Kaksi pääsiäisnäytelmää

Näytelmä yksi:

 

Minä vien äidin kirkkoon katsomaan pääsiäisnäytelmää.

Ystävä laulaa kuorossa ja minä katson häntä ja sitten minä katson ohuttukkaista päälakea, joka istuu kaksi penkkiriviä edessäni. Ja hänen vieressään vaaleaa kiharapäätä naista. 

Ja keskikäytävän toiselle puolelle kerääntynyttä tummaa ihmisjoukkoa, joista tunnen kaikki.

 

Ehdin ajatella: onneksi olen kirkossa ja onneksi äiti on tässä. Koko minun vanha elämäni on kuroutunut ympärilleni kuin napanuora, jonka luulin katkenneen.

Mutta en minä tukehdu, vaikka hetken ajan tila kasvaa ja pienenee ja minun sydämeni puristuu kiveksi rinnassani.

Istun molemmat istuinkyhmyt kiinni kovassa penkissä ja jos vähän itkenkin, se johtuu gospel-kuorosta

Jeesus ristiinnaulitaan, Pontius Pilatus ei saa pestyä verta käsistään. Naiset laulavat: hän on ylösnoussut. Pellolla Tuomas saa kuulla: autuaita ovat ne, jotka uskovat näkemättä.

Kun kuoro viimeisen kerran hiljenee. Nousen penkistä ja laitan punaiset nahkahansikkaat käteeni. 

En jää kirjoittamaan nimeäni vieraskirjaan.

 

Näytelmä kaksi:

Olen jättänyt autoni tyhjälle parkkipaikalle. Paikkaan, johon pääsee oikopolkua ne, jotka sen tuntevat.

Jäisen kirkonpihan läpi kuljemme ja luulen kaiken jääneen taaksemme, kunnes seistessäni alasviettävillä rappusilla punaisen tiilitalon takaa eteeni kiirehtii tumma hahmo. Ohuttukkainen mies. Hän pysähtyy. Katsoo. Jatkaa matkaansa. Hänet juoksee kiinni vaaleatukkainen nainen, jonka kiharat pomppivat ja auki repsottava toppatakki. Nainen kutsuu miestä nimeltä ja tarttuu tähän kiinni kaksin käsin.

Minä kuljen äidin kanssa portaat ja heidän ohitseen katsomatta enkä halua kuulla kiivaita ääniä ja enkä maahan heitettyjen avainten kilinää. Juoksuaskeleet takanamme korkean toimistorakennuksen porttikongissa pysähtyvät alaovelle. Käännymme kulmasta aukealle enkä haluaa kuulla, onko niitä askelia yhdet vai kahdet. En halua olla osa tätä. En ole osa tätä.

 

 

Kotimatkalla puhun äidille tavalla, jolla en koskaan ennen. Äiti kertoo omasta isästään, joka oli kiltti. Joka joi. Ja minun isästäni, joka ei ilman puhemiestä uskaltanut tulla hakemaan äitiä tanssimaan kesällä -79, kun äidillä oli hopeanharmaa Datsun,  auringossa punertavaksi paahtunut tukka ja maatalouslomittajan sorja vartalo.

 

Minä päätin jäädä tänne ja minä jään. Ja minä otan tämän kaiken enkä minä kavahda siitä mitään.

Share

Kommentoi