Ladataan...
projektiaurinko

Vuosi on kulunut siitä, kun aloitin projektiaurinkoni ja päätin tehdä elämässäni muutoksia, jotka tekisivät minut vähän onnellisemmaksi.

Paljon on tapahtunutkin. Vietin monta iltaa vastaanottokeskuksessa ja sitä kautta löysin uuden unelma-ammattini. Panostin kaikista tärkeimpiin ja nautin taas illalliskutsujen hostaamisesta. Olin onnellinen uudesta kummipojasta, vanhoista ystävistä, mielenkiintoisista kursseista ja kesätapahtumista. Sain uusia ystäviä. Tein paljon töitä päästäkseni nyt toteuttamaan unelmiani ulkomailla.

Viimeiset 6 kuukautta olen asunut pääasiassa Thaimaassa tai milloin missäkin, ja vielä reilu kuukaden minut voi bongata ympäri Kaakkois-Aasiaa (matkakertomus tarkempana http://jossainkaukanakotona.blogspot.com). Tämä jos mikä on opettanut arvostamaan erilaisia asioita myös kotona. Epäilemättä Suomeen palaaminen tuo mukanaan haikeuden takaisin aurinkoon ja ikävän arkisuuden, kun kaikki ei olekaan aina uutta ja ihmeellistä. Toisaalta kotiinpaluu pitää sisällään niin monia uusia unelmia ja tavoitteita, joiden toteutumista jo malttamattomana odotan. Matka on kuin onkin tarjonnut vastauksia joihinkin niihin kysymyksiin, joita lähdin alkujaan etsimään. Mitä elämältäni haluan?

 

Oma koti

En enää muista miltä pehmeä sänky ja hyvä tyyny tuntuvat. Bangkok kotiin oli aina hyvä palata viikonloppureissujen jälkeen, mutta kaipaan silti täysinäistä vaatekaappia, viihtyisää sisustusta, omaa keittiötä ja jopa oikeita siivousvälineitä haha. Ja tietysti eniten kissaani, joka odottaa aina ovella vastassa(luulee välillä olevansa koira). Toivon kovasti, että löydetään Suomessa meille kolmelle kiva edullinen koti, jota pääsee sisustamaan. Ensimmäisenä ostoslistalla hyvä sänky.

 

Harrastukset

Elämä täällä rajoittuu matkustelun ympärille, joten harrastukset ovat jääneet kokonaan (jos säännöllistä altaalla makoilua ei lasketa). Minulla on jo sata uutta harrastusideaa. Haluaisin vihdoin oppia soittamaan ukulelea. Jatkaa tanssiharrastusta. Suorittaa vanhoja projekteja loppuun. Keksiä uusia. Kokeilla meditoimista. Jaksaa juosta pitempään. Nauttia taas vapaaehtoistöistä... Tämän vuoden tavoitteena on toteuttaa ainakin yksi. 

 

Opiskelu

Keväällä odottaa yhteishaku ja pääsykokeet. Olen niin innoissani alasta, että voisin aloittaa opinnot jo vaikka tällä sekunnilla.

 

Nämä kaikki yhdistettynä suomalaiseen ruokaan (ei enää riisiä, kiitos!), läheisten jälleennäkemiseen, liikkumisen helppouteen ja saunaan (joitakin mainitakseni) ei tee Suomeen palaamisesta yhtään hassumpaa.

Sitä ennen aion kuitenkin nauttia täysillä tästä lämmöstä ja juurikin niistä uusista ja ihmeellisistä kokemuksista!

Share

Ladataan...
projektiaurinko

✓  Opettele arabiaa

Mua on pitkään kiehtonut arabian kieli ja kulttuuri. Se on jotain aivan erilaista ja kummallista. Kirjaimet ovat monimutkaisia koukeroita ja puhe kuulostaa, noh siansaksalta. Arabimaailmasta minulle tulee mieleen uskonto, kauniit värit ja kuuma ilmasto. Eksotiikka.

Kai mä vähän luulen, että sen osaaminen olisi hyödyllistä. Arabiaa puhuu maailmalla noin 450 miljoonaa 23 eri maassa. Suomeissa heitä on reilu 10 000. Ja maahanmuuttajille suomea opettaessani arabian taidot olisivat kieltämättä avuksi. Heistä ainakin puolet osaa kielen. Niinpä mä vihdoin päätin, että miksi ei. Nyt istun kansalaisopiston kurssilla joka keskiviikko.

Ja voi pojat oon innoissani! Musta on ollut ihanaa aloittaa ihan alusta, ilman arvosanapaineita tai liian nopeita kurssisuunnitelmia. Ilman parempia tai huonompia osaajia, jatkuvaa vertailua. Tällä kertaa me ollaan kaikki ihan yhtä pihalla, sillä en todellakaan valinnut helpointa kieltä. Arabiaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Osa kirjoimista kirjoitetaan "normaalisti" rivin yläpuolelle, osa alle ja osa keskelle. Yhden äänteen kirjoitustapa riippuu vaihtelee aina sen mukaan, tuleeko se sanan alkuun, keskelle vai loppuun. Ja lausuminen kuulostaa välillä villieläimen karjunnalta. Opettaja on kyllä aivan mahtava ja neuvoi ääntämään tämän karjaisukonsonantin niin kuin oksennusta aloittaisi. Houkuttelevaa. Aakkoset ovat luokkaa "älif", "bää", "zäin","kääf"... Ikkunapulpetin nainen kysyikin osuvasti, miten voimme ikinä kirjoittaa omat nimemme. Minkä näistä pitäisi nyt vastata kirjantainta p?

