Asioita ystävyydestä

Minun pitää sormilla laskea kuukaudet, jolloin hänestä ei kuulunut mitään.

Yli neljä jo. Ja tänään: Hyvää ystävänpäivää. Tulit mieleeni.Mitenhän sinulla menee.

 

Lokakuussa minulle kävi vähän huonosti. Melkein kaikki, jotka tiesivät, olivat supereita. 

Mutta yhdestä kamusta ei kuulunut mitään. Siitä, joka kaikkein tarkimmin tiesi, mitä oli tapahtunut ja miksi. Ensimmäisten päivien ajan ajattelin, että tästä selvitään. Ettei vielä ole liattu menneisyyttä ja nykyisyyttä liian tarkkaan. 

Ensimmäisten viikkojen ajan odotin hämmästyneenä hiljaisuudessa, napakka vastaus valmiina mielessäni. (Olen roikkunut päiväkausia ristillä eikä sinua näy missään. Mitä oikein ajattelet?)

Jouluyönä kävin puhelimeni viestit läpi ja tunsin pettymystä, haikeutta.

Jos ei jouluna, milloin sitten. 

Uudenvuodenyönä en enää ajatellut, että joku puuttuu.

 

On ystäviä, joiden kanssa voi aina alkaa siitä, mihin on jääty viimeksi. Tyyppejä, jotka kestävät, vaikkei aina ole kivaa. Etäisyydellä tai ystävyyssuhteen pituudella ei ole paljoa tekemistä tunteen syvyyden kanssa.

Ja sitten on niitä, joilta ei vaadi paljoa, koska ymmärtää, ettei tässä nyt niin vakavasti kaveerata. Pietään tää kevyenä ja kivana.

Ja sitten on (tasapainon vuoksi?) niitä, joilta odottaa jykevyyttä ja arvokkuutta, mutta jotka paskan paukahtaessa pintaan häviävät kuin pieru Saharaan. 

Niitä, jotka antavat vähän liikaa omaa aikaa ja tilaa kriiseistä selviytymiseen. 

 

Tänään söin voileipäkakkua ja leivoksia. Istuin isoäidin samettisohvalla ja sain vinkkejä viherkasvien hoitoon. Riitelin siskon kanssa, enkä vielä pyytänyt anteeksi, vaikka sanoin tosi tyhmästi. Makasin lattialla koirat kainalossani. Äiti vei minut konserttiin. Illalla myin moottorikelkan ja rasvasin isäni jalat minttuvoiteella. Koko päivän kirjoitin sydämiä ja suukkoja viesteihin. Ajattelin: huomenna menen kaupunkiin. 

Yksin päästyäni kuuntelin vähän suosikkiradioääntäni (Matti Ylönen), suosikkikappalettani (Juha88) ja ajattelin vähän suosikkiajatuksiani. 

 

Mutta siihen viestiin en vastannut, koska hv.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Moi!

Kylläpä kuulosti tutulta! Miten uskalsit tehdä tuon päätöksen, että nyt riittää, nyt on tultu haarautuvaan risteykseen? Minä useinkin mietin erään henkilön kohdalla, että nyt taitaisi olla jo aika kiittää ja hyvästellä, mutta sitten ryhdyn joka kerta miettimään, että nooh, enhän minä itsekään ole ottanut aktiivisesti yhteyttä. En ole ottanut, koska en ole halunnut. En ole halunnut, koska yhteydenpito tuntuu vievän enemmän energiaa kuin antavan.

Hei! Kiitos kun luet ja kiitos kysymyksestäsi.

Ehkä voisin puhua tästä katkenneesta ystävyyssuhteestani kepeällä polkka-vertauksella. Minä ja ystäväni olimme molemmat ahkeria polkkaajia. Olimme siinä aivan tajuttoman hyviä. Heijastimme toistemme hyviä puolia, korostimme toisiamme.  Sitten jouduin kolariin ja jalkani katkesi. Ystäväni näki lähestyvän auton, mutta ei varoittanut, sillä hänellä oli niin kova meno. Hän näki kolarin, muttei malttanut jäädä auttamaan vaan jatkoi eteen päin hytkymistä. Koko toipilasaikana ystävästä ei kuulunut mitään. Vasta kun olin taas polkkakunnossa, hän otti yhteyttä ja ehdotteli, lähdettäisiinkö taas tanssaamaan. Tunsin oloni välineeksi, vain tekoni kautta arvokkaaksi ja se tuntui tosi mälsältä, sillä olen siitä ajatusmallista tällä hetkellä hyvin tietoinen ja yritän oppia pitämään ja kunnioittamaan itseäni ja elämääni, vaikken koskaan enää polkkaisi tai yltäisi muihin suurtekoihin.

