Ladataan...

Ensimmäinen osa: Alkupaniikki
Toinen osa: Kilometri kilometriltä
Kolmas osa: Jälkipuinnit

Jälkipuinnit

Silloin kun aloin syksyllä haaveilla puolimaratonin juoksemisesta, haaveenani oli ylipäätään jaksaa juosta niin pitkä matka. Syksyllä en ollut varma, pystyisinkö minä siihen, ja vielä keväälläkin uskoni on ollut koetuksella. Kevään aikana ajatukset siirtyivät siihen suuntaan, että kyllä varmaan jaksan maaliin asti, mutta en tiedä, pystynkö siihen alle kolmen tunnin maksimisuoritusajan. Tapahtumapäivän lähetessä en ollut aivan varma, mitä voisin itseltäni odottaa. Lauantaina tavoitteeni oli kuitenkin ensisijaisesti selvitä maaliin mahdollisen hyvävointisena ja alle kolmessa tunnissa, toisaalta myös unelmoin alittavani 2:45 ajan. Aikani oli lopulta 2:53:28, eli selvisin maaliin komeasti alle minimitavoitteeni ja myöhästyin unelmastani 8,5 minuuttia.

Juoksin 16 kilometriin asti keskimäärin alle kahdeksan minuutin kilometrejä, mutta sen jälkeen homma vähän levisi käsiin, enkä oikein tiedä miksi. Se, että tajusin 15 kilometrin kohdilla voivani vaikka kävellä reippaasti maaliin ja ehtiä silti ajoissa, söi juoksumotivaatiotani todella paljon. Luultavasti siksi, että tavoitteeni, johon keskityin, oli kuitenkin vain selvitä matkasta, eikä tietty aika. Kehoni olisi varmasti jaksanut juosta vielä enemmän, mutta en saanut päätäni mukaan siihen. Minulla ei ollut mitään sellaisia fyysisiä ongelmia, jotka olisivat vaikuttaneet merkittävästi juoksuun, joten "oikeaa" syytä loppupätkän runsaisiin kävelyihin ei ole. Jotenkin vaan väsähdin, enkä saanut enää motivoitua itseäni kunnolla. Se ei tietenkään auttanut hirveästi asiaa, että jouduin juoksemaan niin suuren osan matkasta käytännössä yksin, ja loppupuolella monet muutkin kävelivät ympärillä. Olen miettinyt, miten olisi käynyt, jos olisin vaan pysytellyt sen 2:45 jäniksen matkassa: olisiko matkanteko ollut helpompaa ja mukavampaa ryhmässä ja sosiaalinen paine auttanut pitämään yllä hyvää tahtia loppuun asti? Vai olisinko vain väsähtänyt enemmän, jättäytynyt joukosta vähän myöhemmin, ja kärsinyt sitten loppumatkasta vielä enemmän? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, tapahtuman jänikset olivat, siltä osin kuin heitä näin ja heistä kuulin, aivan mahtavia: vauhti oli hyvää ja tsemppi kovaa! Itsellenikin jäniksen perässä roikkuminen ensimmäisen viiden kilometrin verran oli todella hyvä alku matkalle.

Oma treenini jäi lopulta paljon vähemmäksi kuin mitä olin toivonut. Olin suunnitellut aloittavani treenaamisen heti tapahtumaan ilmoittauduttuani viime lokakuussa, eli reilut kahdeksan kuukautta ennen tapahtumaa. Sitten kävin läpi helvetillisen flunssaputken, ja aloin lopulta treenata tapahtumaa varten vasta maaliskuun alussa, eli reilun kahdeksan kuukauden treeniaika kutistui reiluksi kolmeksi kuukaudeksi. Tästäkin ajasta söivät osansa juoksemisen estävät säärikivut ja pari pikkuflunssaa. Treenikilometrejä kertyi tammikuun alusta tapahtumaan asti 243, mikä ei ole ihan hirveästi, mutta osoittaa sen, että pidin kiinni treenisuunnitelmastani mahdollisuuksien mukaan. Voin mielestäni olla todella tyytyväinen siihen, että vastoinkäymisistä huolimatta pidin tavoitteen mielessä ja treenasin niin paljon kuin ajan ja terveyteni puitteissa voin. Mitään katumuksia minulla ei sen suhteen ole. Lisäksi olen tietenkin erittäin tyytyväinen siihen, että todella jaksoin sinne maaliin, ja vielä mukavasti alle maksimisuoritusajan.

Olen iloinen, että valitsin Helsinki Half Marathonin ensimmäiseksi puolimaratonikseni. Tapahtuma oli todella hyvin järjestetty, reitti oli hyvin suunniteltu, kaunis ja enimmäkseen todella tasainen, jänikset olivat mahtavia (ja heitä riitti hitaammillekin ajoille) ja tapahtumapaita oli todella hieno (tämä on tietenkin se olennaisin)! Erityisen hienoa oli se, että ensikertalaiset ja hitaammat juoksijat oli otettu huomioon monin tavoin: jäniksiä oli hitaammillekin tavoiteajoille, ennen lähtöä tsempattiin ensikertalaisia ja maalissa kuulutettiin kannustavasti maaliin, että "hienosti alle kolmen tunnin!" ja (kolmen tunnin jälkeen) "puolimaraton suoritettu!" Nämä jutut saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi tapahtumaan, vaikka olinkin hidas ensikertalainen.

