Ladataan...
projektiaurinko

Päätin Anna Vihervaaran todella hyvästä postauksesta 15 tapaa olla hyvä itselleen sekä sen kommenteista inspiroituneena kirjoittaa yksinäisyydestä ja ystävien löytämisestä. Uskon itsekin, että onnellisuus kumpuaa paljolti niistä ihmisistä, joita keräämme ympärillemme. Oikeat ihmiset saavat sinut hymyilemään sekä tuntemaan itsesi hyväksi ja merkitykselliseksi, mutta huonoista suhteista ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Parhaimmillaan ystävyyssuhteessa jaetaan molemmin puolin niin murheet kuin pienimmätkin onnen ainekset. Taakka kevenee ja elämä maistuu yhä mahtavammalta.

Mutta entä jos niitä oikeita ihmisiä ei löydy?

Tiedän ihmisiä, jotka ovat kärsineet yksinäisyydestä ja jätetty ulkopuolelle. Olen myös itse kokenut joukkoon kuulumattomuutta ja ulkopuolisuutta. Ystävät, vaikka niitä olisikin kuinka monta, eivät automaattisesti poista yksinäisyyttä, jos ja kun kyseessä ei olekaan ne oikeat ihmiset, joiden pitäisi tuoda elämääsi positiivisuutta, itseluottamusta ja hyviä hetkiä. Tuskin on tavatonta, että ihmisten ja elämäntilanteiden jatkuvan muutoksen keskellä joudumme kaikki jossain vaiheessa miettimään ystävyyssuhteitamme uudelleen ja ihan etsimällä etsimään uusia kavereita.

Ehkä ensimmäistä kertaa kriiseilin kaverisuhteitani muuttaessani ala-asteella toiselle paikkakunnalle. Aluksi kaikki luokkakaverit tuntuivat vihaavan minua, mutta lopulta sainkin mahtavan kaveriporukan ja ihania muistoja. No, ala-asteella kaikki olikin vielä vähän dramaattisempaa. Lukion jälkeen halusin itse vaihtaa maisemaa toiselle puolelle Suomea. Odotin itsenäisen elämän ja yliopistorientojen tuovan mukanaan paljon uusia ystäviä ja mahtavia asioita. Yllättäen kaikki ei mennetkään ihan suunnitelmien mukaan, ja lopulta palasin kotipaikkaani takaisin. Silloin myös ymmärsin, miten tärkeää on olla lähellä ainakin yhtä tärkeää ihmistä.

Oma ratkaisuni yksinäisyyteen oli lopulta elämänmuutos. Muutin takaisin sinne, missä tiesin minulla jo olevan perhe ja monta rakasta ystävää. En kuitenkaan ensisijaisesti suosittele kaikille palaamaan juurilleen vanhoihin piireihin vaan useimmiten jopa päinvastoin. En itsekään ole lakannut pitämästä silmiä auki uusien ystävien toivossa. Sen sijaan olen vaihtamassa alaa ja aloittamassa pitkään haaveilemaani harrastusta uudelleen, joten ehkä löydän niistä uusia upeita tuttavuuksista. Uskon, että meille kaikille on olemassa monta sielunsiskoa ja -veljeä, niin kuin kumppaneitakin, mutta niiden löytäminen voi vaatia jonkin verran työtä ja muutoksia. Siksi jaan alla vielä omat vinkkini ystävien metsästykseen.

Tee asioita, joita rakastat.

Valitse harrastuksia, joista saat voimaa ja iloa. Opiskele, mitä haluat ja hae innostaviin työpaikkoihin. Kun liikut niissä paikoissa, joissa viihdyt ja teet asioita, joista tykkäät, ajaudut itsestään samanhenkisten ihmisten ympäröimiksi. Sitä paitsi oma hyvinvointi välittyy muille, ja ainakin itse haluaisin tutustua just siihen työpaikan tyyppiin, josta huokuu ilo ja innostus omaan tekemiseen.

Ole rohkea.

