Ladataan...

Terrori tuli pohjolaan, huutaa otsikko.

Minusta ei tunnu juuri miltään.

Samalla viikolla on räjähtänyt Daeshin autopommeja Fallujassa, eikä niistä ole Suomessa uutisoitu. Katsomme lapsien kanssa kännykästä, milloin viime syksyn kaverit ovat viimeksi olleet online siis hengissä. Koska he eivät ehkä enää ole.

Nyt he olivat, mutta tiedän, että jonain päivänä tulee suruviesti. Että joku palautetuista, palanneista tai paenneista lapsista on kuollut. Se päivä roikkuu ilmassa, on kiinni minussa. Itken sitä vähän jo perjantai-iltaisin, kun päänsärky venyy kalvoksi kasvojen ylle ennen kuin silmät painuvat kiinni. Unissani tappelen usein. Joskus herään paniikkikohtaukseen. Päivisin niitä ei enää tule.

Totuuksia on monenlaisia. Pakkopalautuslennot ja Syyrian tapahtumat. En enää tiedä, mikä on totta ja oikein, paitsi sen, että haluan aina olla elämän puolella.

Ei Pietarissa eikä Tukholmassa olisi tarvinnut kuolla ketään. Mutta ei myöskään tarvitse kuolla Syyriassa tai Irakissa. Afganistanissa. 

Ihmiset koristelivat Facebook-profiilikuvansa Ruotsin lipulla. Se tuntuu vanhanaikaiselta ja yksisilmäiseltä.

Maailma on meidän kaikkien vastuulla.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen tullut tosi tarkaksi siitä, millaisten ihmisten kanssa vietän vapaa-aikaani.

En tiedä, onko se sulkeutumista vai avautumista. 

Joskus öisin hiljaisuus on liikaa ja mietin, olenko aina yksin.

Mutta usein se on lohdullinen. Hengittävä, lämmin peitto, jonka sisään kääriytyä.

 

Hoitava ja puhdistava äänettömyys.

 

Tumma mies hymyilee koko käytävän verran. Hänen kasvoilleen on jäänyt edeltäneen keskustelun tunne. Joku on saanut hänet hymyilemään. Yritän katsoa hänen lävitseen, mutta en onnistu. Kun yritän väistellä häntä ahtaassa huoneessa, hän iskee kyynärpäänsä kylkeeni vahingossa. On vaikea olla kuin ei olisikaan (olemassa myös näin).

Share
Ladataan...

Pages