Nyt, kun tämä projekti on saatettu päätökseen, on aika pohtia seuraavaa. Ilmoittauduimme Puoliskon kanssa molemmat jo ensi vuoden HHM:lle (jonne voi muuten nyt ilmoittautua 16.6. asti 29 euron hintaan, ja 2000 ensimmäistä elokuuhun mennessä ilmoittautunutta saa kaupan päälle treenipaidan!). Nyt kun tiedän, että pystyn selviytymään matkasta, lähden ensi kerralla tavoittelemaan hieman parempaa aikaa (tällä hetkellä mielessä on 2:30 alitus). Ensisijaisesti toivon, että vauhtini olisi sen verran reippaampaa, että ensi vuoden matkaa ei tarvitsisi taittaa niin yksin. Minua ja Puoliskoa kiinnostaisi myös polkujuoksu, ja itse asiassa se kiinnostaisi enemmän kuin asvalttipuolikkaat. Olen nimittäin huomannut, että enemmän kuin tietyn ajan ja vauhdin tavoittelu, minua kiinnostaa juoksussa tietyn matkan taittaminen mahdollisimman kivoissa maisemissa, ja mielellään vielä sellaista vauhtia, että se tuntuu ihan mukavalta. Olemme puhuneet, että kun tykkäämme tehdä pitkiä juoksulenkkejä yhdessä, olisi kiva käydä myös juoksemassa joskus polkujuoksutapahtumia yhdessä. Nyt harkinnassa on lokakuun puolivälissä juostava Helsinki City Trail, jossa olisi tarjolla 21 kilometrin reitti. Kaukaisemmissa unelmissa siintää 31 kilometriä NUTS Karhunkierroksella, mutta sitä ei oikeasti harkita ennen vuotta 2018.

Kun tämä projekti on nyt saatettu onnistuneesti päätökseen, laitan tämän blogin tauolle. Jos ja kun seuraavat tavoitteet konkretisoituvat, palailen asiaan sitten niiden merkeissä ennemmin tai myöhemmin. Mutta tältä erää suuret kiitokset kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille, ja erityisesti vielä kerran kiitos ennen puolikasta saamistani tsemppiviesteistä!

Väsynyt, mutta onnellinen puolimaratoonari maalissa mitali kaulassa

Share

Ladataan...

Ensimmäinen osa: Alkupaniikki
Toinen osa: Kilometri kilometriltä
Kolmas osa: Jälkipuinnit

Kilometri kilometriltä

Tässä ensimmäinen puolimaratonkokemukseni lähes kirjaimellisesti kilometri kilometriltä! Teksti on aika pitkä ja yksityiskohtainen, mutta kävin juoksun aikana läpi niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia, että halusin kirjoittaa ne auki. Erityisesti itseäni varten, nyt kun kaikki on vielä aika tuoreessa muistissa. Kilometrien ajat ovat SportsTrackeristä, eivätkä ne ole aivan täsmällisen tarkkoja, mutta aika hyvin suuntaa antavia.

Hymyillen ja tuulettaen yli maaliviivan!

1. kilometri (7:31) eli mikäs tässä pitkin Baanaa lasketellessa

8.45 paukahti lähtölaukaus, mutta itse pääsin lähtöportista vasta kolme ja puoli minuuttia myöhemmin. Ensisijainen tavoitteeni oli päästä maaliin hyvävoimaisena alle kolmen tunnin, mutta unelmoin myös 2:45 ajasta, kun sille kerran jäniskin oli. Tasaisella vauhdilla se olisi tiennyt 7 minuutin ja 48 sekunnin kilometrejä, mikä on minulle sellainen mukava, leppoisa vauhti. Lähdin siis luottavaisena jänön matkaan. Fiilis oli mahtava ja menohaluja olisi riittänyt niin, että mieleni teki jatkuvasti lähteä ohittamaan jänistä. Kun noin puolen kilometrin jälkeen ääni kuulokkeissani ilmoitti 500 metrin vauhdiksi 3:52, myhäilin tyytyväisenä. Ilma oli raikas, aurinko paistoi, vauhti oli letkeää ja minua vain hymyilytti. Ennen lähtöä joku oli huutanut megafoniin, että ensimmäiset pari kilometriä lasketellaan pitkin Baanaa myötätuuleen, ja se oli totta ja aivan ihanaa! Ensimmäinen kilometrikyltti tuli vastaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan rakennuksen kohdilla. Sen vauhdiksi tuli 7,5 minuuttia, eli hieman alle tasaisen vauhdin tavoitevauhdin.

2. kilometri (7:37) eli kädet ilmaan

Baanan laskettelu jatkui ja kuulokkeissa soi 30 Seconds to Mars: "Lift your hands toward the sun!" Kilometriaika oli inan hitaampi kuin ensimmäinen: 7:37, mutta vielä reippaasti alle tasaisen tavoitevauhdin.

3. kilometri (7:12) eli apua miksi juoksen näin lujaa

Kolmannella kilometrillä päästiin jo meren ääreen juoksemaan Hietalahdenrantaa pitkin. Samalla vauhti kiristyi: kilometrin nopeudeksi tuli jo 7:12. Olin jokin aika sitten kokeillut juosta pidempään 7-7,5 minuutin kilometrejä, ja siinä oli käynyt melko huonosti, joten aloin olla vauhdista vähän huolissani, vaikka se tuntuikin nyt hyvältä.

