kun muu ei auta

kun ei auta uni eikä itku

kun ei ole voimia kahlata läpi metsäpolkuja

ystävä tulee ja vie kalliolle, joka on vielä

viime kesän helteistä lämmin 

tai maapallon ytimen aalloista

 

ja me juomme, mitä jääkaapeistamme löytyy

ja katsomme purjeveneitä, jotka tyynessä illassa

luovuttavat ja muuttuvat mastonkuljetusaluksiksi

 

makaamme ja nousemme istumaan ja juomme

ja kaadumme taas vasten kiveä, pehmeästi,

ja puhumme pojista ja kesistä ja pojista

ja ystävä lähettää viestejä kahdelle Jukalle

ja minä sanon, ettei minulla ole nyt aihetta sellaiseen,

niin luottavaisesti kuin ihminen, joka seisoo silmät suljettuna

miinakentällä tai ilman naskaleita heikoilla jäillä,

varmana vain nykyisistä jalanjäljistään

 

ja makaan liikkumatta ja avaan

ja suljen silmäni pehmeän pilvikatteen alla

ja ystävä väittää kaikkien juttujen aina menevän 

lopulta mönkään, mutta nauraa silti ääneen

ja punastuu piippaavaa puhelinta,

 

emmekä me usko sitä enää, kumpikaan

 

Share

Kommentoi