Lintsaripojat ja kuinka heitä rakastaa

Pojat jäävät kiinni valheesta Prisman pääkäytävällä. Olen jäänyt juttelemaan tuttavan kanssa, kun parivaljakko ilmestyy esiin hyllyn takaa. Hetken emmittyään rohkeampi tulee luokse. Tule, hän sanoo ja tarttuu käteen. On peli, jota hän ei saa ostettua, koska pitäisi olla 18. Hän kaivaa taskustaan ryppyisen setelirullan ja tyrkkää ne minulle toiseen käteen.

Hetkinen.

Missä sinun isäsi on?

Isä on kotona.

Enkä minäkään osta peliä hänelle. 

 

Kaupan edessä poikia on kaikki viisi. Ensin menin minä ja toi ja sitten meni tuo ja tuo ja sitten tuo yksin. Yhdessä ollaan enemmän kuin 18.

Milloin bussi tulee?

Yli tunnin päästä, katsomme aikataulusta.

Minun kyytini ei viittä mene, vaikka kuinka vääntäisi.

Pojat ovat jokaisella pelinostoyrityksellä ostaneet juustochilipähkinöitä. Läpinäkyvä "laitetaanko pakasteet pussiin?"-pussi pullistelee johtajan käsissä.

Minun isä on kotona ja noiden ja tuon ja tuolla ei ole isää, alkaa viimeinen yritys. En käy ostamassa peliä, tietenkään.

Mutta sen minä teen, etten suutu. Automarketin piha on avara ja järkyttävä, kun sillä seisoo viisi yksinäistä poikaa. Bussipysäkki on puolen kilometrin päässä sen toisella laidalla. Kysyn, onko liput. Pojat näyttävät. Huiskuttavat hyvästiksi, eivätkä varmasti pelkää. Seuraan heidät katseellani pysäkille. Istun autooni, mutten osaa lähteä. 

Istun autossa ja selaan kännykkää. Välillä vilkaisen, että erotan kaikki viisi hahmoa. Katson tiukemmin, kun pullonkeräilijäpyöräilijä tonkii pysäkin roskiksen. Nousen ylös ja kävelen kukkakauppaan. Ostan itselleni perjantaikimpun. Koska olen sen arvoinen blaa blaa blaa,  koska olen tehnyt viikon töitä kuin joku sankari. Koska on perjantai ja minä olen keskiluokkainen, työssäkäyvä ihminen, jolla on omistusasunto ja auto ja aika vähän huolia. Syksyn punaista ja oranssia, tiedättehän, nyt kun vuodenaika vaihtuu ja ihanaa tämä aika vuodesta, kun on niin kauniit värit ja kuulaat päivät. Ihan hetken vaan on kimppu autossa, ei tarvitse kääräistä leikkauspintoja kosteaan. 

Autossa heitän kukkapuskan takapenkille. Joku ajaa viereeni ja tukkii näköalan. Siirrän autoa, sammutan moottorin.

Yksi pojista on riisunut hupparinsa ja pyörittää sitä ilmassa. 

Nousen autosta. Menen kiinalaiseen ravintolaan. Tilaan härkää talon tapaan, mukaan kiitos. Ja kokis.

Autossa haisee paistorasva ja pojat istuvat penkillä päät yhteen painettuina. Joku on ehkä napannut kauppakeskuksen wi-fin.

 

Minä en osaa lähteä kotiin. Olen kuumeinen ja väsynyt, mutta minun on nähtävä, että lurjuspojat pääsevät bussiin turvallisesti.

Ja kun ensimmäinen bussi tulee (täällä niitä kulkee huomiotaherättävän harvoin) ja ajaa pysäkin ohi, minä hyppään kuskin paikalta ylös, tempaisen takaoven auki ja mätän takakonttiin niin kukkakimput kuin kiinalaisen ruoan rasiatkin kuin työlaukun kuin kirjaston kirjatkin. Raivaan tilaa pojille, jotka minun on vietävä kotiin, napattava kyytiin, ennen kuin he hätääntyvät ja katoavat yöhön, olipa hyvä, että jäin tähän seuraamaan tilanteen ja kyllä minä soitan bussiyhtiöön, että mitä saatanan pelleilyä tällainen on.

Samassa huomaan, että bussi kääntyy seuraavasta risteyksestä väärään suuntaan.

Samassa huomaan, että pysäkkiä lähestyy toinen bussi, jonka jarruvalot palavat.

Bussi pysähtyy, pojat katoavat sen sisään.

Minä nostelen kukat ja ruokapaketit takapenkin jalkotilaan.

 

Ei minua hävetä riehumiseni. Ei minua nolota seisoa keskellä Prisman parkkipaikkaa perjantai-iltana varjelemassa lintsaripoikia maailman pahuudelta (jonka itse tilanteeseen väritin).

 

Ei minua hävetä, sillä häpeää suurempi on viiltävä rakkaus, joka syntyy jaetuista arkipäivistä. Sellaisista, joiden aikana puhutaan, nauretaan, huudetaan, tehdään, suutututaan, yritetään uudestaan ja opitaan. Ollaan ihmisiä.

Share

Kommentoi