4. kilometri (7:27) eli voihan hengästyminen

Neljäs kilometri kulki pitkin Telakkakatua ja Eiranrantaa, ilmeisesti (kartan perusteella) ohi jonkin minigolfradan, josta minulla ei ole kyllä mitään muistikuvaa. Muistelin lähiaikojen treenilenkkejä, joiden tavoitteeksi olin ottanut juosta neljä kilometriä alle puolen tunnin, ja miten raastavilta ne olivat tuntuneet. Nyt ranteessa oleva lähtöviivalla käynnistetty kello näytti inan alle puoli tuntia ja minua alkoi ahdistaa: jos jatkan tätä vauhtia, jaksanko lainkaan maaliin? Pitäisikö vaan yrittää nyt juosta tasaisia 7:48 kilometrejä oman mittarin mukaan ja ottaa sitten loppukiri 17,5 kilometristä? Tunsin olevani hengästynyt ja ehkä vähän päänsärkyinen. En ollut muistanut syödä yhtään lakritseja, jotka olin ottanut mukaan energiabuustiksi. Heitin pari lakupalaa suuhun ja yritin miettiä, millä taktiikalla minun kannattaisi jatkaa. Samalla iloitsin siitä, että edessä olisi kohta jo ensimmäinen juomapiste.

5. kilometri (7:34) eli suuri juomapistemoka

Juoksu jatkui pitkin merenrantaa ja ensimmäinen juomapiste oli noin 4,5 kilometrin kohdalla Kompassitorilla. Otin nopeasti mukillisen (todella laihaa!) urheilujuomaa ja toisen vettä ja yritin huikata nopeasti vähän molempia ja jatkaa heti matkaa pysyäkseni jänöjussin perässä. Kaadoin kiireessä loput juomat maahan ja ehkä osittain erään vapaaehtoisen jaloille, mitä pyysin anteeksi samalla kun heitin tyhjät mukit muiden joukkoon. Heti pisteeltä lähdettyäni tajusin, että en ollut käytännössä juonut kuin yhden kulauksen laihaa urheilujuomaa ja toisen vettä, enkä välttämättä selviäisi loppuun asti, jos jatkaisin samalla taktiikalla muilla juomapisteillä.

6. kilometri (7:33) eli jäniksen kadotus

Joskus viiden kilometrin jälkeen päätin antaa jäniksen mennä ja juosta täysin omaa vauhtiani pitäen myös juomapisteillä sellaiset pysähdykset, että saisin juotua kunnolla. Kuudennella kilometrillä juostiin yhä rantaa pitkin kohti Olympiaterminaalia. Näin jäniksen vielä edelläni, mutta olin jäänyt jo hieman jälkeen. Huomasin juoksevani yhä noin 7,5 minuutin kilometrivauhtia, joten päätin hidastaa menoa hieman, etten hyytyisi.

7. kilometri (7:43) eli apua missä äiti

Tässä vaiheessa juostiin risteilylaivaterminaalien ohitse ja kohti Kauppatoria, jonne äitini oli luvannut tulla kannustamaan. Kannustajia taisi muutenkin olla tässä vaiheessa kivasti. Olin hiljentänyt vauhtiani hieman ja oloni oli todella loistava. Lisäksi kuulokkeissani soi Virve Rostin Sata salamaa, mikä oli juuri siinä tilanteessa parasta ikinä! Juoksin halki kauppatorin, fiilis oli mahtava, vauhti tuntui juuri sopivalta, hymyilin kaikille (erityisesti itselleni) ja kiitin kaikkia kannustajia. Katselin ympäriinsä etsien äitiäni, mutta äkkiä olinkin jo Katajanokanlaiturilla, eikä häntä ollut näkynyt. Mietin, olinko vain missannut hänet, olinhan katsonut ympärilleni tarkasti jo torin alusta alkaen? Pitäisikö soittaa perään? Miten minun käy, jos en saa syödäkseni niitä sipsejä, jotka olin äidilleni jättänyt minulle ojennettavaksi juuri tässä kohdassa. Joutuisinko juoksemaan ilman herkkuja 12 kilometriin asti, missä Puolisko odottaa (ja mitä järkeä sitten on ylipäätään juosta)? Päätäni tuntui yhä särkevän, ja aloin tuskailla puuttuvien suolaisten sipsien lisäksi myös ensimmäisellä juomapisteellä juomatta jäänyttä urheilujuomaa. Muistutin itseäni, että seuraava juomapiste oli alle puolentoista kilometrin päässä ja jatkoin eteenpäin.

8. kilometri (7:53) eli takana kolmasosa

Tajusin, että juoksusta oli takana jo kolmasosa! Ja olin yhä melko hyvinvointinen, pientä päänsärkyä lukuun ottamatta. Vähän huolestutti se, että minua ei hikoiluttanut vielä yhtään (yleensä hikoilen kuin pieni sika pienenkin fyysisen rasituksen seurauksena), mutta sille ei nyt varsinaisesti voinut mitään. Tämä kilometri kulki Katajanokanrantaa Viking Linen terminaalin ohi. Terminaalilta oli tulossa kiukkuinen rekkakuski, joka ei tykännyt joutua liikenteenvalvojien pysäyttämäksi. Kuljin rauhassa eteenpäin ja söin pari lakupalaa energiabuustiksi. Ohitin jo joitakin kävelijöitä, joita yritin tsempata, ja toivoin, että peukut pystyssä lausutut "hyvähyvätsemppiitsemppii" ei kuulostanut kenestäkään kärsivästä vittuilulta tai ärsyttänyt ihan hirveästi (paitsi jos se ärsytys sai jaksamaan paremmin, sitten se on kai ok).

