Ikävä

"sinä et ole koskaan kokenut sellaista ikävää,

sinulla ei ole sellaista kokemusta",

hän sanoo ja toivon, että näkisin hänen silmänsä

 

hän on kaukana, lähellä, hänen äänensä kaikkialla

kaikuna,

 

"et ole koskaan kokenut sellaista ikävää,

että katsot rakkaasi kuvaa ja soitat ja kaipaat"

 

haluaisin kertoa hänelle, että olen kantanut ikävää toisena nimenäni

tehnyt siihen taloni, ottanut sen omakseni,

hyräillyt "oo siellä jossain mun"

luullut asioiden olevan niin

 

en osaa soittaa takaisin ja sanoa: "nyt olen valmis kertomaan"

kirjoitan kirjeen, vapautan yötuuleen:

 

Olen kantanut ikävää

kuin se olisi ainoa kotini.

Olen unissani tyhjentänyt Atlantin,

kävellut sen kumpareista pohjaa,

kiivennyt harjanteet, laskeutunut laaksot,

olen kävellyt, kunnes saavun saarelle.

Siellä hän on. Lukemattomien käveltyjen öiden jälkeen,

siellä hän on. Mutta minä en pysähdy. Heilautan kättäni kaukaisuuteen,

hän ei olekaan määränpää.

Kävelen kumpareista meren pohjaa,

kiipeän kiinni rannikon laitaan.

Vasta mantereen keskipisteessä,

tornadoalankojen tuiverruksessa,

pysähdyn. Olen perillä.

 

Päivisin odotan, pidän pääni pilvissä,

ja kun hän on siinä, en muista jo kävelleeni

hänen ohitseen, heittäneeni hyvästit.

Hän on siinä ja se on ihan kauheaa.

En osaa hengittää, en muista kuka olen,

jalat uppoavat mutaan.

Vasta kun saatan hänet rautatieasemalle,

räsähdän rikki, pitelemäni valtameri

ryskyy päälleni. En huku.

 

Enkä siltikään vastaa hänen kysymykseensä,

kumoa hänen olettamustaan,

että olen säästynyt ikävältä,

että vaikutan ehjältä.

 

Hän on maailman ihanin mies,

soita hänelle ja katso itseäsi peiliin.

Soita hänelle ja näe.

 

Share

Kommentoi