14.7.

Ladataan...

Yleisesti postauksiin ei ehkä kuulu henkilökohtaiset asiat, ainakaan tässä lifestyle-blogigenressä, johon itseni miellän. Toisaalta tuo ylimalkainen luokitus antaa siihen myös mahdollisuuden, jos siltä joskus tuntuu. Olen useiden muiden tavoin rajannut, että blogin linja on aikalailla sitä pintakerrosta. Tietenkin, ainakin toivon, myös ne syvemmät kerrokset välittyvät rivienvälistä.

Noh, nyt tuli jostain syystä tunne tehdä tämä postaus, en tiedä vielä miksi. En ole puhunut asiasta sen yksityiskohtaisemmin edes kavereiden kanssa. 

14.7. on nimittäin elämässäni yksi niistä merkittävistä päivistä.

Muistan vieläkin sen hetken autossa matkalla sairaalaan, kun myönsin itselleni, että Isä ei ehkä selviäkään. Taisi olla 12. tai 13. heinäkuuta 1999.

Isällä oli siis todettu syöpä ehkä noin puolitoista vuotta aikaisemmin - se oli hoidettu ja leikattu, mutta levisi sitten uudestaan. Kuka tahansa ulkopuolinen näki jo tuolloin  keväällä 1999, että vähän huonolta näyttää. Mieli, varsinkin noin nuorena, suojelee onneksi aika hyvin pahimman yli.
Syövän yksi raskas puoli on toiveikkuus, jolla se myös leikittelee kehon lisäksi. Välillä näyttää paremmalta, sitten saatetaankin mennä takapakkia, mennään taas parempaan päin ja sitten voi tulla taas jotain uutta. Minulla on vain jäänyt tuo tunne mieleen hoitojen väliltä - täysin subjektiivinen kommentti. Ei siis onneksi voi missään nimessä yleistää, eikä saa. Seurannat ja hoidot kehittyvät koko ajan ja pääosin tuo saadaan hoidettu kokonaan, ilman että se uusiutuu koskaan. Yleisesti syöpä on siis kyllä hoidettavissa oikein hyvin.

Hoitojaksojen täyttämän vuoden väsyttäminä päätimme - aika uhkarohkeastikin - lähteä lomalle tädin luokse Los Angelesiin koko kesäksi. Mukaan tuli myös Isän Äiti. Tuo oli kyllä ainutlaatuinen kesä, Kalifornian auringon alla varjot pienevät kummasti :) 
Eskapisimia varmasti, mutta oli paras päätös ikinä viettää aikaa niin tiiviisti perheen kesken Jenkeissä. Meillä oli ihana talo, jossa vietimme kesäpäiviä tehden retkiä ja ajeluita rannalle, Universal Studioille, Studio Cityyn, Hollywood Hillsille, Big Bearille... Ja ennen kaikkea oli ihania kiireettömiä, lähes huolettomia, päiviä yhdessä. MTV pöyritti tiiviisti uusien tulokkaiden Jennifer Lopezin If You Had My Love ja Britney Spearsin Hit Me Baby One More Time musiikkivideoita. Hengasin mielelläni Kiss FM Chatissä ja lempivaatteeni oli t-paita, johon olin painattanut Madonnan kuvan, kaulassa rukousnauha ja jalassa yli-isot farkut. Shoppailun osalta olin eniten fiiliksissä, kun pääsi ostamaan Madonnan sinkkuja Sunset Boulevardin Virgin Megastoresta.

Saimme onneksi nauttia kaikesta tästä ennen kuin Isän kunto sitten romahti. Lyhyen sairaalajakson ja kaikkien mahdollisten vähänkään auttavien toimenpiteiden jälkeen elimistö ei siltikään vaan jaksanut enää. Aika pysähtyi. Muistan, että pyysin päästä soittamaan Äidin vanhemmille Suomeen.

Isä oli 44, minä 14. Olin ehdottomasti Isän poika ja hän oli minulle kaikki kaikessa. Ehdoton tuki ja turva. En olisi voinut kuvitella noihin aikoihin, että pärjäisin yhtäkään päivää ilman häntä. Isä saattoi minut ensimmäisenä päivänä kouluun, näytti miten saadaan matoja onkiretkelle ja tuki aina kaikessa mahdollisessa - järjen äänellä ja analyyttisesti. Isä oli perheessä myös se, joka hoiti kaikki käytännön asiat.