9. kilometri (8:04) eli ensimmäinen yli kahdeksan minuutin

Yhdeksäs kilometri oli ensimmäinen, joka meni minulta yli kahdeksan minuutin, johtuen pitkästä pysähdyksestä toisella juomapisteellä. Juomapiste oli aivan Katajanokan itäpäädyssä suunnilleen 8,7 kilometrin kohdilla. Siellä nappasin urheilujuomamukin käteen, pysähdyin ja join sen tyhjäksi (tällä kertaa se ei ollut superlaihaa vaan kunnollista), sitten nappasin vesimukin ja otin siitä pari hörppyä kävellessäni roskiksille heittämään mukit pois ja jatkamaan matkaa.

10. kilometri (7:29) eli herkkusipsejä ja uusi ennätys

Juomapiste virkisti ihanasti ja jatkoin matkaa jälleen hieman reippaammalla askeleella. Askelta reipasti myös tieto siitä, että 10 kilometrin kohdalla mitattaisiin väliaika, joten saisin uuden mitatun kympin ennätyksen. Katajanokan kiertämisen jälkeen matka jatkui pohjoiseen pitkin Pohjoisrantaa. Heti Katajanokan jälkeen näin sillan kupeessa yllättäen äitini, joka kertoi myöhästyneensä hieman Kauppatorilta ja siirtyneensä sitten tähän kohtaan odottamaan, että kierrän Katajanokan. Äidin näkeminen ja kannustusten kuuleminen antoi jälleen lisäbuustia, ja hän ojensi minulle myös minigrippussillisen niitä ihania sipsejä, joita aloin tietysti heti mättää. Äidin moikkaamisesta ja sipsinsyönnistä huolimatta pääsin kuin pääsinkin kympin kohdille omaan ennätysaikaani 1:18:03.7 (edellinen oli vuoden 2014 Helsinki Midnight Runilta 1:22:48, joten paransin 4 minuuttia 45 sekuntia, minkä lisäksi olin tuon edellisen juoksun jäljiltä aivan kuoleman kielissä ja nyt todella hyvinvoiva)!

11. kilometri (7:59) eli ensimmäinen ylämäkikävely

Ihmettelin hetken tämän kilometrin edellistä puolta minuuttia hitaampaa aikaa, mutta sitten muistin, että tässä mentiin Hakaniemenrantaan yli sillan, jolle kävelin (ja söin vähän niitä sipsejä ja yhä mukana olevia lakupaloja). Tässä taisi olla oman juoksuni ensimmäinen kävely (juomapisteitä lukuun ottamatta). Sipsit tuntuivat vievän päänsäryn mukanaan, joko niissä olevan suolan vuoksi tai siksi, että niiden saaminen oli niin kivaa. Iloitsin siitä, että kohta näkisin Puoliskon, joka oli luvannut odotella 12 kilometrin tienoilla (ja vähän jännitin, oliko hän onnistunut löytämään paikkaa, josta näkisin hänet helposti). 10,5 kilometrin jälkeen hehkutin itselleni, että nyt ollaan jo kivasti puolivälissä!

12. kilometri (7:43) eli ihana Puolisko

Kahdennellatoista kilometrillä juostiin Hakaniemenrannasta pohjoiseen kohti Kalasatamaa. Bongasin Puoliskon jo kaukaa, mikä tietenkin ilahdutti ja antoi lisävoimia. Hän kertoi, että olin tässä vaiheessa 2 minuuttia jäljessä 2:45 jäniksestä, ja tunsin tarvetta selitellä, että jänis juoksi minulle vähän turhan kovaa vauhtia ja että juoksen nyt vaan alle 8 minuutin kilometrejä. Nyt jälkikäteen ajateltuna ero oli niin pieni, että tuskin se olisi mitenkään merkittävästi voimiani syönyt, jos olisin sinnitellyt jäniksen mukana vähän pidempään (ehkä jopa päin vastoin, olisin voinut saada siitä lisävoimia). Puolisko antoi minulle tuoreet sipsi- ja lakuvarastot mukaan ja lähetti jatkamaan matkaa.

Kilometrit 13-15 (8:30, 8:07, 8:06) eli ihan paskaa

Olin etukäteen ounastellut, että kilometrit 13-15 Kalasataman, Verkkosaaren ja Kyläsaaren alueilla olisivat kaikkein kurjimmat, sillä niillä joudutaan meren rannasta keskelle rumaa teollisuusaluetta. Suunnittelen peruslenkkinikin aina niin, että pääsen mahdollisimman paljon kivoille alueille, enkä jaksa yhtään juosta tylsiä, ankeita reittejä. Tämä oli ehdottomasti koko reitin kurjin osuus kaikin puolin, ja jos jotain reitissä toivoisin muutettavaksi, se olisi tämän pätkän korvaaminen melkein millä tahansa muulla (paitsi jos se jokin muu tarkoittaa ylämäkiä). Tällä pätkällä tuntui olevan aiempaa enemmän vastatuulta, välillä siellä haisi(!) ja reitti kulki Bandidoksen kerhotilojen ohi (mikä oli erityisen ikävää, koska juoksin pätkää lähestulkoon yksin). Jaoin reitin kuitenkin mielessäni pätkiin niin, että ensin Puoliskon tapaamisen jälkeen aloin odotella noin 12,5 kilometrin kohdilla olevaa kolmatta juomapistettä (sama, hyväksi todettu taktiikka kuin edelliselläkin pisteellä, tätä ennen olisi saanut myös geelin, mutta en uskaltanut ottaa, koska en ollut testannut sitä juostessa), ja sen jälkeen aloin laskeskella aikaa ja matkaa 15 kilometriin. 15 kilometrin kyltille saavuin mielestäni noin puolta minuuttia alle kahden tunnin, eli olin onnistunut pitämään keskimääräisen kilometrivauhtini hieman alle kahdeksassa minuutissa. Olin todella tyytyväinen siihen, että olin juossut jo 15 kilometriä ja onnistunut pitämään keskimääräisen vauhtini tavoitteeni mukaisena ja olin vielä hyvissä voimissa: askel kulki hyvin enkä tuntenut itseäni edes hengästyneeksi. Sitten tajusin, että suoritusaikaa oli jäljellä vielä tunti ja kilometrejä enää reilut kuusi. Huokaisin helpotuksesta: melkein kymmenen minuuttia jokaiselle kilometrille, minähän ehtisin maaliin vaikka reippaasti kävellen! Tämän ajatteleminen oli virhe.

