Ladataan...
P.S C'est moi!

 

Olin unohtanut tähän muoviseen Diana F+-filmikameraan sisälle filmin. Eräänä päivänä päätin kurkata, onko filmissä vielä kuvia jäljellä ja hämmennyksissäni huomasin että filmi oli täynnä. En muistanut, koska edes olin sen kanssa viimeksi kuvannut. Ottaessani filmiä pois kamerasta, onnistuin vielä tiputtamaan sen käsistäni ja rulla vierähti lattialle paljastaen pienen pätkän filmiä. Pelkäsin pahinta.

Kiikutin siis filmin lähimpään valokuvausliikkeeseen odottamatta suuria.

(Mutta ehkä odotin kuitenkin pieniä.)

Seuraavana päivänä hain kuvat ja hypähtelin jäisillä kaduilla kotimatkalla jännityksestä.

Istuin sohvalle, avasin kääreet, tutkin hetken negoja valoa vasten, laitoin levyn sisälle koneeseen ja odotin.

Kaikki eivät olleet onnistuneet. Pari kuvaa oli valottunut, muutama jäänyt hieman tummaksi.

Pidän kuitenkin siitä, että kuvissa on jotain hyvin aitoa, elävää. Hetkien tunnelma, olosuhteet, valo, ympäristö tallentuvat filmille herkästi. Joskus jopa liian ja joskus juuri sopivasti. 

Tässä kuvat ja tarinat niiden takana.

 

 

Oli joulukuinen päivä vuonna 2015. 

Joulun jälkeen saapuivat pakkaset, nenässä ja kasvoilla tuntuva kirpeys, auringonsäteet ja paksut vaatekerrokset, punaiset posket. Lunta oli tullut juuri sopivasti ja maa kimmelsi valkoisessa huurteessa. Me lähdimme Kuhankuonoon, Kurjenrahkan kansallispuistoon.

Kaupungista matka oli aika lyhyt, mutta muutos sitäkin suurempi.

 

 

 

Luonnon keskellä, kaiken sen avaruuden, hiljaisuuden ja kuulauden keskellä, tuntui että pystyin hengittämään paremmin. Oli kuin olisin ollut jossain muualla. Maa, heinät ja lumi ratisi jalkojen alla. Pitkospuut natisivat. Olisi tehnyt mieli vain katsella ympärilleen, mutta piti varoa ettei jalka lipsahtaisi sivuun.

Tutut, rakkaat selät edessäpäin. Reput heiluen ja toppahousut kahisten kuljettiin.

 

 

 

Olisin halunnut ikuistaa kaiken.

Kokoajan.

Ikuistinkin, mutta myös kameraan. Mietin, miksi sitä ei tyydy vain mieleen, luota siihen että kyllä se muistaa. Luultavasti sen takia, että muisti on aika temppuilevainen. -20 astetta pakkasta ei kuitenkaan antanut armoa, vaan kädet piti pitää lapasten lämmössä suurimman osan ajasta.

Hyvä niin, sillä asiat näyttävät hyvin erilaiselta kun ei katso linssin läpi.

 

 

Järvi oli jäässä, sen pinta kimmelsi timantteja. Kurkkasin reunan yli, näin jään pinnasta kasvot ja ylle kaartuvan alastoman puun. Vesi jään alla näytti mustansiniseltä, syvältä ja kylmältä. Jääkukkia oli muodostunut rantaan ja pitkospuiden vierelle. Aarremaa. Joulun ihmemaa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta siltä se silloin tuntui.

 

Taivas oli kirkas, avoin, sininen.

 

Paistoimme lettuja leiripaikalla sormet jäässä. Lämmin mehu termospullossa lämmitti. Piti hypellä aina välillä, että pysyi lämpimänä. Savu tarttui vaatteisiin, hiuksiin ja haisi vielä seuraavana päivänäkin. 

Edelleen katsoessani kuvia tuolta päivältä, näitä Dianankin otoksia, tunnen sen saman kuulauden, kirpeyden, kirkkaan valon kasvoillani, puiden tasaisen huminan ja hiljaisuuden.

Ehkä todella onnistuin ikuistamaan jotain myös muistiini tällä kertaa.

 

 

 

 

Kesä 2015.