Elämä oli toki valmistellut minua vaivihkaa, tietenkin. Olen jo pienestä ollut aika itsenäinen ja osallistunut ehkä vähän liiankin paljon arkisten asioiden hoitamiseen. Minusta oli jo pienenä hauskaa käydä itse ruokakaupassa hakemassa jotain pientä puuttuvaa tai auttaa kotitöissä. Muistan myös, että olisin itse pyörittänyt apupyörät pois, kun halusin jo kokeilla ilman niitä.

Isoin kiitos siitä, että selvisin tuosta, kuuluu tietenkin lähipiirille. Suomeen palattuamme asuimme hetken mummo luona ja täti muutti miehensä kanssa takaisin tänne Losista lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Heidän huolenpidossaan pystyin käymään 9. luokan hyvin loppuun, siirtymään lukioon ja siitä armeijan kautta muuttamaan lopulta omilleni. Heiltä sain turvan, jota tarvitsin ja opin ne puuttuneet asiat, jotka jäivät kesken Isän kanssa. Onneksi vielä pohjautuen siihen samaan arvo- ja kokemusmaailmaan, jossa Isäkin oli kasvanut. Toivottavasti minun perääni katsominen toi heille myös muuta ajateltavaa ja auttoi osaltaan myös heidän surutyössään. Mummoa ajatellen, joka oli myös menettänyt lapsensa ja tätiä, joka puolestaan pikkuveljensä.

Tällaiset hetket ovat tosi syviä ja synkkiä. Eikä ole varmasti mitään neuvoa tai tiettyä tietä, miten selvitä. Läheisten tukiverkko ja aika? Minua auttoi myös paljon tavallaan nuo muutokset. Koko arki rakentui aivan uudestaan, kuitenkin niin että uudelleen jaetut palat loksahtivat paikoilleen, eikä ratas katkennut. Olin kuitenkin onnekas. Tuohon uuteen totuttelun ohella pystyin samalla tekemään surutyötä. En tipahtanut mihinkään kuoppaan kahdestaan surun kanssa, vaan minulla oli myös tekemistä. Toki surukin pitää käsitellä ja kohdata, eikä sitä pääse tekemällä pakoon, mutta tekeminen auttoi ainakin pahimman shokin yli.

Vaikka tuollaisissa hetkissä se ei paljon lohduta, niin uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Kaikki isot linjat menevät niin kuin pitää. Yksilöllä on tietenkin vastuu itsestään ja teoistaan - energiastaan - eikä voi heittäytyä vain ajelehtimaan, mutta kyllä elämä tuo sen mitä pitääkin tulla. Ilman tuollaista kuperkeikkaa olisin varmasti hyvin erilaisessa paikassa elämässä nyt. Ja uskon, että tämä piste on varmasti huomattavasti sitä parempi.

En myöskään muista, että katkeruus, viha tai syyttely olisivat nousseet itsellä pintaan häiritsevästi. Miksi minulle käy näin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Olisi pitänyt... Mikä aiheutti tuon sairauden? Olisiko sen voinut estää? Tuollaiselle normaalille kysymysvaiheelle (mieli) ei ehkä pidä antaa liikaa valtaa...

Sitten on se konkreettinen ikävä ja 'poissaolo'. Tietenkin olisin antanut mitä vain, että Isä olisi ollut fyysisesti ylioppilasjuhlissa, kertonut omia armeijakokemuksia, jakanut nyt myöhemmin, mitä kaikkea tein ja sattui lapsuudessa - olisi puhelinsoiton päässä. 
Ehkä siinäkin auttaa aika ja se, että on sitten muita kenen kanssa jakaa näitä hetkiä. Tietyt vastaukset on tietenkin saavuttamattomissa tässä hetkessä, mutta on myös paljon muistoja. En todellakaan ajattele Isää enää mitenkään aktiivisesti, mutta silloin kun palaan noihin hetkiin ja vuosiin, niin hymyilen lempeästi, ehkä vähän haikeasti.