16. kilometri (7:55) eli ärsyttävä pikkulenkki

Viidentoista kilometrin jälkeen piti kiertää ärsyttävä pikkulenkki pitkin hiekkatietä. Siis sellainen käytännössä ympyrä, josta näkee heti alussa, että pitää juosta tuohon pisteeseen ja sitten takaisin. Ankeiden maisemien lisäksi inhoan juoksureiteissä myös näitä. Tässä kohtaa saavutin myös muutamia muita juoksijoita, joista osa oli aika hyytyneen oloisia ja etenivät jo kävellen. Muiden kävelemisen näkeminen sai minutkin haluamaan vaihtaa kävelyyn. Ympyrässä soitti myös bändi, jolle nostin peukut pystyyn kiitokseksi, vaikka kaikki ärsytti ja halusin vain kävellä. Muistelin jostain syystä, että 15 kilometrin kohdilla olisi edessä jonkinlainen mäki, joten selvisin ärsyttävästä pikkulenkistä juosten lupaamalla itselleni, että juoksen siihen mäkeen asti ja sitten saan kävellä sen ylös ja syödä taas vähän sipsiä ja karkkia. No, eihän sitä mäkeä sitten koskaan tullut. Sen sijaan tuli 16 kilometrin kyltti. Mutta olinpahan taas selvinnyt yhdestä kilometristä alle kahdeksan minuutin! Se jäikin sitten viimeiseksi. Tämä taisi olla ensimmäinen kilometri, jonka aikana en enää hymyillyt koko ajan.

17. kilometri (9:11) eli kävelen, koska en joudu menemään ylämäkeen

16 kilometrin jälkeen alkoi oma tuskien taipaleeni. Edessä näkyi vain muutamia tyyppejä, jotka kaikki tuntuivat kävelevän. Taakseni en uskaltanut katsoa (koska pelkäsin, että siellä ei näy ketään, vaikka toisaalta tiesin myös ohitelleeni ainakin muutaman tyypin). Koska sitä 15 kilometrin mäkeä ei koskaan tullut, päätin kävellä siitä huolimatta (tämä "kävelen, koska täällä ei ollutkaan mäkeä" -perustelu onnistui tosiaan vakuuttamaan minut siinä tilassa ja tilanteessa). Matka kulki muistaakseni pitkin hiekkatietä ohi Vallilan siirtolapuutarhan. Tässä vaiheessa kävin itseni kanssa henkistä kamppailua, jonka seurauksena aina välillä juoksin pienen pätkän, kunnes siirryin taas jostain syystä kävelemään. Aloin katsella kelloa ja surkutella sitä, että päästin unelma-aikani karkaamaan, mutta samalla en olisi viitsinyt tehdä mitään sen eteen, että pääsisin vielä maaliin mahdollisimman pian.

18. kilometri (9:19) eli Mäkelänrinteen kauhut

Heti, kun olin saanut itseni jälleen hieman juoksuvireeseen, tajusin lähestyväni Mäkelänrinteen pahamaineisia mäkiä. Tämä on se ainoa oikeasti vähän raskas kohta reitillä. Olin päättänyt jo etukäteen, että kävelen mäen ylös vaikka minulla olisi kuinka hyvä olo. Nyt minua ärsytti, että aloin taas kävellä, vaikka olin juuri pääsemässä taas juoksuvauhtiin valtavan henkisen kamppailun jälkeen. Mäen varrella oli kaksi cheerleader-porukkaa, jotka vetivät todella hienoa tsemppirutiiniaan aivan täysillä, vaikka taisin olla ainoa tyyppi koko mäessä - ja tosiaan kävelin. Tilanne tuntui vähintään koomiselta ja jopa vähän vittuilulta. Ei sillä, oli tosi mahtavaa, että he tsemppasivat niin täysillä vielä tässäkin vaiheessa! Sanoin kiitokset ja näytin peukkua, mutta en vaihtanut kävelystä juoksuun, vaikka tuntui että olisi pitänyt. Mäen päällä noin 17,5 kilometrin kohdalla oli reitin viimeinen juomapiste. Sain kai cheerleadereilta sen verran uutta puhtia, että suunnittelin pitäväni pisteellä rauhallisen tankkaustauon, ottavani siitä mäkistartin alamäkeen ja juoksevani rennosti maaliin asti.

