Lily suosittelee

Ladataan...

Tällä blogillani on ollut kolme nimeä, kolme elämää. Se on muuttunut, kun minä olen muuttunut, ilman sen kummempaa mietintää.

Jos en olisi ollut tänä aamuna varaamassa hotellihuonetta,

en olisi tullut käyneeksi läpi siviilisähköpostiani ja viesti siitä, että pääsen Lilyn suosittelemien blogien listalle, olisi mennyt ohi.

Usein en ymmärrä, että tekstejäni lukee muutkin kuin muutama ystäväni. En, vaikka sivupalkista näen, että näin on. 

Tänään olen ollut naurettavan iloinen jokaisesta teistä. Kiitos, että luette. Kiitos, että palaatte lukemaan.

 

Kotini työhuoneen ikkunasta näkyy hiekkatie ja valtion metsää. Tiessä menee kunnan raja. Olen vieraalla maalla. 

Kerron täällä paljon itsestäni,  mutta koko nimeäni ja kuvaani en jaa. Minusta niillä ei ole väliä.

Sukunimeni tarkoittaa jossakin jotakin. Siviilinityöni takia puhelinnumeroni on salainen. Rekisterinumerollani et löydä osoitetietojani. 

 

Mutta minä olen tässä ja haluan olla olemassa myös näin: sanoina, katkelmina.

Kirjoitan aina kaikki tekstini suoraan blogiin.

Joskus muokkaan jälkikäteen rujoimmat näppäilyvirheet.

Ehkä täällä joskus julkaistaan jokin valokuvakin - kännykän kameralla napattu räpsy.

 

Kuva isän hatusta lääkäriaseman odotushuoneen pöydällä, kun päivä oli juossut itsensä läkähdyksiin ja oli pakko vain olla ja odottaa kellotaulussa ohi rapsahtelevia minuutteja. Minä istuin isän takki sylissä ja mietin, miten vahvaksi olen kasvanut . Miten seisoin paikallani ja käänsin kasvoni kohti maanvyörymää, enkä väistänyt lohkareita, jotka tulivat ja iskivät päin. Joskus on hyvä vuotaa vähän verta, ruhjoutua. 

Iltapäivän kiersimme autokauppoja, joimme juustosämpyläkahvit Shellillä. Miten sopivaa meille. Ymmärsin: Sellaisena isäni muistaisin, jos uutiset olisivat pahimmat mahdolliset. Suutaan soittavana, salamaälyisenä. Pukumiesten kiusana. (Ja kuinka hyvin olinkaan oppinut sen tanssin alkeet, ei minun tarvinnut miettiä. Avasin vain suuni ja annoin mennä.)

Sain tulla mukaan odotushuoneeseen. Tutkimushuoneeseen hän meni yksin. 

Puolen tunnin kuluttua hän tuli, puhalsi keuhkonsa tyhjäksi sulkiessaan oven. 

Kuulin sanoja, tavasin sanoja papereista. En ensin ymmärtänyt. Olimme päässeet vähällä. Ihan tosi vähällä.

Niin vähällä, että pelko kirvelee nivelissä yhä. 

Pohjoistuuli paljaissa säärissä takapihalla, kun kahmin kourallisia puoliraakoja aronioita suuhun ja sankkoon.

On oltava terve ja vahva, jos rakastaa, eikä osaa sanoa sitä ääneen.

On teoillaan maalattava sydämenmuraali kaikille tyhjille seinille.

Share
Ladataan...

Kommentit

Toimitus
Toimitus

<3 Sanoina ja katkelmina sinä olet meille kaikille kultaa.

Kiitos. Punastuttaa!

Laura T.
Missä olet Laura?

Täydellistä, jälleen kerran.

Olen äärimmäisen onnellinen että sait leiman. Sinulle se kuuluu, kuka ikinä oletkin.

Kiitos. Apua.

Rohkeaa on kirjoittaa omalla nimellään ja kasvoillaan. 

Ehkä myös rohkeaa on pitää ne itsellään tällaisena aikana.

Kommentoi

Ladataan...