Aah. Anteeksi raskaasta postauksesta ja siitä, että tässä ei ole ehkä selkeää punaista lankaa. Asia ja aihealue on niin moniulotteinen ja -syinen, että kaikkea tähän liittyvää on mahdotonta käsitellä yhdessä tekstissä. Nämä ovat myös hyvin henkilökohtaisia asioita, tässä nyt vain minun kokemukseni ja ajatuksia.

Tällaisista asioista muistaa ainakin, miten kallisarvoisia hetket ovat. Sitä itsekin haaskaa niitä ja unohtaa ne niin helposti arjen keskellä ja jupisee jostain tyhjänpäiväisestä.

PS. Jostain syystä koneessa soittolistalla oli kolme kappaletta, joita soitin tiiviisti jo menolennolla From A Distance, Wind Beneath My Wings ja Together Again.

Share
Ladataan...

Kommentit

SannaI.L (Ei varmistettu)

Kiitos Mikko hyvästä kirjoituksesta!

Mikko – Private Blend

Kiitos :) Pelkäsin, että on vähän too much.

-H (Ei varmistettu)

<3

-H (Ei varmistettu)

...sydän

annaandandyathome
A&A at HoMe

Tosi kaunis kirjoitus Mikko, ihan nousi kyyneleet silmiin. <3

Mikko – Private Blend

Ai voi ei... Mutta joo, niin itselläkin tätä kirjoittaessa.

Marjukka / Fab Forty Something (Ei varmistettu) http://fabfortysomething.blogspot.fi/

Voi että, tuli kyyneleet silmiin. Varmasti myös isälläsi on ollut huoli ja hätä sinusta, kun sairaus ei parantunutkaan. Tällaisten asioiden rinnalla moni huoli ja ärsytys on niin mitätön ja harmiton... Onneksi sinulla oli ihana tukiverkko ympärilläsi, ja oma reipas ja positiivinen luonteesi on sinua vienyt eteenpäin.

From A Distance ja Wind Beneath My Wings ovat myös omia lemppareitani - ja nimenomaan Bette Midlerin laulamana.

Mikko – Private Blend

Niin, sitten on ihan erikseen ne tunnelmat, joita Isällä on ollut. Voi toista. Minäkin olen ollut sen verran pieni, että en ole pystynyt ihan hirveästi auttamaan ainakaan henkisellä puolella.
Aivan, noista saa olla kiitollinen.
Ne ovat niin hyvä kappaleet ja ehdottomasta Betten esittäminä, Divine Miss M. 
 

Marttam (Ei varmistettu)

Anteeksi kysymykseni, mutta missä äitisi oli?

Mikko – Private Blend

Aah, se on sitten taas ihan oma postauksensa :)
No ei, Äiti on valitettavasti pitkäaikaissairas ja siksi Isän puoli tuli apuihin. :(
 

Katja/Hattaraa (Ei varmistettu) http://keskiluokkaista-hattaraa.blogspot.fi/

&lt;3

Katja/Hattaraa (Ei varmistettu) http://keskiluokkaista-hattaraa.blogspot.fi/

Sehän meni nappiin. Siinä oli siis sydän.

sonsaa (Ei varmistettu)

Ihana, kirjoitat aiheesta todella kauniisti. Mieli on joskus niin ihmeellinen kaikessa monimutkaisuudessaan suojellen meitä kaikkein kovimpina hetkinä kylmimmältä todellisuudelta. Onneksi sinulla on ollut läheiset ympärillä ja saitte vielä viettää viimeisen kesän tiiviisti yhdessä. Paljon muistoja, joita vaalia &lt; 3

Mikko – Private Blend

Niin onneksi se tosiaan myös suojelee, vaikka sitä ei ehkä ihan aina kannata kuunnella :)
Aivan, onneksi oli vielä tuo ainutlaatuinen kesä.

Hekku (Ei varmistettu)

Voi, tuli ihan kyyneleet silmiin, kun luin tämän. Oma isäni oli hänkin vasta vähän yli 50-vuotias (minä jo aikuinen), mutta on kyllä tosi väärin, että 14-vuotias jää isättömäksi - otan osaa!