Kilometrit 19-20 (8:37, 8:25) eli hävitty päänsisäinen taistelu

Lähdin viimeiseltä juomapisteeltä reipasta, letkeää hölkkää ja jaksoin jatkaakin sitä vähän aikaa, kunnes sitten en enää. 18 kilometrin jälkeen seuraavat pari kilometriä menivät jotenkin sumussa, välillä hölkäten mutta aika paljon kävellen. Muistan, että yritin vain seurata reitin merkkinä olevaa keltaista viivaa (naureskelin jälkikäteen, että olipa aika yksinäistä, että se keltainen viiva tuntui olevan ainoa ystäväni). Muistan myös, että oloni oli jotenkin epätoivoinen ja minun oli vaikea hahmottaa, mistä reitti milloinkin kulkee. Alaselkäni oli alkanut kipeytyä ja pakarani kramppasivat hieman, mutta kivut eivät olleet sellaisia, että ne olisivat oikeasti vaikuttaneet etenemiseeni tai olleet syy kävelyyni, lähinnä ne vain pahensivat jo valmiiksi kurjaa oloani. Kävelin paljon, enkä tiennyt miksi. Tuntui, etten vain enää jotenkin viitsinyt juosta. Hävetti kävellä lappu rinnassa. Hymy oli enimmäkseen hyytynyt ja sen sijaan irvistelin aika paljon. Juostessani ohitin vielä joitakin muita, ja koitin aina tsempata: "hyvin menee, jaksaa jaksaa, kohta ollaan jo maalissa!" Jossain vaiheessa reitti kulki jostain tunnelista, ja silloin tunsin pientä huimausta. En osaa oikein vieläkään selittää, miksi nämä kilometrit kulkivat niin huonosti, ja miksi oloni oli niin kertakaikkisen voipunut. Kai se oli joku sellainen seinä, jonka yli en vaan päässyt. Etenkään, kun tiesin kuitenkin pääseväni maaliin vaikka sitten kävellen. Tällä pätkällä ei ollut enää juuri kannustajia, mutta kaksi lenkkeilevää miestä juoksi ohitseni jossain vaiheessa tällä välillä ja kannustivat, että hyvin menee. Kiitin ja hymyilin taas, vaikka ei niin kauhean hyvin mennytkään.

21. kilometri (8:51) eli hiljaa nyt mennään

Viimeinen kokonainen kilometri kulki Töölönlahden rantaa. Olin etukäteen kuvitellut monet kerrat, miten tämä on se viimeinen loppukiri, jonka vedän koko matkan reippainta vauhtia. Oli masentavaa huomata kulkevansa tätä pätkää kohti Finlandia-taloa kävellen, mutta en tuntunut voivan muuta. Koitin aina välillä juosta, sitten kävelin taas hetken, ja pakotin taas itseni juoksemaan. Nauratti, kun kuulokkeissa alkoi soida Jannan Sä et ole hullu, jonka olin valinnut soittolistalle sen kertosäkeen vuoksi: "Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät". Heitin roskiin loput sipsit, jotta saisin poseerata maaliviivalla ilman kädessä olevaa minigrip-pussia. Tällä pätkällä oli vielä ihan mahtava kannustajajoukko, joka huusi äänekkäästi ja kannusti minua nimeltä, valtava kiitos heille!

Hymyillen ja hölkäten maaliin

Kun Finlandia-talo näkyi yhä lähempänä, sain viimein voimaa pitää taas juoksua yllä. Teen yleensä lenkeillä pienen loppuspurtin, johon käytän loput piiloon jääneet voimat, mutta nyt vain hölkkäsin rennosti kohti maalia. Hymyilin taas. Näin Puoliskon ja äidin odottamassa. Nostin kädet ilmaan ja juoksin tuulettaen yli maalilinjan. Kuuluttaja kuulutti minut nimeltä ja sanoi, että "tässä tullaan hienosti alle kolmen tunnin", mistä tuli aivan mahtava olo! Suljin kellon, jota en siinä vaiheessa tainnut edes katsoa, ja halasin Puoliskoa. Puolimaratonmitali pujotettiin kaulaani, kiitin ja hymyilin yhä vain. Hoipertelin yhtäkkiä kipeillä jaloillani hakemaan mukillisen urheilujuomaa. Poseerasin HHM-seinän edessä kuvaa varten. Olin onnellinen ja ylpeä itsestäni.

Ulkona alkoi olla aika kylmä, vaikka en sitä tajunnutkaan, joten menimme sisälle Finlandia-taloon. Olin etukäteen pyytänyt noin miljoonaa erilaista syötävää ja juotavaa maaliin, mutta tositilanteessa minun oli vaikea saada mitään alas. Oloni oli noin yleisesti ottaen ihan hyvä, mutta hieman pahoinvoiva ja päänsärkyinen. Urheilujuoman lisäksi pakotin itseni syömään hieman pastasalaattia ja maistamaan kokista, minkä lisäksi join vähän vettä. Laitoin hupparin juoksupaidan päälle ja vaihdoin kengät. Äitini osti meille kaikille kahvit (olisi sieltä kyllä saanut ilmaiseksikin pullakahvit maaliin päästyään, mutta äiti ei halunnut, että joudun jonottamaan), ja hetken istuttuamme lähdimme niitä hörppien kävelemään kohti hotellia. Kuljimme hotellille vielä pienen matkaa tapahtumareitin vartta, ja juoksijoita oli vielä tulossa maaliin. Huusin vielä kannustuksia niille, jotka ohitimme.

