Ladataan...

Läppäri on puolitoista viikkoa huollossa.

Parhaat päivät keväästäni. Minä luen iltaisin kirjaa ja alan piirtää.

Kirjoitan runoja ja ne alkavat järjestyä päässäni kokonaisuudeksi.

Neulon sukkaa ja vähän itken.

 

On vaikea kertoa tavallisista, tasaisista päivistä, vaikka ne ovat parhaimpia.

 

Ajan Porvooseen. Vietän viikonlopun kahden rakkaan ystävän kanssa. Syön sitruunakakkua ja saunon.

Poltan muutaman savukkeen ja heräilen ja nukahtelen öisin ja iltapäivisin.

 

Kone tulee huollosta, mutta en avaa sitä kahteen päivään.

Vietän lauantain kirjoittajakollektiivin kanssa. Toiset juovat paljon viiniä, minun sisälläni kipunoi.

Ajan yöksi kotiin. Herään aamuseitsemältä ja avaan mustan luukun.

 

Kaksi kuukautta dedikseen.

Sitten mietin uudestaan, tuleeko minulle enää tietokonetta kotiin lainkaan.

Tämä sinisenä sykkivä aukko ei ole kaiken menetetyn arvoinen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun huomaa, että ihan yhtä hyvin voi ihastua sorjaan ja tummaan kuin tanakkaan vaaleaan.

Kun vahingossa päivistä on tullut hyviä.

 

Kun alkaa olla toiveita ja haaveita, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Kun ihminen, jonka ohi on kävellyt puoli vuotta sivuuttaen hänet kevyellä pään nyökkäyksellä, onkin olemassa kokonaisena. Ensin varkain, sitten kuin pesäpallomailalla naamaan. Miten voi olla mies noin kaunis ja viehättävä. Ja pitkä. Pitkä on uusi ja hyvä asia.

Ensin tuli paniikki. En halua tätä nyt. 

Mutta tämä tuli juuri nyt siksi, että sille oli tilaa tulla. Ensimmäistä kertaa aikoihin oli tylsiä iltapäiviä ja iltoja, jolloin jouduin kysymään itseltäni Mitähän sitä tekisi? Ei ollut jatkuvaa kiirettä kintereissä, ei loputonta väsymystä, ei jatkuvaa päänsärkyä ja silmämunien takana kiertävää itkua. Itkua toki on itkijänaisella aina, mutta myös naurua ja iloa. Ajatukset ehtivät hiipimään oma pään ulkopuolelle ja silmät alkoivat nähdä muutakin kuin oman navan

Ja mitä nyt tapahtuu? Ei ehkä mitään.

Mutta valo kulkee ikkunoiden läpi, minä puen toppavaatteet ja vien vastaanottokeskuksen lapset pulkkamäkeen. Illalla ajan kaupunkiin, vien ystävän uuteen asuntoon viherkasvin ja viinipullon. Puen legginsien sijaan sukkahousut ja punaan huulet sävy sävyyn viinin kanssa. 

Ja ehkä jossakin välissä mietin vähän tummaa, komeaa miestä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Rakkaan ystävän ja  sympaattisen, hänelle juuri sopivan miehen häitä tanssittiin lauantaina vanhassa kotikaupungissani.

Itkin koko heidän kepeän kävelynsä alttarille ja jokaisen kauniin ja osuvan sanan ja sävelen kohdalla.

Morsian oli kaunis ja aikuinen. Ei ollut huntua eikä isän käsipuolta. Yhdessä he tulivat ja yhdessä he jatkoivat.

Hääjuhlaa vietettiin vanhalla huvilalla, jonka natisevien lattioiden ja tunnelmallisten valojen kajossa iltapäivä vaihtui illaksi ja kumisevaksi yöksi. Ilman juhlakenkiä käsi tukevasti viinipullon kaulalla hiippailin rappusia ylös ja alas ystävien pöytiin. 

Häävalssien soidessa ei haitannut, vaikka askeleet olivat hukassa tai lainassa muista lavatansseista.

 

Myöhästynyt viiniväsymys (vaihtoehtoinen fakta: krapula) valui jäseniin sunnuntai-iltana, samoin kylkiä kutitteleva särky. Olin nauranut itseni hupsuksi hyvässä seurassa. 

 

Kaikki oli hyvää, täyttä ja kylläistä ja sen kaiken keskellä viilto, niin kuin elämässä yleensä. Vihkikirkossa kohtasi myös tuttavapiirimme ensimmäinen aviopari - eronneina, välit kylmenneinä. Mutta sekin on meidän jokaisen etuoikeus: saada valita ne ihmiset, joita ei halua viedä uuteen huomiseen mukanaan. 

 

Share
Ladataan...

Pages