Siitähän tässä ollaan ottamassa selvää.

Suurin osa ryhmäläisistä työskentelee turvapaikanhakijoiden parissa joko palkkalistoilla tai vapaaehtoisina. Mahtava huomata, miten ihmiset jaksavat panostaa. Täytyy myöntää, että tämä avartaa hiukan suomea opettelevien arabien näkökulmaa. Arabian kieli on täysin eri maailma. Täällä minä ihmettelen aakkosia samalla lailla kuin omat ryhmäläiseni vastaanottokeskuksessa. Ja yllättäen ranskan puhuminen ei tunnukaan maailman monimutkaisimmalta asialta.

 

Yleensä elän täydellä sydämellä, toisinaan ehkä liiankin. Innostuessani maailma muuttuu auringon keltaiseksi ja äänenvoimakkuuteni kaksinkertaiseksi. Heikkoina hetkinä pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Arabian kurssi on tällä hetkellä ehdottomasti innostuksen lähteeni. Tunnin jälkeen esittelen kotona onnellisena monisteita ja muistiinpanojani. Selitän joskus niin täpinöissäni, että aloitan jo uuden jutun ennen kuin olen kertonut vanhan loppuun. Poikaystäväni saa varmaan kaupanpäällisiksi ilmaisen kielikurssin.

Mutta mitä muutakaan voi odottaa kun toteutetaan unelmia.

Share

Ladataan...
projektiaurinko

Ostin joulomalle lähtiessäni sattumalta Turun juna-asemalta kirjan Minä olen Malala. Ja koska elän toisinaan huolettomasti uutispimennossa (hups!), en ollut koskaan edes kuullut Malala Yousafzaista tai hänen Malala-säätiöstään. Onneksi satuin silti tarttumaan tähän kirjaan, sillä se herätti valtavasti ajatuksia ja ihmetystä.

Kirja kertoo Pakistanin sodasta ja sen vaiheista, erityisesti nuoren Malala-tytön näkökulmasta. Malala nousi julkisuuteen yksitoistavuotiaana alettuaan kirjoittaa BBC:n verkkosivustolle blogia elämästään Talibanin alaisuudessa. Hän kirjoitti usein siitä, miten hän perheensä puolusti tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin. Lokakuussa 2012 talibanit ampuivat Malalaa päähän, mutta ihme kyllä tyttö selvisi hyökkäyksestä. Nykyään hän asuu pakolaisena Birminghamissa ja jatkaa taistelua koulutuksen puolesta Malala-säätiön kautta. Vuonna 2014 Malalasta tuli 17-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin nobelisti. Uskomatonta.

Viime viikolla kävin vastaanottokeskuksessa opettamassa suomea. Ensimmäinen tapaamani asukki istui samassa bussissa, ja ohjasti ystävällisesti oikeaan paikkaan. Vähäisellä englannintaidollaan hän huomautti kylmästä ilmasta, olihan -18°C. Perillä ihmettelin hiihtämään opettelevia turvapaikanhakijoita ja pientä tyttöä, joka osoitteli minua. Ehkä siksi, että hymyilin hänelle, tai ehkä ihmettelläkseen sinisiä hiuksiani. Myöhemmin istuin erillisessä huoneessa askartelemassa aakkosia, ja vähän väliä joku kävi ovella iloisesti tervehtimässä ja kyselemässä kuulumisia.

He olivat niin kauhean innoissaan opetuksesta.

Monet kyselivät ahkerasti ja iloitsivat oivalluksistaan. Toinen halusi kirjoittaa taululle ja toinen pyyhkiä vanhat tekstit pois. Ihan vain auttaakseen. Elekielellä oli iso merkitys, kun yhteinen kieli oli aikalailla olematon. He vain toistelivat mielellään kaiken, mitä sanoin. Tunnin jälkeen kaikki kiittelivät kovasti. Yksikin nuori tuli kättä pitäen kiittämään. 

Nuori, jolla oli jalassaan varvastossut mutta kasvoillaan aito hymy.

Väistämättä mieleen nousee ajatuksia turvapaikanhakijoiden menneisyydestä. Malalan kertomukset muodostivat voimakkaan kauhukuvan sodasta, enkä voinut olla miettimättä, minkälaisia kokemuksia näiden hymyjen takana piileksii. Kaikki oli yhtäkkiä paljon konkreettisempaa. Mietin Malalaa, jota kiellettiin käymästä koulua. Mietin niitä ryhmän naisia, jotka eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Mutta silti he jaksoivat hymyillä ja toistaa perässä sanoja, joita eivät ymmärrä. Onhan se hienoa, kun joku näyttää tyytyväisenä kirjoittamiaan suomalaisia aakkosia. Ja samalla ikävää, kun ei koskaan saanut mahdollisuutta tehdä sitä omalla kielellään.

Jossain vaiheessa omat murheet alkavat tuntua taas melko turhilta. Se, että harmittelen pieleen menneitä suunnitelmia. Äksyilen nälkäisenä tai väsyneenä. Ylireagoin. Luen taas kertaalleen uutisia, joissa VR tökkii. Vähän ehkä naurattaa, miten yksikin päivä melkein itkin taistellessani kolmeakymmentä hipovaa viimaa vastaan. Varpaat tunnottomina, pyörän vaihteet lukossa ja ripsarit poskilla. Kirosin mielessäni, miksi ikinä kieltäydyinkään käyttämästä vedenkestävää. Mutta hei, minulla sentään oli villasukat ja päällä kaiken maailman lumiukkokerrostumat. Ja pyörä.

Miten ois tänään murhevapaa päivä?

Share

Pages