Junnulätkää ja sairaan hauskaa

"Tämä on sitä junnulätkää ja sairaan hauskaa", sanoi Olli Juolevi, kun Suomi Kanadan voitti nuorten jääkiekossa.

Seuraavana päivänä minä nyöritin valkoiset kaunokit ja nousin polvet vetelinä seisomaan. Potkaisin pari epävarmaa vetoa, ennen kuin muistin. Minä osaan kyllä molemmat mallit, kaunarit ja hokkarit, mutta molemmista on aikaa. Olin kymmenen tai yksitoista, kun tyttöjen luistimet eivät enää kelvanneet. Oli mentävä nopeampaa ja kovempaa, koska se oli niin siistiä. Piikit olivat tiellä. 

Illat pelasimme höntsälätkää koulun kentällä. Aikuisille oli omat vuorot ja meille lapsille omat. Isät tulivat hakemaan kakarat pois yhdeksältä ja vaihtoivat kuulumiset laitoihin nojaillen. Ei ollut valmentajia ja tavotteita. Viimeinen sammutti valot koulun seinän isosta katkaisijasta. Joskus ajoimme potkurilla, joskus kävelimme mailat olkapäillä. Minulla oli mummin neulomat villasukat, jossa oli kaikki maailman värit. Ne ylsivät polviin saakka. Kulutin niistä kantapäät rikki kerran talvessa. Mummi parsi ne, enkä tarvinnut uusia sukkia vuosikausiin. Muistoissani sauna oli aina lämmin, kun tulimme kotiin. Punaiset, pulleat varpaat nostettiin puulle ja kuuma höyry kipristeli koko kehoa. Rintakehässä vihloi väsymys ja onni.

Kun jää suli, alkoi pesäpallo. Mutta ensin oli odotettava, että kenttä kuivaa. Ja kun lupa tuli, menivät seuraavat viikot silmät, suu ja korvat täynnä hiekkaa. Hampaat narskuivat ja huulet rohtuivat. Kämmen haisi koko kevään räpylälle. Koulussa pelasimme pesäpalloa. Koulun jälkeen menimme kotiin näyttämään naamamme. Sitten fillaroimme takaisin koululle pelaamaan höntsäpesistä. 

Minä olin hyvä molemmissa lajeissa. Vahva ja tarkka. Minulla oli hauskaa ja minä osasin monenlaisia asioita. Se oli niin luonnollista, ettei sitä tarvinnut ajatella.

Sitten tapahtui monia asioita. Yläasteella tytöt ja pojat jaettiin eri ryhmiin. Liikunnanopettaja kielsi meitä kyläkoulujen tyttöjä pelaamasta tosissaan. "Pelatkaa naisellisesti". Kirkonkylän tytöt oli kasvatettu naisvoimistelulla eikä välituntipainilla. Lentopallossa piti lyödä puolella teholla. Pesäpallossa ei saanut heittää suoraan takakentältä kotiin. Opin varomaan ja häpeämään itseäni. Aloin olemaan paska kaikessa urheilussa. Liikunta ei ollut kivaa. Sitten se oli jumppaamista, jotta näyttäisi samalta kuin bikinimalli Cosmopolitan-lehden kannessa (en koskaan saavuttanut sitä, vaikka jossakin vaiheessa olin syömättä päiväkausia ja menetin sekä tuuheat hiukseni että kuukautiseni). Se oli painavaa ja ahdistavaa. Paineet tulivat itseltä ja eräältä läheiseltä ihmiseltä. Jos käveli kaksi kilometriä iltalenkillä, ei voinut iloita. Olisi pitänyt kävellä ainakin 10 (eikä sekään olisi ollut tarpeeksi, koska olisi voinut juosta saman matkan).

On mennyt vuosia. On ollut huippu-urheilijakämppiksiä. On ollut kamuja, jotka ihmettelivät joogatunnilla, miksei tunnu missään  ja miksi tätä tuntia tarjotaan kuntokeskuksessa kun tää on niin iisiä, samalla kun itse olen vapissut alaspäin katsovassa koirassa ja lopulta rysähtänyt naama edellä lattiaan. Kun olen maannut selälläni joogamatolla, koska läskimakkarat ja ihopoimut ovat olleet joissakin asennoissa niin pahasti tiellä, etten ole niihin millään taipunut. Olen ottanut pataan, ollut ainoa ylipainoinen jumppatunneilla, hyytynyt ylämäkiin ja kaatunut sukset solmussa. Silti minulla on vahva tunnemuisto, olen silti yhä se 12-vuotias, joka baseball-takki niskassaan polkee pyörällään tasaista hiekkatietä, puiden varjot hiuksissaan, eikä tunne väsymystä eikä häpeää. 

Minä kaipaan läähättävää hengästymistä ja äkkijyrkkää väsymistä. Pakkasen poltetta varpaissa ja hiekkaa kitarisoissa. Jokin on estänyt minua, pitänyt minua kiinni pikkunätissä. Siitä on tullut niin kauhean vakavaa, liikkumisesta. On oltava oikeanlaiset trikoot ja kengät ja muut välineet. On mentävä salille ja seurattava jotakin ohjelmaa ja laskettava toistoja ja proteiiningrammoja. Lenkkipolulla tulee vastaan aina joku tuttu. Mitähän nekin ajattelevat. On niin monta mahdollista tilannetta, jossa kaikki voi mennä pieleen.

Kaipuussani olen kehittänyt itselleni erilaisia selviytymiskeinoja. Tapoja liikkua ilman, että pääni ymmärtää, että olen menossa urheilemaan. Käyn pitkillä kävelyillä farkuissa. Menen siskon kanssa salille, koska se on hauska yhteinen hetki. Sukellan vedessä käsilläseisontaan. Pakkaan vesipullon ja taskulampun takin taskuun ja lähden polulle kertomatta kellekään.

Ja tänään sunnuntaina nyöritän luistimet jalkaani, koska järvenjää on harvinaisen tasainen ja sille on satanut vain kevyt kerros puuterista pakkaslunta. Se on sitä höntsäluistelua ja se on sairaan hauskaa. 

Share

Kommentoi