Vaihda maisemaa, jos nykyinen ei tee sinua onnelliseksi. Hae sitä mahdottomaltakin tuntuvaa työpaikkaa, vaikka vähän läpällä, ja uskalla seurata unelmiasi. Mikäli olet halunnut matkustaa, kerää määrätietoisesti rahaa ja lähde matkaan. Yövy hostelleissa ja hengaile yleisissä tiloissa. Jos rahaa ei ole, aloita vaikka vapaaehtoistyö. Se piristää sekä itseä että muita. Vapaaehtoistyötä on niiiin monenlaista! Ja ohessa voit tavata paljon uusia ihmisiä.

Koita keksiä jotain sanottavaa muille, olitpa sitten ulkomailla hostelleissa tai kotimaassa kuntosalilla. Kerran tutustuin sattumalta ihanaan persoonaan junassa, kun juttu luisti junanraiteiden mietinnästä lopulta elämästä avautumiseen ja kaikenlaiseen vitsailuun. Enkä minä todellakaan yleensä ala keskustelemaan junassa tuntemattomien kanssa. Vaikka ei enää juurikaan olla tekemisissä, sain hänestä paljon iloa yksinäisiin viikonloppuihin opiskelukaupungissani. Olen myös saanut ystävän ottamalla facebookin kautta yhteyttä bileissä mukavalta vaikuttaneeseen tyttöön. Vaikka aluksi tuntui tyhmältä kysyä tapaamista tuntemattomalta, olemme nähneet sen jälkeen monet kerrat ja hän jopa kertoi miettineensä yhteydenottoa itsekin. Älä mieti, vaan kokeile tehdä.

 

"Useimmat valintamme eivät sido meitä loppuiäksi, sen sijaan aina on se mahdollisuus, että ne tekevät meidät lopulta vähän onnellisimmiksi."

 

Ole kärsivällinen.

Joskus ystävien löytäminen vaatii enemmän tai vähemmän panostusta. Minä aloitin lukion tuntematta sieltä ketään. Löysin jo alussa mukavia ihmisiä, joiden kanssa hengailla, mutta meni vuosi ennen kuin tutustuin todella niihin ihmisiin, jotka lasken edelleen tärkeimpiin ystäviini. Älä heti luovuta, jos et löydä juttuseuraa uudesta harrastuksesta, mutta älä myöskään piiskaa itseäsi loputtomiin, jos jutut vaan eivät natsaa.

 

Ja muista, ettei yksinäisyys ole noloa, sillä kuka tahansa voi joskus joutua samaan tilanteeseen. Minulla ainakin kesti aikaa myöntää sosiaaliselle minälleni, että paska olo johtui yksinäisyydestä. Ympärillä oli kyllä paljon mahtavia persoonia, mutta ei yhtään niitä, joiden kanssa jakaa asioita ja tuntea itsensä riittäväksi. 

Onneksi myös apua on saatavilla. Punainen risti muun muassa järjestää monilla paikkakunnilla ystävätoimintaa, jonka tavoitteena on tarjota ystäviä eri-ikäisille ihmisille. Toimintaan voi päästä mukaan ilmoittautumalla joko ystäväntarvitsijaksi tai vapaaehtoiseksi ystäväksi. Vapaaehtoisena toimimiselle on vaatimuksena täysi-ikäisyys ja ystävätoiminnan kurssin suorittaminen, mutta esimerkiksi Oulussa pidetään ilmaisia nuorten kursseja, jotka on jo päivässä tai kahdessa suoritettu. Oulussa vapaaehtoinen voi toimia ystävänä 15-29-vuotiaalle nuorelle, yli kolmekymppiselle aikuiselle tai maahanmuuttajalle. Ystävänhakijaksi voi ilmoittautua kuka vain!

Itse aloitin toiminnassa vuosi sitten käymällä kurssin ja ilmoittamalla haluavani maahanmuuttajaystävän. Minut välitettiin nuorelle turvapaikanhakijalle, jonka kanssa olen edelleen tekemisissä. Tulevaa ystävää aina ehdotetaan sekä hakijalle että vapaaehtoiselle ennen välitystä, ja samanhenkiset ihmiset pyritään tietysti mätsäämään yhteen. Mielestäni toiminta pohjautuu lähinnä molemminpuoliseen haluun löytää uusia ystäviä, eikä niinkään vapaaehtois"työhön". Nykyään olen toiminnassa mukana vapaaehtoisena koordinaattorina eli välittämässä toisilleen sopivia sielunsiskoksia ja -veljeksiä toisilleen. Suosittelen kaikille.

