jospa voisimme silti kavereita olla.
Se sopi hänelle.
Minä muutin ja me puhuimme joka päivä mesessä.
Minä lähetin hänelle jopa pari kirjettä.
3kk suunnilleen kaikki jatkui vielä hyvissä merkeissä, mutta hiljalleen Hermanni alkoi työntää minua pois elämästään. Olin rikki. Yritin tehdä asioita niin, että hän pitäisi niitä "hienona". Kaikesta ajattelin, mitähän hän tästä ajattelisi. Meni pitkään ennen kuin aloin pikku hiljaa pääsemään tuosta ajatusmallista....kunnes...

2 vuotta myöhemmin muutin taas. Tällä kertaa hänen kaupunkiinsa.
Olimme tuohon asti olleet aina silloin tällöin tekemisissä, yleensä minun aloitteestani.
Laitoin hänelle viestiä muuton jälkeisenä viikonloppuna.
Muutaman tekstiviestin vaihdoimme ja pian olin jo kipittämässä kovaa vauhtia hänen luokseen.
Istuimme ja juttelimme jotain.
Hän kysyi jäänkö yöksi (asuin 700m päässä)
Sanoin hänen sohvansa olevan kova, Hermanni sanoi että "onhan tuossa sänky, oothan sä siinä enneki nukkunut". En ollut aivan varma kuinka järkevää sinne jääminen olisi, joten olin lähdössä.
Hermanni istui sängyllään ja huitaisin häntä kohti (läpällä). Hän tarttui käteeni ja kaatoi minut sängylle.
Niin minä sitten jäin yöksi. Se aamuyö ei ollut perhosia nähnytkään.
Aika oli muuttanut meidät molemmat, olimme aikuisia nyt.
Tietoisia tekemisistämme, emme enää uteliaita.

Onneksi tuo kohtaamisemme ei hajottanut minua täysin.
Mutta kyllä se kirpaisi, kun ymmärti ettei ollut muuta kuin pano...enää.
Sen jälkeen opettelin unohtamaan, olemaan välittämättä hänen ajatuksistaan.
Ennen kaikkea lopetin yrittämästä miellyttää häntä.

Siitä on nyt kaksi vuotta!
Emme enää edes moikkaa kohdatessamme.
Aika muutti hänet...huonoon suuntaan!
Hän ei ole ollut vuosiin se poika, johon minä tutustuin.
Mutta sillä ei ole väliä, enää.