Joskus on hyvä tuntea kuolevansa

Joskus on hyvä tuntea niin syvää ruumiillista väsymystä, että tuntee kuolevansa.

Aurinko on kiertynyt kaulani ympärille punaiseksi, araksi hiertymäksi. Otsaan eikä poskipäihin voi koskea kuin kylmillä käsillä.

Apteekin myyjä muistuttaa kepeästi suojautumaan jatkossa auringolta paremmin.

Töissä epäilevät minun viettäneen koko viikonlopun uimapuvussa rannalla.

 

Minä kannoin hiekkasäkkejä. Ei kun ei. Ensin minä tasoitin siilon reunoja hangolla. Vähän. Suurin työ oli jo tehty. Minä istuin pienkuormaajan perän päällä selkä menosuuntaan päin, kun keräsimme tavaroita, nauroin kuin monttuun osuessamma lensin melkein kyydistä. Sitten kannoin kastelukannulla virtashappoa. En yksin, en tietenkään yksin. Kolme nuorta naista ja yksi nuori mies. Yksi vanhempi mies. Aurinko seilasi keskipäivän kantta kiireettä. 

Levitimme kaksitoista kertaa kuusitoista metristä aluskalvoa. Tuuli pölläytti kalvon kulman ilmaan. Miten aina näinä päivinä tuuleekin? Mutta ei tarpeeksi, ettei kuumuus kasautuisi polttavaksi turvotukseksi tarkasti suojattujen raajojen päälle. Sitten levitämme muovia, jonka valkoinen pinta heijastaa auringon kuin lumi kevättalvella. Kesäaurinko on armottomampi. Jalat alkoivat täristä. Sitten kädet ja selkä. Roikuin pää nilkkojen tasolla siilon reunalla ja hengitin happohöyryjä, asettelin hiekkapussin toisensa jälkeen turvaamaan ilmatiiviyttä. Kaksikymmentä metriä pääni alapuolella huojahteli viereisen siilon betoninen pohja. Kaikki suola on liuennut kehosta eikä ollut mennyt kuin tunti.

Lapsena pyörryin virtaspönttöön. Ehdin sanoa jonkin sanan, varoittaa, että silmissä pimenee. Havahduin, kun isä kantoi minua ylös pönttöön pudotettuja alumiiniportaita. Makasin naama vasten pönttöjen väliin viritettyjä lankkuja. Niillä istuin kaksitoistavuotiaasta saakka kuormaamassa isolla kouralla virtasta pönttöön. Se oli ehkä paras maalaistyö. Viileä ja varjossa.

Jossakin vaiheessa itken. Aurinko polttaa hapon ja pölyn hikiseen ihoon eikä mikään auta.  Mietin, mikä voisi olla pahempaa. Yhtä pahaa oli kuivaheinäpaalien tipahtaminen selkään helteisenä päivänä, kun asettelimme niitä kasaan hytkyvässä peräkärryssä. 

Moni asia on muuttunut helpommaksi. Ei helpoksi.

Kahvitauolla itken lisää, nyt äidille, mutta äiti ei auta. 

Me jatkamme. Isompaan siiloon tulee tuoreita miehiä apuun. 

Kiiltäväkarvaiset hiehot kerääntyvät pellon laitaan. Putoan välillä polvilleni ja kysyn niiden kauniilta kasvoilta: Ymmärrättekö, että tässä on teidän ensi talven ruokaa? Näettekö kaiken tämän suolaveden, teidän puolestanne valutetun.

Miesten paidat kastuvat läpimäriksi. Kukaan ei heitä herjaa. Vesipullot tyhjenevät, mutta kieli tarkertuu kiinni kitalakeen.

Kun on valmista, kukaan ei puhkea hurraa-huutoihin. Tämä ei ole maraton-juoksu. Kukaan ei onnittele hienosta saavutuksesta. Tämä toistuu vielä kahdesti tänä kesänä, jos kasvukautta riittää. Eikä kuuden tunnin hiekkapussipaini ole kuin puolikas työpäivä niille, joille tämä on elämä. Minä tulen ja menen ja yritän kantaa osani työtaakasta omien taakkojeni lomassa. 

Sillä joskus mietin, oliko kaukokaipuuni vain koti-ikävää, sillä nyt kun olen tarpeeksi lähellä piipahtaakseni päivittäin, en ole kaivannut minnekään. 

Aurinko polttaa kaulani ympärille punaisen puolikuun, poskipäitteni ja otsani korkeimmille kohdille taivaanmerkit.

Share

Kommentoi