Hotellilla sain jo syötyä ja juotua hyvin. Päätäni särki, kuten myös paria varpaankynttä, ja jalkani olivat aika tönköt ja kipeät (mutta ei pahalla tavalla, vaan sellaisella olen-käyttänyt-lihaksiani-tavalla). Vältyin rakoilta ja pahemmilta hiertymiltä (vain toppini oli hiertänyt hieman), enkä edes palanut auringossa. Juoksun jälkeen olin onnellinen, helpottunut ja ennen kaikkea väsynyt. Syömisen ja juomisen jälkeen kävin suihkussa, otin särkylääkkeen päänsärkyyn ja menin 1,5 tunnin päiväunille. Minun oli ensin vaikea nukahtaa jalkojen lihassäryn vuoksi, mutta kun nukahdin, nukuin kuin tukki ja olisin nukkunut vaikka kuinka pitkään. Olin kuitenkin onneksi herättyäni nälkäinen, mikä houkutteli minut ylös ja ulos syömään. Olimme tehneet jo etukäteen pöytävarauksen ja söimme hyvin ja rauhassa ja skoolasimme skumpalla maaliintulolleni ja muille viime aikojen onnistumisille. Ikinä ei ole pizza ja kuohuviini maistuneet niin hyvältä!

Päivällisen jälkeen en jaksanut enää mitään muuta kuin istuskella hotellihuoneessa, katsella valokuvia ja fiilistellä juoksukokemusta. Yhdeksältä kömmimme Puoliskon kanssa sänkyyn katsomaan käsittämätöntä kauhukomediaa, jossa Megan Fox näyttelee hirviöcheerleaderia, joka (kirjaimellisesti) syö teinipoikia ja Amanda Seyfried tämän parasta ystävää. Jostain syystä emme jaksaneet katsoa tuotosta loppuun asti, vaan sammahdimme väsymyksestä puoli yhdentoista aikoihin. Päivä oli ollut aivan täydellinen!

Kolmas osa: Jälkipuinnit

Share

Ladataan...

Hei kaikki, nyt tapahtuma on onnellisesti ohi ja raportti viimein kirjoitettu! Tästä tuli vielä pidempi kuin tavalliset maratonsepustukseni, joten jaoin raportin kolmeen osaan: alkupaniikkiin, itse juoksuun ja jälkipuinteihin.

Ensimmäinen osa: Alkupaniikki
Toinen osa: Kilometri kilometriltä
Kolmas osa: Jälkipuinnit

Alkupaniikki

Viimeksi kirjoittelin tänne perjantaina melko surkeissa fiiliksissä: torstai-illalla kärsin keuhkojen ärtymyksestä, kadotetusta äänestä ja yleisesti ottaen kurjasta ja tukkoisesta olosta. Valvoin puolet torstain ja perjantain välisestä yöstä peläten, että flunssa iskee enkä pääse lauantaina juoksemaan. Kurja olo jatkui vielä perjantaina, vaikka olo tuntuikin vähän paremmalta. Yritin karistaa epätoivon mielestäni ja keskittyä etenemään suunnitelmien mukaan, mutta rehellisesti sanottuna en uskaltanut juuri intoilla.

Lähdin perjantaina kohti Helsinkiä Puoliskon ja äitini seurassa (äitini ilmoitti minulle muutamaa viikkoa aiemmin, että hän haluaisi lähteä myös mukaan minua huoltamaan ja kannustamaan, mikä oli aivan mahtavaa!). Matkalla bussissa tokaisin Puoliskolle, että oloni oli jo aika normaali, mikä rohkaisi hieman mieltä (kuten myös tämän blogin kommenteista ja muuta kautta saadut tsemppikommentit, kiitos niistä!). Helsingin keskustassa ruuhkassa jumittaessa katselin Baanaa ja ihmettelin, että sitä pitkin pitäisi sitten seuraavana päivänä juosta, ja mietin mihin ihmeeseen olen ryhtynyt.

Helsingissä kävimme heti ensimmäiseksi kahvilassa vähän tankkaamassa, ja sitten suuntasimme hakemaan kisajuttujani Finlandia-talolta. Finlandia-talolla lappua ja paitaa hakiessa oloni oli jälleen kurja, epäuskoinen ja epätoivoinen. Tunsin olevani sekä aivan väärässä paikassa (kaikki muut ovat varmasti oikeita juoksuharrastajia ja tietävät mitä ovat tekemässä) että ihan varmasti jonkun kuolemantaudin kourissa.

Oma numerolappu ja superhieno kisapaita

Hotellille päästyämme päätin heti ensimmäiseksi sovittaa kunnolla kisapaitaa, joka oli todella hieno! Kummasti olokin siinä sitten taas koheni, kun olin päässyt hotellihuoneen rauhaan ja hypistelemään tapahtumapaitaa ja numerolappua. Kävin vielä huoltojoukkojeni kanssa lauantain aikataulua ja juoksureittiä läpi, ja sovimme missä kohtaa reittiä näkisin heidät. Sitten lähetin heidät syömään, että saisin itse olla vielä hetken rauhassa, syödä päivällisevääni, juoda vähän urheilujuomaa ja järjestää seuraavan päivän varusteet valmiiksi. Ilta hujahti ohi nopeasti ja kohta olikin aika yrittää saada vielä kunnon yöunet ennen suurta koitosta. Heräsin ja ajattelin, että vaikka uniaika jäi lyhyemmäksi kuin toivoin, olo oli jo ihan levännyt ja saisin varmasti riittävästi unta. No, katsoin kelloa ja huomasin sen olevan vasta kaksi aamuyöllä... Muutenkin heräilin yöllä muutamaan otteeseen ja kärsin ensin vilusta ja kuumasta (kehoni taisi reagoida jännitykseen nostamalla vähän lämpöä).