Eräs toinen ystävä, tähän polkka-asiaan liittymätön, oli joskus sitä mieltä, että ystävyyssuhteita ei kannata liikaa alkaa ruotimaan, koska siinä vain häviää. Ystävyyssuhteissa ei ole samanlaista tunnesidettä kuin parisuhteissa, hänen mukaansa.  Että jos ärsyttää ystävän naama tai tavat, niin kannattaa niellä se ja olla kiitollinen ystävästä. Ehkä kärjistäen voisi sanoa, että ystävät ovat hänelle vähän niin kuin lemmikit joillekuille toisille. Tyynyjä tai pehmopalikoita, joilla täytetään kalenterissa ja elämässä tyhjää tilaa untuvalla, jotta saa iltapäivän tai illan kulumaan miellyttävästi ja voi palata hyvillä mielen kotiinsa ja nukahtaa sopivasti uupuneena.

Kolmannen näkökulman tähän asiaan minulle antoi Jippu, jota haastateltiin eilen Yle Puheella. Jippu puhui anteeksiantamisen voimasta elämässään. Hän taisi käyttää sanoja me riemuitaan siitä, että rakkaus voitti (en muista tarkkaa lainausta) puhuessaan siitä, kuinka hän on vuosien vihanpidon jälkeen luonut uudelleen suhteen biologiseen äitiinsä. Muutenkin hän puhui paljon itsensä hyväksymisestä rankkojenkin elämänvaiheiden jälkeen ja muiden kohtaamisesta sellaisina kuin he ovat (reikäisinä, vajavaisina, erehtyväisinä). Siinäpä työtä ihmiselämäksi: että osaisi arvostaa itsessään ja muissa ihmisissä kokonaisuutta ja niitä pimeitäkin puolia. 

 

Haluan ja toivon, että ystäväni pitävät minusta puolikuntoisenakin eivätkä latista minua kalenterinsa täytteeksi. Samalla toivon, että vaikka ihmissuhteet päättyvät ja muuttuvat, niistä kaikista jää jokin kokemus, että hetken aikaa yhteisymmärrys oli tiivistä ja totta. Ja lisäisin päälle vielä anteeksiantamisen ja jälleenkohtaamisen mahdollisuuden, sillä vaikka jokin ystävyyssuhde on tällä hetkellä raskas ja pimeä musta aukko, ei hyvästien tarvitse olla ikuisia. Ihmiset muuttuvat niin paljon ja pysyvät aina hämmästyttävän samoina, siinä on suuri paradoksi ja armo.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei!

Kiitos vastauksesta! Voi kuinka kirjoitit hyvin - jälleen!

Olemme joskus tämän ystävän kanssa olleetkin muutaman vuoden teillä tietämättömillä, kumpikin omallaan. Sitten hän itse halusi ottaa uudellee yhteyttä - epäröin kuukausia, kunnes päätin katsoa. Hän ihmetyksekseni tuli puolitiehen vastaan myöntämällä hölmön käytöksensä minua kohtaan. Nyt taas tuntuu, ettemme löydä yhteistä mitään - tekemistä, sanomista, rentoa olemista tai jotain. Ehkei vika ole kummassakaan meissä, vaan...niin, missä?

Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa, eräänä iltana selailin vanhoja postauksiasi niistä jokaisen lukien. Tuntuu, että ajatuksissasi on jotain samaa kuin omissa aivoituksissani, vaikken sinusta sinänsä mitään tiedäkään.

"...vain tekoni kautta arvokkaaksi ja se tuntui tosi mälsältä, sillä olen siitä ajatusmallista tällä hetkellä hyvin tietoinen ja yritän oppia pitämään ja kunnioittamaan itseäni ja elämääni, vaikken koskaan enää polkkaisi tai yltäisi muihin suurtekoihin". Usko tai älä, juuri tällaisten asioiden kanssa kamppailen parhaillaan itsekin (avun kanssa). Nyt näen, että olen vuosia hakenut, saanut ja tullut hyväksytyksi nimenomaan siten, että olen ensin tehnyt jotain, jota tiedän toisen arvostavan; käynyt koulun kympin tyttönä, ollut kiltti, joustanut ja venynyt töissä jne. Vaikka pitäisi riittää ihan vain olemalla. Sepä onkin hankalaa, ja erityisen hankalaa ymmärtää niille, jotka eivät tällaista itse käy läpi.

Joskus mietin, miksi kirjoituksesi keräävät niin vähän kommentteja, tuntuu että ansaitsisit niitä enemmän, edes pieniä käden heilautuksia, että hei täällä ollaan ja seurataan, odotetaankin. Onneksi nyt itse sain sanottua, että täällä ollaan (:

-seglen

Kiitos sinulle kauniista sanoistasi ja käden heilautuksesta! Se tuntuu tosi kivalle.

Minun on joka päivä on vähän helpompi olla keskeneräinen, toivon, että sinulla on samanlainen olo.

Kommentoi