Taisi olla elokuu ja niitä harvoja helteisiä päiviä, jolloin uskaltauduin pukeutumaan lyhythihaiseen mekkoon. Sellaisia päiviä, jolloin asfaltti tuoksuu, ilma tuntuu hiukan raskaalta ja aurinko häikäisee.

Kaduilla leijailee pölyä.

Lähdimme viereiseen puistoon. Ennen kuin ehdimme kunnolla edes sinne, ostimme tietenkin jäätelöt kioskista. Söimme niitä selät vastakkain puiston penkillä sen päälle taipuvien koivujen alla. Ne varjostivat juuri sopivasti, että jätskit eivät ihan heti sulaneet. 

Puisto oli täynnä kirkuvia, toistensa kanssa törmeileviä lapsia, joten päätimme paeta skeittipuistoon. Olit napannut eteisestä mukaan skeittilaudan, joten olikin sopivaa että siirsimme itsemme muualle.

 

 

Skeittipuiston asfaltti oli lämmin ja sinä halusit kokeilla paria temppua. Istuin kuumalle asfaltille ja taittelin mekon alleni, ettei peppu palaisi. Seurasin hetken sinua. Kaaria, hyppyjä, pelkäsin kaatumisia. Totesin mielessäni, että skeittaaminen on hullua touhua.

Suljin silmät. 

Olin.

Elin.

Kuuntelin.

Pyörivien rullien ääntä vasten asfalttia, autojen hiljaista kohinaa, etäisiä lasten ääniä, lintuja. 

Lintuja, lintuja on hyvä aina kuunnella.

Aurinko voimistui iholla ja avasin silmät.

Iho punoitti rintakehästä. Alue, josta palan aina ensin. Olisi pitänyt aavistaa.

Oli siis aika lähteä.

 

Taakse jäi puisto, kirkuvat lapset, huojuvat puut, jäätelöpallot ja vihreä, lempeästi kutitteleva ruoho.

 

 

 

Psst. Dianasta kirjoittelin aikaisemmin täällä ja talven ihmemaasta täällä.

Share

Ladataan...
P.S C'est moi!

 

 

Tammikuu.

Kiipeän ylös sumuisia päiviä sumuisessa kehossa,

silmät kengän kärjissä.

Maassa,

maisema vaihtaa maisemaa.

Muhkupipoja vilisee silmissä, sain sellaisen joululahjaksi,

äidin tekemän, parhaan,

pehmeän ja pörröisen.

Ja niin paksun ja painavan, että sinne voi tarvittaessa haudata pään. 

En ole raaskinut käyttää sitä vielä. Säästän sitä, mutta en tiedä mitä varten. 

Ihmiset säästävät hassuja asioita hassuista syistä.

 

 

Nämä portaat ovat samat, joita olen nyt kulkenut lähes joka päivä ylös alas, alas ylös.

Olen sullonut Marimekon kangaskassin täyteen. Siellä on läppäri, kasa kirjoja, epämääräisiä rypistyneitä papereita, vesipullo, murusia, huulirasva ja pohjalla pyörii yksinäinen kynä. Se painaa minut toispuoleiseksi. Vaellan se olalla sisälle kirjastoon ja läväytän kaiken vapaana olevalle pöydälle.

Kirjoitan simulaatioteorioista, toisista todellisuuksista, eläimistä ja ihmisistä, ekofeminismistä, olioiden luonnosta, luonnosta ja erilaisista ympäristöistä. Mitä enemmän luen ja kirjoitan, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni. 

Sanani tuntuvat huonolla tavalla painavilta ja laiskoilta. Haluaisin kirjoittaa kevyesti, leijuvasti, jotain runollista ja kaunista.

Mieleni ei ole samaa mieltä.

 

 

 

 

Nämä päivät menevät liian nopeasti. Tunnit kuluvat huomaamatta. Minun pitäisi saada aikaiseksi sanoja, sanoja, sanoja. Lauseita, sivuja, pino. Yhteensä kai noin 80 sivua.

Katson vieressä kohoavaa kirjapinoa, hiukan nolona taitettuja hiirenkorvia ja merkintöjä ja huokaisen.

Näitä sivuja, lauseita, sanoja, minun olisi pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten.

Mutta,

onneksi olen nyt tässä.

