Ladataan...
projektiaurinko

✓  Opettele arabiaa

Mua on pitkään kiehtonut arabian kieli ja kulttuuri. Se on jotain aivan erilaista ja kummallista. Kirjaimet ovat monimutkaisia koukeroita ja puhe kuulostaa, noh siansaksalta. Arabimaailmasta minulle tulee mieleen uskonto, kauniit värit ja kuuma ilmasto. Eksotiikka.

Kai mä vähän luulen, että sen osaaminen olisi hyödyllistä. Arabiaa puhuu maailmalla noin 450 miljoonaa 23 eri maassa. Suomeissa heitä on reilu 10 000. Ja maahanmuuttajille suomea opettaessani arabian taidot olisivat kieltämättä avuksi. Heistä ainakin puolet osaa kielen. Niinpä mä vihdoin päätin, että miksi ei. Nyt istun kansalaisopiston kurssilla joka keskiviikko.

Ja voi pojat oon innoissani! Musta on ollut ihanaa aloittaa ihan alusta, ilman arvosanapaineita tai liian nopeita kurssisuunnitelmia. Ilman parempia tai huonompia osaajia, jatkuvaa vertailua. Tällä kertaa me ollaan kaikki ihan yhtä pihalla, sillä en todellakaan valinnut helpointa kieltä. Arabiaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Osa kirjoimista kirjoitetaan "normaalisti" rivin yläpuolelle, osa alle ja osa keskelle. Yhden äänteen kirjoitustapa riippuu vaihtelee aina sen mukaan, tuleeko se sanan alkuun, keskelle vai loppuun. Ja lausuminen kuulostaa välillä villieläimen karjunnalta. Opettaja on kyllä aivan mahtava ja neuvoi ääntämään tämän karjaisukonsonantin niin kuin oksennusta aloittaisi. Houkuttelevaa. Aakkoset ovat luokkaa "älif", "bää", "zäin","kääf"... Ikkunapulpetin nainen kysyikin osuvasti, miten voimme ikinä kirjoittaa omat nimemme. Minkä näistä pitäisi nyt vastata kirjantainta p?

Siitähän tässä ollaan ottamassa selvää.

Suurin osa ryhmäläisistä työskentelee turvapaikanhakijoiden parissa joko palkkalistoilla tai vapaaehtoisina. Mahtava huomata, miten ihmiset jaksavat panostaa. Täytyy myöntää, että tämä avartaa hiukan suomea opettelevien arabien näkökulmaa. Arabian kieli on täysin eri maailma. Täällä minä ihmettelen aakkosia samalla lailla kuin omat ryhmäläiseni vastaanottokeskuksessa. Ja yllättäen ranskan puhuminen ei tunnukaan maailman monimutkaisimmalta asialta.

 

Yleensä elän täydellä sydämellä, toisinaan ehkä liiankin. Innostuessani maailma muuttuu auringon keltaiseksi ja äänenvoimakkuuteni kaksinkertaiseksi. Heikkoina hetkinä pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Arabian kurssi on tällä hetkellä ehdottomasti innostuksen lähteeni. Tunnin jälkeen esittelen kotona onnellisena monisteita ja muistiinpanojani. Selitän joskus niin täpinöissäni, että aloitan jo uuden jutun ennen kuin olen kertonut vanhan loppuun. Poikaystäväni saa varmaan kaupanpäällisiksi ilmaisen kielikurssin.

Mutta mitä muutakaan voi odottaa kun toteutetaan unelmia.

Ladataan...
projektiaurinko

Olen täydellisyyden tavoittelija. Haluan menestyä opinnoissa, vastata odotuksia ja miellyttää kaikkia. Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat tehneet jotain ihmeellistä - opiskelleet ranskaa kolmosluokalta, kilpailleet suomenmestaruuskisoissa, asuneet ulkomailla tai sisustaneet asuntonsa kuin suoraan sisustuslehdestä. 

Minun elämäni ei ole kovinkaan erikoista. Opiskelen ranskaa Turun yliopistossa, matkustan kuukausittain viisitoista tuntia junassa nähdäkseni poikaystävääni ja ravaan torstaisin opiskelijabileissä. Puolitoista vuotta sitten muutin kauas kotoa opiskelemaan, mutta huomasinkin olevani melko yksin. Yritin kovasti kuulua joukkoon, vaikka päädyin kuitenkin ulkopuolelle. Lakkasin tekemästä niitä asioita, joista nautin vielä lukiossa. Kuten vaikkapa itsekseen laulamisesta seurassa, bloggaamisesta tai kahvilakäynneistä. Tyydyin olemaan hiljaa vaikka olin tottunut olemaan se joukon äänekkäin. Hyväksyin mielessäni, ettei minulla opiskelijana ole varaa sisustussuunnittelijan asuntoon tai matkusteluun. Laskin päiviä, kunnes taas näkisin ystäviäni, ja ajattelin että kyllä se kaukosuhdekin vielä loppuu kunhan nyt jaksaa opiskella. Itsehän halusin tänne etelään.

Mutta miksi siirtää onneaan vain myöhemmäksi?

Olen aina listannut asioita, joita haluan tehdä elämäni aikana. Lopulta esteeksi on muodostunut aika, raha tai velvollisuudet. Turku oli kerran unelmani, mutta pelkkä kaupunki ei tee onnelliseksi. Siksi päätin tänä vuonna lähteä täyttämään muita haaveitani - niitä, jotka joskus olen unohtanut. Kirjoitin oman bucket listani keväälle ja päivitän tänne sen toteutumista. Syksyllä löydän itseni toivottavasti ulkomailta, mutta se onkin jo oma tarinansa. Nyt opiskelen vähemmän ja toteutan itseäni enemmän. Elän kahden kaupungin välillä, mutta kuitenkin siellä minne todella kuulun. Aion lukea paljon, kirjoittaa ja maalata. Matkustaa. Tehdä vapaaehtoistyötä. Kokeilla uusia harrastuksia ja oppia uusia taitoja. Inspiroitua. Tehdä itsekin jotain ihmeellistä, vaikka ihan pientä vain. Tämä on minun projekti aurinkoni.

Sittenkin olen ehkä hukassa, mutta tiedättekö mitä? Olen ainakin menossa oikeaan suuntaan.