Hän kulki koko tien

Minä puoliväliin jäin.

Kun minä vihreätukkaisena teininä oksensin vaaleanpunaista vappujuomaa (pink catia ja spritea), hän piti minun hiuksiani kiinni. Ja vakuutti, etten kuolisi, vaikka olin varma, että k u o l e n.

Minä leikittelin päihteillä. Minä ihailin liikaa kuolleita ja kuolevia rokkareita: Kurt Cobainia, Layne Staleyta ja Shanon Hoonia. Kuuntelin Holea. Luin kaikki musiikkilehdet viattomasta Suosikista ylimieliseen Rumbaan. Elin pääni sisällä erilaista elämää kuin mitä hiljainen, koulussa pärjäävä teini eli. Olin itsetuhoinen ja humalahakuinen ja kaipasin pois, joksikin toiseksi ihmiseksi. Minun takin liepeistäni pidettiin kiinni, vaikken sitä itse tiennyt. Vanhemmat ja opettajat ja kaverit.

Hän ei juonut. Hänen kotonaan juotiin. Perjantai-iltaisin hänen äitinsä korkkasi kotiviinipullon tai kolme. Hänen isänsä asui hylätyssä talossa eikä käynyt töissä.

Ystäväni ei maistanut meidän pulloistamme eikä savukkeistamme. Hän kieltäytyi liköörikonvehdeista ja pukeutui kuin meidän äidit pitkiin mekkoihin ja remmikenkiin.

Kun lukio loppui, hän maistoi tupakkaa. Yhdestä röökistä tuli viikoissa kymmenen punaista mallua päivässä. Viinilasillinen muuttui kirkkaaksi pulloksi vuodessa. Minä opin elämään ahdistukseni kanssa. Löysin uusia idoleita. Päätin sittenkin elää.

Ystävyytemme venyi opiskelupaikkakuntien välisen matkan. 

Hänen isänsä kuoli alkoholimyrkytykseen istualteen keittiönpöydän ääreen. Veli lopetti kolme koulua kesken ja hänen puhelintaan kuunneltiin, koska veljen kaveri kasvatti pilveä ja yhteiskunta on paska. Toinen veli sai kortin ja kuukauden sisään ajoi kännissä itsensä sairaalaan. Ystäväni vähätteli kaikkea. Ryyppykaverit olisivat voineet pelastaa isän. Veljet olivat viattomia, erehtyväisiä. Äiti teki kotiviiniä aina vaan, mutta pitäähän ihmisen rentoutua.

Ystävyys repesi. Minä revin sen. En jaksanut enää puheluita, joissa toistuivat samat asiat. Kuinka syy on aina muissa. Minä sanoin pahasti koko hänen perheestään. Niin pahasti, ettei hän enää soittanut.

 

Kun lukiokaverimme alkoivat saada lapsia, me kohtasimme taas. Sinä olit tasaisen hyväntuulinen ja katselit meidän kuohuviinilasejamme tylsistyneenä. Etkä juonut. Kävit pihalla röökillä ja näytit melkein samalta kuin aina.

Jaksoit illan hyvin. Yöllä olit levoton ja kuljit huoneissa. Käänsin kylkeä sohvalla.

Aamulla sinun oli lähdettävä heti. Äkisti ja varoittamatta olit jo pakannut laukkusi, etkä jäänyt aamupalalle.

 

Vauva syntyi. Lapsen äiti ilmoitti ryhmäviestillä. Onnittelimme. Sinä et.

Kun vauva sai äitienpäivänä komean nimen, sinä vastasit: Onnea, en tiennytkään, että olet raskaana!

 

Sinä halusit kirurgiksi. Valitsit kuitenkin työn, jossa on kahdeksan viikkoa reissua, kahdeksan lomaa. Työn, jossa on kaikesta irrallaan. Jossa ei kysytä liikaa. Se on hyvä työ, mutta ei ehkä sinulle. 

Me olemme molemmat pettäneet nuoruuden itsemme. Minusta ei tullut narkkaritaiteilijaa vaan keskiluokkainen poroporvari.

Sinä maistoit sittenkin. Kaikkea. Vaikka tiesit hyvin, mikä alttius sinun geeneihisi on koodattu.

 

Tänä iltana minulla on murskaava ikävä meitä 17-vuotiaina.

 

"Sekaisin tai ei, hän meni tuulta päin

kulki koko tien, minä puoliväliin jäin." (Lauloi Mikko Kuustonen)

Share

Kommentoi