Nyt tarvitsee vain kirjoittaa. 

Vain.

 

 

Täällä ei ole tarpeeksi hiljaista. Ilmastointi hurisee liian tasaisesti, vieressä joku syö banaania raivostuttavasti mässyttäen ja tuolla pyöreässä pöydässä jotkut, jotka ovat pelkkää makeaa tuoksua, hiuslakkaa ja silmänrajauksia, keskustelevat viime viikonlopun tapahtumista. 

Havahdun siihen, että olen valunut tuolissa alaspäin ja saavuttanut pyöreimmän mahdollisen muodon.

 

Taivutan itseni kaarelle ja mietin yhä uudestaan kolottavia lihaksia, luita, suonia.

Lasken ne yksitellen.

Sykkeeni, 

tänään se on nopea ja ahmii kaiken, vaatii huomiota

ja joinain päivinä kun unohdan kaiken, se on rento, lempeä, vaatimaton.

 

 

Mietin balettitunteja, joista olen hiukan päästänyt irti. Osaan ajatella nyt hiukan rennommin, ymmärrän, minun ei tarvitse käydä neljää kertaa viikossa jos ei tunnu siltä. Voin joskus jättää välistä, jos kutkuttaa käpertyä sohvan pohjalle tai tehdä jotain aivan muuta. Olen tuonut joogaa yhä enemmän viikkoihini, antanut tilaa sille ja hyväksynyt sen, että silloin aikaa ei välttämättä ole niin paljon tanssille. Olen oppinut kuuntelemaan mieltäni, kehoani paremmin ja sitä, mitä se kaipaa, mikä antaa minulle energiaa, tyyneyttä, notkeutta ja mielihyvää, eikä vie sitä pois.

Rakastan balettia, mutta joskus se on vain niin armotonta. Ja aiheuttaa ennemmän jumeja mieleen ja kroppaan, kuin avaa.

Tai ehkä se olen minä, joka on armoton, en tiedä.

Tarvitsen viikkoihini, elämääni myös jotain tasapainottavaa, sellaista joka pitää minusta huolta.

Kehitin Dianaan unohtuneen filmin. Se taisi olla siellä reilusti yli vuoden, sillä muutama kuva oli edelliseltä kesältä. Olin unohtanut sen olemassaolon. Filmikameroissa on sitä jotakin. Ikinä ei tiedä, mitä sieltä tulee vai tuleeko mitään. Sitä tuntee itsensä kuin pieneksi lapseksi jännittäessään kuvien tuloksia. Ja minä jännitin.

Ehkä näytän joku päivä, mitä sieltä tuli.

 

 

Maa sulaa, jäätyy taas, peittyy lumeen ja sulaa.

Liukastelen kotimatkalla. 

Sammuttelen valoja, mietin sähkönkulutusta ja nukun väärinpäin sängyssä.

Seuraan lattioille muodostuneita hiusmöykkyjä, eilisen aamiaisleivän murenia ja valkoisen lautalattian rakoja. Mietin mitä kaikkea sinne menee, on mennyt ja mitä kaikkea sieltä tulee, on tullut. Imuri meni rikki, emmekä ole saaneet aikaiseksi ostaa uutta.

Unohdamme sen ja taas muistamme.

Kohta, ihan kohta.

Tänään tai huomenna sitten ainakin.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
P.S C'est moi!

Vuosi vaihtui.

Hups vaan, meni 2016.

Ajattelin aloittaa tämän vuoden keveästi ja muistella hiukan aurinkoisia, lempeitä kesäpäiviä. 

Olin mukana tanssahtelemassa ja fiilistelemässä Aurajoen rannalla viime kesänä Whale and the Villagen musiikkivideon kuvauksissa. Olosuhteet olivat mitä mainioimmat, meitä oli kiva porukka kasassa ja mielestäni kesäpäivän leppoisa tunnelma välittyy videosta kivasti. Video syntyi vähän kuin itsestään, siinä paikan päällä ja tallensi meidät, päivän viimeiset auringonsäteet ja kesäisen jokirannan.

Tässä siis teille pieni sukellus kesään keskellä keskitalvea. 

Toivottavasti teidänkin vuosi alkaa kepeissä ja leppoisissa tunnelmissa!

 

 

 

Share

Pages