Ladataan...
projektiaurinko

✓  Opettele arabiaa

Mua on pitkään kiehtonut arabian kieli ja kulttuuri. Se on jotain aivan erilaista ja kummallista. Kirjaimet ovat monimutkaisia koukeroita ja puhe kuulostaa, noh siansaksalta. Arabimaailmasta minulle tulee mieleen uskonto, kauniit värit ja kuuma ilmasto. Eksotiikka.

Kai mä vähän luulen, että sen osaaminen olisi hyödyllistä. Arabiaa puhuu maailmalla noin 450 miljoonaa 23 eri maassa. Suomeissa heitä on reilu 10 000. Ja maahanmuuttajille suomea opettaessani arabian taidot olisivat kieltämättä avuksi. Heistä ainakin puolet osaa kielen. Niinpä mä vihdoin päätin, että miksi ei. Nyt istun kansalaisopiston kurssilla joka keskiviikko.

Ja voi pojat oon innoissani! Musta on ollut ihanaa aloittaa ihan alusta, ilman arvosanapaineita tai liian nopeita kurssisuunnitelmia. Ilman parempia tai huonompia osaajia, jatkuvaa vertailua. Tällä kertaa me ollaan kaikki ihan yhtä pihalla, sillä en todellakaan valinnut helpointa kieltä. Arabiaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Osa kirjoimista kirjoitetaan "normaalisti" rivin yläpuolelle, osa alle ja osa keskelle. Yhden äänteen kirjoitustapa riippuu vaihtelee aina sen mukaan, tuleeko se sanan alkuun, keskelle vai loppuun. Ja lausuminen kuulostaa välillä villieläimen karjunnalta. Opettaja on kyllä aivan mahtava ja neuvoi ääntämään tämän karjaisukonsonantin niin kuin oksennusta aloittaisi. Houkuttelevaa. Aakkoset ovat luokkaa "älif", "bää", "zäin","kääf"... Ikkunapulpetin nainen kysyikin osuvasti, miten voimme ikinä kirjoittaa omat nimemme. Minkä näistä pitäisi nyt vastata kirjantainta p?

Siitähän tässä ollaan ottamassa selvää.

Suurin osa ryhmäläisistä työskentelee turvapaikanhakijoiden parissa joko palkkalistoilla tai vapaaehtoisina. Mahtava huomata, miten ihmiset jaksavat panostaa. Täytyy myöntää, että tämä avartaa hiukan suomea opettelevien arabien näkökulmaa. Arabian kieli on täysin eri maailma. Täällä minä ihmettelen aakkosia samalla lailla kuin omat ryhmäläiseni vastaanottokeskuksessa. Ja yllättäen ranskan puhuminen ei tunnukaan maailman monimutkaisimmalta asialta.

 

Yleensä elän täydellä sydämellä, toisinaan ehkä liiankin. Innostuessani maailma muuttuu auringon keltaiseksi ja äänenvoimakkuuteni kaksinkertaiseksi. Heikkoina hetkinä pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Arabian kurssi on tällä hetkellä ehdottomasti innostuksen lähteeni. Tunnin jälkeen esittelen kotona onnellisena monisteita ja muistiinpanojani. Selitän joskus niin täpinöissäni, että aloitan jo uuden jutun ennen kuin olen kertonut vanhan loppuun. Poikaystäväni saa varmaan kaupanpäällisiksi ilmaisen kielikurssin.

Mutta mitä muutakaan voi odottaa kun toteutetaan unelmia.

Share

Ladataan...
projektiaurinko

Ostin joulomalle lähtiessäni sattumalta Turun juna-asemalta kirjan Minä olen Malala. Ja koska elän toisinaan huolettomasti uutispimennossa (hups!), en ollut koskaan edes kuullut Malala Yousafzaista tai hänen Malala-säätiöstään. Onneksi satuin silti tarttumaan tähän kirjaan, sillä se herätti valtavasti ajatuksia ja ihmetystä.