Vaihtoehtoisesti käy vaikka tsekkaamassa Tyttöjen talo, jos sellainen paikkakunnaltasi löytyy. Tai lataa puhelimeesi Momzie, äitikavereiden tinderi, josta ystäväni vastikään puhui. Kokemusta ei ole, kuten ei lapsiakaan, mutta miettikää nyt miten mahtava keino tuo ois löytää vertaistukiseuraa muilta mammoilta! Henkilökohtainen mielipiteeni onkin, että me kaikki tarvittais oma ystävänhakusovellus.

Share

Ladataan...
projektiaurinko

✓  Opettele arabiaa

Mua on pitkään kiehtonut arabian kieli ja kulttuuri. Se on jotain aivan erilaista ja kummallista. Kirjaimet ovat monimutkaisia koukeroita ja puhe kuulostaa, noh siansaksalta. Arabimaailmasta minulle tulee mieleen uskonto, kauniit värit ja kuuma ilmasto. Eksotiikka.

Kai mä vähän luulen, että sen osaaminen olisi hyödyllistä. Arabiaa puhuu maailmalla noin 450 miljoonaa 23 eri maassa. Suomeissa heitä on reilu 10 000. Ja maahanmuuttajille suomea opettaessani arabian taidot olisivat kieltämättä avuksi. Heistä ainakin puolet osaa kielen. Niinpä mä vihdoin päätin, että miksi ei. Nyt istun kansalaisopiston kurssilla joka keskiviikko.

Ja voi pojat oon innoissani! Musta on ollut ihanaa aloittaa ihan alusta, ilman arvosanapaineita tai liian nopeita kurssisuunnitelmia. Ilman parempia tai huonompia osaajia, jatkuvaa vertailua. Tällä kertaa me ollaan kaikki ihan yhtä pihalla, sillä en todellakaan valinnut helpointa kieltä. Arabiaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Osa kirjoimista kirjoitetaan "normaalisti" rivin yläpuolelle, osa alle ja osa keskelle. Yhden äänteen kirjoitustapa riippuu vaihtelee aina sen mukaan, tuleeko se sanan alkuun, keskelle vai loppuun. Ja lausuminen kuulostaa välillä villieläimen karjunnalta. Opettaja on kyllä aivan mahtava ja neuvoi ääntämään tämän karjaisukonsonantin niin kuin oksennusta aloittaisi. Houkuttelevaa. Aakkoset ovat luokkaa "älif", "bää", "zäin","kääf"... Ikkunapulpetin nainen kysyikin osuvasti, miten voimme ikinä kirjoittaa omat nimemme. Minkä näistä pitäisi nyt vastata kirjantainta p?

Siitähän tässä ollaan ottamassa selvää.

Suurin osa ryhmäläisistä työskentelee turvapaikanhakijoiden parissa joko palkkalistoilla tai vapaaehtoisina. Mahtava huomata, miten ihmiset jaksavat panostaa. Täytyy myöntää, että tämä avartaa hiukan suomea opettelevien arabien näkökulmaa. Arabian kieli on täysin eri maailma. Täällä minä ihmettelen aakkosia samalla lailla kuin omat ryhmäläiseni vastaanottokeskuksessa. Ja yllättäen ranskan puhuminen ei tunnukaan maailman monimutkaisimmalta asialta.

 

Yleensä elän täydellä sydämellä, toisinaan ehkä liiankin. Innostuessani maailma muuttuu auringon keltaiseksi ja äänenvoimakkuuteni kaksinkertaiseksi. Heikkoina hetkinä pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Arabian kurssi on tällä hetkellä ehdottomasti innostuksen lähteeni. Tunnin jälkeen esittelen kotona onnellisena monisteita ja muistiinpanojani. Selitän joskus niin täpinöissäni, että aloitan jo uuden jutun ennen kuin olen kertonut vanhan loppuun. Poikaystäväni saa varmaan kaupanpäällisiksi ilmaisen kielikurssin.

Mutta mitä muutakaan voi odottaa kun toteutetaan unelmia.

