Ei ne yöt vaan ne aamut

Ihmiset puhuvat elokuun öistä kuin sametista.

Kesän jäljiltä minun vatsani on täynnä kuumia heinäkuun päiviä, niin paksuja, että niistä voi helposti haukata. Niin täysiä päiväterttuja, että ryhtini kumartaa. Vuorokausia, joissa ei ole muotoa tai voimaa. Täydellisiä, rakkaita synnyinkuukauteni raskaina roikkuvia päiviä.

Iltaisin kaipaan jotakin kovaa vasten ihoani.

Aamuviideltä rappusilla maailma höyryää, lintujen laulu on siirtynyt pihapuista pahaenteisinä huojuviin metsiin.

Pysykääkin poissa. Ettekä pysy.

Askeleet märällä nurmikolla, pakattu matkalaukku ja kiinni loksahtava takakontti. Riemastuttava kylmän puistatus sielussa saakka kuin puukko salamoivassa hermossa.

Amerikkalaiset tuhahtelivat hankaluudelleni, kun sanoin rakastavani jokaista vuodenaikaa.  Sitä, että ne vaihtuvat hitaasti venytellen tai pyörähtävät esiin paljaana varoittamatta, kun itsekin vielä housut kintuissa elää eilistä. But oh I'm such a summer person, forever California dreaming. Mutta miten kertoa, että on olemassa loppumaton kesä, yötön yön. Yötön päivä. Että kesä tulee valmiiksi. Se aikuistuu ja muuttaa kotoa. Se menee naimisiin, eikä sen tarina lopu you may kiss the bride -repliikkiin. Ettei siitä tarvitse unelmoida, se ei lopu koskaan. 

Rakastan silti, ilman lupaa ja hyväksyntää. Minusta kuoriutuu kerros kuollutta lihaa ja minä sykin taas.

 

Ja juuri nyt auringon varjot tanssivat seinilläni. Kun luet tätä, olen noussut ja pukeutunut paksuun villatakkiin. Ajanut kaupunkiin, missä Kaisa paistaa pihvejä.

Punaviini ilmaantuu karahvissa ja mitä siitä, että olemme jo kaikki kuolleita. 

Me elämme uudestaan.

Share

Kommentit

minttumari

Tää oli hieno. Todella hieno. Siis ihan upea. Jokainen lause!

Vau. Kiitos!

Kommentoi