Mikko – Private Blend

Oi ei, nuorena lähteneitä. No toisaalta onneksi olin edes vähän vanhempi, pahinta olisi varmasti siinä alle 10 ikäisenä, kun jo ymmärtää, mutta on kuitenkin vielä niin lapsi :/

Lady of The Mess (Ei varmistettu) http://www.ladyofthemess.fi

Täällä myös tulivat kyyneleet silmiin - niin avoin ja rehellinen kirjoitus - kiitos Mikko &lt;3
Minulle oman isäni poismenosta eivät muistuta päivämäärät, mutta jotkut paikat tekevät sen. Juuri olimme viime viikolla Pohjois-Karjalassa mökillämme ja siellä erityisesti on isäni aina mielessä - hän on mökin äitini kanssa yhdessä rakentanut ja sinne myös metsään metsää istuttaessaan menehtyi. Mutta onneksi aika on armollinen - enää ei suru kulje mukana sielläkään koko ajan vaan nyt pystyi jo muistelemaan hymyssä suin joitain isän juttuja;)
Hyvää kesää sinulle, Mikko!

Mikko – Private Blend

Kiitos :) Ja hyvä, jos tuo välittyy - tuntui kyllä, että rinnasta lähti jotain kun kirjoitin tuota.
On hyvä, että aika lievittää tuota ikävää ja muistot vahvistuvat. Toisaalta on hienoa, että on tuollainen paikka, jonka Hän on tehnyt. Samoin sinne, kiitos :)

Cherry_ (Ei varmistettu) http://dearmomentsandme.blogspot.fi/

Voi Mikko, oli kyllä niin upeesti kirjotettu, ettei tässä osaa edes kommentoida järkevästi. Monta kyyneltä sai pyyhkiä.. &lt;3

Mikko – Private Blend

Kiitos :) Noh, seuraavaksi pitää sitten koittaa naurattaa.

Toimitus
Toimitus

Kiitos ihana Mikko, kun jaoit tämän. <3

Mikko – Private Blend

Kiitos, tämä on ainakin Lily-aihe :)

JenniJohanna (Ei varmistettu)

Kauniisti kirjoitettu ja hienoa, että uskalsit kirjoittaa aiheesta. Omat vanhempani olen menettänyt teini-ikäisenä ja kaikki isovanhemmatkin jo kuolleet. Elämä kuitenkin jatkuu ja sitä on oppinut arvostamaan ja siitä nauttimaan.

Mikko – Private Blend

Tällaisista aiheista kirjoittamista kyllä miettii aina kahdesti... Mutta tekee oikein hyvää kirjoittaa välillä jostain oikeastakin :) Ja voi ei, sinulla on ollut kyllä kova paikka. Olen pahoillani. Toivottavasti elämä on tasannut tai tasaa nyt vain kaikella parhaalla!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kaunista pohdintaa Mikko, kiitos tästä.

Mikko – Private Blend

Kiitos Laura :) Pitäisi ehkä ottaa enemmän tekstiä ja pohdintaa postauksiin... Kirjoittaminen oli muistaakseni aika hienoa.

Mia K.

Älä pyydä kaunista kirjoitustasi anteeksi.. 

 

Mikko – Private Blend

:) Kiitos. No, tuli aluksi vain ajatus, että onko vähän liikaa - ehkä vähän itsekästäkin vuodattaa tällaista. Mutta toisaalta on hyvä jakaa tällaiset aiheet.

kaitsu (Ei varmistettu)

Kiitos näistä ajatusten jakamisista. Itse olen tässä tarinassa siinä lesken asemassa, en kuitenkaan kuin äitisi (jos mitenkään ymmärsin asiaa), vaan muutoin lasten toisena vanhempana. Poden välillä huonoa omaatuntoa siitä, kuinka lapseni kokivat ja selvisivät toisen vanhempansa menetyksestä agressiivisen syövän aiheuttamana, kun itse olin aika avuton olemaan tukena oman surukokemukseni takia . Mutta kirjoituksesi avaa heidän ajatusmaailmaansa yhden ikkunan, jota kautta pystyn miettimään tilannetta hieman ulkopuolisemmin. Kiitos siitä.