Share

Ladataan...
projektiaurinko

Ostin joulomalle lähtiessäni sattumalta Turun juna-asemalta kirjan Minä olen Malala. Ja koska elän toisinaan huolettomasti uutispimennossa (hups!), en ollut koskaan edes kuullut Malala Yousafzaista tai hänen Malala-säätiöstään. Onneksi satuin silti tarttumaan tähän kirjaan, sillä se herätti valtavasti ajatuksia ja ihmetystä.

Kirja kertoo Pakistanin sodasta ja sen vaiheista, erityisesti nuoren Malala-tytön näkökulmasta. Malala nousi julkisuuteen yksitoistavuotiaana alettuaan kirjoittaa BBC:n verkkosivustolle blogia elämästään Talibanin alaisuudessa. Hän kirjoitti usein siitä, miten hän perheensä puolusti tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin. Lokakuussa 2012 talibanit ampuivat Malalaa päähän, mutta ihme kyllä tyttö selvisi hyökkäyksestä. Nykyään hän asuu pakolaisena Birminghamissa ja jatkaa taistelua koulutuksen puolesta Malala-säätiön kautta. Vuonna 2014 Malalasta tuli 17-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin nobelisti. Uskomatonta.

Viime viikolla kävin vastaanottokeskuksessa opettamassa suomea. Ensimmäinen tapaamani asukki istui samassa bussissa, ja ohjasti ystävällisesti oikeaan paikkaan. Vähäisellä englannintaidollaan hän huomautti kylmästä ilmasta, olihan -18°C. Perillä ihmettelin hiihtämään opettelevia turvapaikanhakijoita ja pientä tyttöä, joka osoitteli minua. Ehkä siksi, että hymyilin hänelle, tai ehkä ihmettelläkseen sinisiä hiuksiani. Myöhemmin istuin erillisessä huoneessa askartelemassa aakkosia, ja vähän väliä joku kävi ovella iloisesti tervehtimässä ja kyselemässä kuulumisia.

He olivat niin kauhean innoissaan opetuksesta.

Monet kyselivät ahkerasti ja iloitsivat oivalluksistaan. Toinen halusi kirjoittaa taululle ja toinen pyyhkiä vanhat tekstit pois. Ihan vain auttaakseen. Elekielellä oli iso merkitys, kun yhteinen kieli oli aikalailla olematon. He vain toistelivat mielellään kaiken, mitä sanoin. Tunnin jälkeen kaikki kiittelivät kovasti. Yksikin nuori tuli kättä pitäen kiittämään. 

Nuori, jolla oli jalassaan varvastossut mutta kasvoillaan aito hymy.

Väistämättä mieleen nousee ajatuksia turvapaikanhakijoiden menneisyydestä. Malalan kertomukset muodostivat voimakkaan kauhukuvan sodasta, enkä voinut olla miettimättä, minkälaisia kokemuksia näiden hymyjen takana piileksii. Kaikki oli yhtäkkiä paljon konkreettisempaa. Mietin Malalaa, jota kiellettiin käymästä koulua. Mietin niitä ryhmän naisia, jotka eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Mutta silti he jaksoivat hymyillä ja toistaa perässä sanoja, joita eivät ymmärrä. Onhan se hienoa, kun joku näyttää tyytyväisenä kirjoittamiaan suomalaisia aakkosia. Ja samalla ikävää, kun ei koskaan saanut mahdollisuutta tehdä sitä omalla kielellään.

Jossain vaiheessa omat murheet alkavat tuntua taas melko turhilta. Se, että harmittelen pieleen menneitä suunnitelmia. Äksyilen nälkäisenä tai väsyneenä. Ylireagoin. Luen taas kertaalleen uutisia, joissa VR tökkii. Vähän ehkä naurattaa, miten yksikin päivä melkein itkin taistellessani kolmeakymmentä hipovaa viimaa vastaan. Varpaat tunnottomina, pyörän vaihteet lukossa ja ripsarit poskilla. Kirosin mielessäni, miksi ikinä kieltäydyinkään käyttämästä vedenkestävää. Mutta hei, minulla sentään oli villasukat ja päällä kaiken maailman lumiukkokerrostumat. Ja pyörä.

Miten ois tänään murhevapaa päivä?

Share