Kirja kertoo Pakistanin sodasta ja sen vaiheista, erityisesti nuoren Malala-tytön näkökulmasta. Malala nousi julkisuuteen yksitoistavuotiaana alettuaan kirjoittaa BBC:n verkkosivustolle blogia elämästään Talibanin alaisuudessa. Hän kirjoitti usein siitä, miten hän perheensä puolusti tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin. Lokakuussa 2012 talibanit ampuivat Malalaa päähän, mutta ihme kyllä tyttö selvisi hyökkäyksestä. Nykyään hän asuu pakolaisena Birminghamissa ja jatkaa taistelua koulutuksen puolesta Malala-säätiön kautta. Vuonna 2014 Malalasta tuli 17-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin nobelisti. Uskomatonta.

Viime viikolla kävin vastaanottokeskuksessa opettamassa suomea. Ensimmäinen tapaamani asukki istui samassa bussissa, ja ohjasti ystävällisesti oikeaan paikkaan. Vähäisellä englannintaidollaan hän huomautti kylmästä ilmasta, olihan -18°C. Perillä ihmettelin hiihtämään opettelevia turvapaikanhakijoita ja pientä tyttöä, joka osoitteli minua. Ehkä siksi, että hymyilin hänelle, tai ehkä ihmettelläkseen sinisiä hiuksiani. Myöhemmin istuin erillisessä huoneessa askartelemassa aakkosia, ja vähän väliä joku kävi ovella iloisesti tervehtimässä ja kyselemässä kuulumisia.

He olivat niin kauhean innoissaan opetuksesta.

Monet kyselivät ahkerasti ja iloitsivat oivalluksistaan. Toinen halusi kirjoittaa taululle ja toinen pyyhkiä vanhat tekstit pois. Ihan vain auttaakseen. Elekielellä oli iso merkitys, kun yhteinen kieli oli aikalailla olematon. He vain toistelivat mielellään kaiken, mitä sanoin. Tunnin jälkeen kaikki kiittelivät kovasti. Yksikin nuori tuli kättä pitäen kiittämään. 

Nuori, jolla oli jalassaan varvastossut mutta kasvoillaan aito hymy.

Väistämättä mieleen nousee ajatuksia turvapaikanhakijoiden menneisyydestä. Malalan kertomukset muodostivat voimakkaan kauhukuvan sodasta, enkä voinut olla miettimättä, minkälaisia kokemuksia näiden hymyjen takana piileksii. Kaikki oli yhtäkkiä paljon konkreettisempaa. Mietin Malalaa, jota kiellettiin käymästä koulua. Mietin niitä ryhmän naisia, jotka eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Mutta silti he jaksoivat hymyillä ja toistaa perässä sanoja, joita eivät ymmärrä. Onhan se hienoa, kun joku näyttää tyytyväisenä kirjoittamiaan suomalaisia aakkosia. Ja samalla ikävää, kun ei koskaan saanut mahdollisuutta tehdä sitä omalla kielellään.

Jossain vaiheessa omat murheet alkavat tuntua taas melko turhilta. Se, että harmittelen pieleen menneitä suunnitelmia. Äksyilen nälkäisenä tai väsyneenä. Ylireagoin. Luen taas kertaalleen uutisia, joissa VR tökkii. Vähän ehkä naurattaa, miten yksikin päivä melkein itkin taistellessani kolmeakymmentä hipovaa viimaa vastaan. Varpaat tunnottomina, pyörän vaihteet lukossa ja ripsarit poskilla. Kirosin mielessäni, miksi ikinä kieltäydyinkään käyttämästä vedenkestävää. Mutta hei, minulla sentään oli villasukat ja päällä kaiken maailman lumiukkokerrostumat. Ja pyörä.

Miten ois tänään murhevapaa päivä?

Share

Ladataan...
projektiaurinko

 

Innostuin viikonloppuna kirjautumaan Pinterestiin ja kokoamaan omia tavoitteitani kuvien avulla. Lopulta päädyin selailemaan vanhoja kuvakansioitani ja ajattelin, että näitähän voisi tehdä itsekin. Tässä näette nyt lähinnä yleisiä elämänohjeita, jotka kuitenkin sopivat tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni täydellisesti. Viimeisin ehkä tärkeimpänä. Konkreettisemmista unelmistani enemmän jatkossa. Ensi viikolla pääsen nimittäin yliviivamaan ensimmäisen toiveeni listalta!

Share

Pages