matkalla pohjoiseen

ensimmäisen poron näen heti Varkauden jälkeen

tuuli pyöräyttää lumesta eläimen, joka juoksee 

hirviaidan läpi koivujen peittoon

 

pitkissä automatkoissa on parasta puhe

joka alkaa purkautua tuntikausien metsämaisemien

muuttuessa yhtäkkiä pelloiksi

tai sellutehtaan valojen kajastaessa jään yli

 

ennen Oulua minä murrun kuin pato, joka on 

jo hiukan tottunut tulemaan avatuksi 

olen oppinut puhumaan siitä pahasta, joka

painaa, harmaasta jätevedestä joka on minua

siinä missä hopeinen hiekka ja vesikirpun kosketus

ja vajoama ja äkkisyvä

minä itken ja puhun vaikka sanat hukkuvat

 

tienvarsimotellissa kuulen kuorsauksen seinän läpi

en tunne sitä miestä, mutta tunnen rekat, jotka syöksyvät

yön ja unien läpi ja minun pääni, heilauttavat hiukseni 

tyynyltä kasvoilleni

Share

Kommentoi