Kaunis näkökohta myös tuo, että sinun tarpeittesi huomioon ottaminen ehkä auttoi muita läheisiä käsittelemään omaa suruaan. Näin se varmaan oli... tietoisuus menetyksen määrästä suodattui heille pikkuhiljaa oikeina annoksina.... Ja hieno oivallus sekin, että aikaisemmat elämän tilanteet valmistivat sinua rohkeaan vastuunottoon ja sitä kautta selviämiseen - tätä elämänviisautta kun jaksaisimme ottaa vastaan silloin kun arkisemmatkin asiat vastustaa...tässä sitä kypsytään, jotta joskus toisella kertaa olisi sitten helpompaa...

Mikko – Private Blend

Olen pahoillani, tuo on vielä se yksi näkökulma... Itse mietin, saiko Äiti tarpeeksi tukea tuolloin, vaikka hänen ei tarvinnutkaan huolehtia käytännönasioita. Mutta henkisellä puolella. 

Sinulla on ollut myös hurja paikka oman surun lisäksi, kun on ollut myös lasten suru ja perheestä huolehtimisen yksin. 

Hienoa, jos tästä oli vähän apua. Varmasti se perusarjen jatkuminen, läsnäolo ja turvan tunne ovat tärkeimpiä - asiat, jotka varmasti tarjosit paremmin kuin hyvin. Ja ehkä sitten kuunteleminen ja puhuminen oikeassa suhteessa. Mutta se onkin varmasti se haastavin asia.... Lapsetkin reagoivat ja käsittelevät surua kukin omalla tavallaan. Ja ehkä, kun he ovat varttuneempia, voi paremmin puhua tuosta. Silloin sinäkin voit jakaa omat tuntemukset ja muistot. Myös yhteisistä ajoista ennen lapsia. Noita olisi ainakin minusta aika kiva kuulla.

Kaikkea parasta ja toivottavasti elämä on asettunut jo edes vähän uomilleen. Vaikka elämä ottaa, niin kyllä se onneksi antaa myös tarvittavat voimat ja puitteet uuteen.

Lanttuleikkuri (Ei varmistettu) http://lanttuleikkuri.wordpress.com/

voi muru !
Olipa syvällinen teksti. Otan osaa isoon suruusi.

Ehkä vähän avasi silmiäni, kun äidin kanssa tuli riideltyä aamulla puhelimessa.

Eletään hyvä elämä ja välitetään toisistamme.

Halauksia iso kasa !

Mikko – Private Blend

Vähän vaihtelua ;) Kiitos, vaikka siis ei ole tuore juttu. No kyllähän sitä välillä tulee tuollaisia hetkiä, mutta että ei ainakaan olisi mitään, ei-puhuta-vuosiin.

Tiiasara (Ei varmistettu) http://mynewecolife.blogspot.fi

En ole vielä koskaan itkenyt blogikirjoituksen vuoksi, paitsi nyt. Kiitos kauniista kirjoituksesta, siitä että jaoit asian. Isäsi olisi sinusta ylpeä, kun hän tietäisi millainen mies sinusta on tullut. Tapa, jolla suhtaudut asiaan kuvastaa sitä, että teillä kahdella oli hyvä suhde mutta samalla ymmärrät, että elämässä pitää mennä surusta huolimatta eteenpäin, isällesi se varmasti olisi ollut tärkeä asia. Monesti kuoleva ei sure omaa kohtaloaan, vaan niiden jäljelle jäävien. Monet eivät myös tue toisiaan tarpeen vaatiessa, mutta teidän perhe toimi tavalla millä toivoisi kaikkien toimivan. Kiitos tästä.

Mikko – Private Blend

Hyvä, jos joskus voi tehdä jotain koskettavaakin :) No toivottavasti voi olla ylpeä, in progress -tilassa tässä kyllä vielä ollaan menossa... Joo voin kuvitella, että suurin huoli on juuri läheisistä. Toivottavasti, uskoisin, että Isä pystyi lähtemään rauhassa sen osalta, että tiesi meidän tukevan kyllä toisiamme.

Kommentoi

Ladataan...