Ladataan...
projektiaurinko

Ostin joulomalle lähtiessäni sattumalta Turun juna-asemalta kirjan Minä olen Malala. Ja koska elän toisinaan huolettomasti uutispimennossa (hups!), en ollut koskaan edes kuullut Malala Yousafzaista tai hänen Malala-säätiöstään. Onneksi satuin silti tarttumaan tähän kirjaan, sillä se herätti valtavasti ajatuksia ja ihmetystä.

Kirja kertoo Pakistanin sodasta ja sen vaiheista, erityisesti nuoren Malala-tytön näkökulmasta. Malala nousi julkisuuteen yksitoistavuotiaana alettuaan kirjoittaa BBC:n verkkosivustolle blogia elämästään Talibanin alaisuudessa. Hän kirjoitti usein siitä, miten hän perheensä puolusti tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin. Lokakuussa 2012 talibanit ampuivat Malalaa päähän, mutta ihme kyllä tyttö selvisi hyökkäyksestä. Nykyään hän asuu pakolaisena Birminghamissa ja jatkaa taistelua koulutuksen puolesta Malala-säätiön kautta. Vuonna 2014 Malalasta tuli 17-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin nobelisti. Uskomatonta.

Viime viikolla kävin vastaanottokeskuksessa opettamassa suomea. Ensimmäinen tapaamani asukki istui samassa bussissa, ja ohjasti ystävällisesti oikeaan paikkaan. Vähäisellä englannintaidollaan hän huomautti kylmästä ilmasta, olihan -18°C. Perillä ihmettelin hiihtämään opettelevia turvapaikanhakijoita ja pientä tyttöä, joka osoitteli minua. Ehkä siksi, että hymyilin hänelle, tai ehkä ihmettelläkseen sinisiä hiuksiani. Myöhemmin istuin erillisessä huoneessa askartelemassa aakkosia, ja vähän väliä joku kävi ovella iloisesti tervehtimässä ja kyselemässä kuulumisia.

He olivat niin kauhean innoissaan opetuksesta.

Monet kyselivät ahkerasti ja iloitsivat oivalluksistaan. Toinen halusi kirjoittaa taululle ja toinen pyyhkiä vanhat tekstit pois. Ihan vain auttaakseen. Elekielellä oli iso merkitys, kun yhteinen kieli oli aikalailla olematon. He vain toistelivat mielellään kaiken, mitä sanoin. Tunnin jälkeen kaikki kiittelivät kovasti. Yksikin nuori tuli kättä pitäen kiittämään. 

Nuori, jolla oli jalassaan varvastossut mutta kasvoillaan aito hymy.

Väistämättä mieleen nousee ajatuksia turvapaikanhakijoiden menneisyydestä. Malalan kertomukset muodostivat voimakkaan kauhukuvan sodasta, enkä voinut olla miettimättä, minkälaisia kokemuksia näiden hymyjen takana piileksii. Kaikki oli yhtäkkiä paljon konkreettisempaa. Mietin Malalaa, jota kiellettiin käymästä koulua. Mietin niitä ryhmän naisia, jotka eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Mutta silti he jaksoivat hymyillä ja toistaa perässä sanoja, joita eivät ymmärrä. Onhan se hienoa, kun joku näyttää tyytyväisenä kirjoittamiaan suomalaisia aakkosia. Ja samalla ikävää, kun ei koskaan saanut mahdollisuutta tehdä sitä omalla kielellään.

Jossain vaiheessa omat murheet alkavat tuntua taas melko turhilta. Se, että harmittelen pieleen menneitä suunnitelmia. Äksyilen nälkäisenä tai väsyneenä. Ylireagoin. Luen taas kertaalleen uutisia, joissa VR tökkii. Vähän ehkä naurattaa, miten yksikin päivä melkein itkin taistellessani kolmeakymmentä hipovaa viimaa vastaan. Varpaat tunnottomina, pyörän vaihteet lukossa ja ripsarit poskilla. Kirosin mielessäni, miksi ikinä kieltäydyinkään käyttämästä vedenkestävää. Mutta hei, minulla sentään oli villasukat ja päällä kaiken maailman lumiukkokerrostumat. Ja pyörä.

Miten ois tänään murhevapaa päivä?

Share