Lauantaina heräsin aamukuudelta ja tunsin olevani sataprosenttisen terve ja hyvissä voimissa! Todellakin edellisten päivien oireissa taisi siis olla kyse siitä jännityksen aiheuttamasta kuuluisasta maratonflunssasta. Puin juoksuvaatteet päälle paitaa lukuun ottamatta (olin kiinnittänyt numerolapun jo illalla ja sellaiseen kohtaan, etten uskaltanut istua paidan kanssa, ettei lapussa oleva ajanottochippi taittuisi) ja heitin vielä trikoiden päälle toiset housut, koska ajattelin, etten kehtaisi lähteä hotelliaamiaiselle juoksutrikoissa (kyllä siellä niitä muilla näkyi olevan, joten ihan hyvin minäkin olisin voinut). Lisäksi laitoin valmiiksi aurinkorasvan ja vaseliinia käsivarsiin. Hotellissamme alkoi aamiainen lauantaina vasta seitsemältä, joten menimme sinne jo vähän ennen odottelemaan.

Aamiaisella oli todella hiljaista, ja monet paikalle raahautuneista aamuvirkuista vaikuttivat olevan liikkeellä samalla ohjelmalla kuin minäkin (niistä juoksutrikoista päätellen). Olin tosi jännittynyt, ja aamiaista oli vähän vaikea saada alas. Onnistuin kuitenkin vetelemään puolikkaan kulhollisen puuroa mustikkasopalla, pari kuppia kahvia, pari minicroissanttia (ei ehkä paras juoksua edeltävä aamiaisvalinta, mutta nämä olivat ainoa juttu, joita minun oikeasti teki mieli) ja vähän vettä. Aamiaisen jälkeen käväisin vielä hotellihuoneessa vaihtamassa päälle tapahtumapaidan ja jalkaan juoksukengät sekä poimimassa mukaan juoksuvyön, kännykän ja kuulokkeet. Ehdin myös venytellä nopeasti. Viittä yli kahdeksan lähdin lämmittelyksi hölköttelemään hotellilta n. 500 metrin päässä sijaitsevaa Finlandia-taloa kohti.

Finlandia-talolle päästyäni olo oli aika häkeltynyt ja pyörin hetken vain ympyrää ja hörpin urheilujuomani loppuja. Oli täydellinen kesäilma, ihmisten innostus ja jännitys väreilivät ilmassa ja kaiuttimista soi "Tonight we are young, so let's set the world on fire, we can burn brighter than the sun". Minua alkoi itkettää liikutuksesta. Päätin käväistä Finlandia-talossa vielä vessassa ja kuin tilauksesta edessäni seisoi kaksi naista, joiden paidanselkämyksissä luki "Don't cry, run". Keräilin itseni, käväisin vessassa ja huomasin puhelimeni soivan: Puolisko ja äitini olivat saapuneet myös jo Finlandia-talolle. Ehdin moikata heitä nopeasti, mutta kello oli jo puoli yhdeksän ja lähtö olisi vartin päästä, joten päätin etsiytyä lähtöpaikalleni.

En ollut aivan varma, missä lähtöportti oli, ja mihin suuntaan lähtö tapahtuisi. Näin lähdön suuntaan opastavia kylttejä, mutta sen sijaan, että olisin ollut fiksu ja lähtenyt seuraamaan niitä, päätin suunnata sokkona kohti aluetta, jossa näin punapaitaisia jäniksiä sinisine ilmapalloineen. Logiikkani mukaan kylttien osoittama lähtöalue ohjaisi nopeimpien lähtöryhmien luokse, kun taas minun kannattaisi lähteä eri suuntaan, koska siellä ovat ne minun tasoiseni juoksijat. No, todellisuudessa homma oli organisoitu täsmälleen toisin päin, ja päädyin kiertämään vielä mukavan lenkin. Kun viimein löysin oikean paikan, opasteita seurannaat huoltojoukkoni olivat siellä jo odottelemassa ja ihmettelemässä, minne katosin.

Lähtöalueella säätämässä kuulokkeita

Jättäydyin 2:45 tavoiteajan jäniksen lähettyville (on muuten aivan mahtavaa, että tällekin tavoiteajalle oli järjestetty jänis, ja jänistelyt vaikuttivat muutenkin olevan kaikin puolin esimerkillisesti hoidettu tapahtumassa!) odottelemaan lähtöä. Kuulin kun jänis selitti, että lähdön alkaessa meidän porukka voi sitten rauhassa kävellä noin 500 metrin matkan siihen varsinaiseen lähtöön, josta nettoajan mittaus vasta alkaa. Paljon muuta en sitten jännityksessäni kuullutkaan. Joku järjestäjistä juoksenteli ennen lähtöä porukan vierellä ja kysyi kohdallamme, että kuinka moni tässä ryhmässä on lähdössä ensimmäiselle puolimaratonilleen. Monta kättä nousi ilmaan omani ympärillä, mikä hymyilytti ja innosti! Tämä oli yksi niistä pienistä jutuista, joilla järjestäjät toivottivat aloittelijat ja aivan ensikertalaiset tervetulleiksi tapahtumaan, ja siitä heille suuri kiitos!

Kun lähtöön oli viitisen minuuttia aikaa, säädin musiikit ja SportsTrackerin päälle ja aloin valmistautua juoksemaan. Kohta se lähtö sitten tulikin ja lähdimme ensin kävelemään ja sitten hölköttelemään kohti varsinaista lähtöporttia. Siinä sitten tapahtumanjärjestäjien kannustamina pienet lähtötuuletukset, viivalla ajanmittauskello päälle ja eteenpäin!

Toinen osa: Kilometri kilometriltä

Share

Pages