Miltä persoonallisuushäiriö tuntuu

Ladataan...

Yli kaksi vuotta sitten, oli marraskuu, istuin autossa ja odotin. Olin varannut ajan kauempaan kaupunkiin, koska halusin päästä lääkäriin nopeasti. Olin lähtenyt matkaan liian aikaisin. Tuntui, jos pysähdyn, en ikinä tee sitä.

Olin voinut pahoin jo vuosia. Kun en ollut nukkunut kahteen viikkoon, työterveyslääkäri määräsi unilääkkeitä ja keskusteluapua. Olin puhunut psykologille, ottanut kepeän kuuden kerran sarjan. Ja seuraavana vuonna lisää, saman verran, samaan aikaan vuodesta. Syystalvella.

Nyt istuin lääkärikeskuksen parkkipaikalla ja odotin. Olin saanut päivän viimeisen ajan. Vastaanottovirkailija kysyi, voisiko lähettää laskun. Hän halusi jo lähteä kotiin.

Ei se ollut niin pelottavaa kuin olin ajatellut. Kerroin, miltä minusta tuntui, mitä ajattelin, mistä luulin kaiken johtuvan. Psykiatri (halusin kirjoittaa tähän lääkäri, se olisi ollut helpompaa) kysyi kysymyksiä, tarttui sellaisiin asioihin, joita en itse pitänyt tärkeänä.

Psykologi oli sanonut, että diagnoosi on luultavasti masennus tai ahdistus. Hän oli väärässä ja kun näytin hänelle paperin seuraavalla viikolla, hän vähän hätkähti.

Diagnoosi oli vaativa persoonallisuus. Persoonallisuushäiriö. 

Tavasin paperia uudestaan ja uudestaan parkkipaikalla. Oli korkea pakkasilta, enkä oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Muistan kuitenkin mitä tunsin: olin helpottunut, peloissani. Kaikki tuntui vähän uudelta, erilaiselta.

Luin netistä kaiken, minkä löysin. Hyvän, pahan ja ruman.

 

Tänään varasin psykiatrin ajan. Kolmas terapiavuosi on alkamassa. 

Ensimmäiset terapiakerrat vain itkin. Itkin niin paljon, etten oikein saanut puhuttua. 

Sitten sain puhuttua. Kolmen kuukauden jälkeen itkin taas viikkotolkulla. Itkin koko helmikuun. Kun selvisin siitä, tajusin, etten halua enää koskaan tuntea niin suurta surua, avuttomuutta ja pimeyttä. Koin sitä myöhemminkin, mutta en (toistaiseksi) koskaan sellaisena fyysisenä kipuna. Kuin joku ihan oikeasti istuisi rintakehän päällä. Että jokainen hengenveto oli työn takana. Että sillalta hyppääminen olisi ihan raikas kokemus, ilmalennon jälkeen jalat edellä jääveteen. En ajatellut, mitä sitten tapahtuisi. Uisinko rantaan vai jäisinkö pohjaan. Nousisinko ruumina pintaan. Kunhan vain paine loppuisi edes hetkeksi.

Terapeutille puhuminen tuntui aluksi siltä, että rintakehän läpi syvyyksistä vedettiin ylös katiskoita ja rautakehikoita. 

Kun ahdistusta ja masennusta oli siivottu, alkoi oikea louhinta.

Vaativa persoonallisuushäiriö sanoo: Sinä et ole tarpeeksi hyvä.

Se sanoo: Kukaan ei rakasta sinua.

Se sanoo: Sinusta ei ole mihinkään.

Se sanoo: Katso nyt, et osannut tuotakaan asiaa. 

Se laskee kaikki epäonnistumiset kovaan ääneen ja polkee lattian rakoon kaiken hyvän.

Se jumittaa pään niin, että hermo menee, jos joku ihminen muuttaa mielipidettään. Et voi sanoa nyt noin, kun eilen olit toista mieltä!

Se tekee ihmisistä joko ihania tai kusipäitä. Ja yleensä ihanista ihmisistä paljastuu kusipäisyyttä (kuten kaikista ihmisistä) ja sitä persoonallisuushäiriö ei kestä.

Se tekee kantajastaan joko jumalan tai kapisen katukoiran, joka ansaitsee jokaisen saamansa potkun, joka jätetään kuolemaan nälkään ja kylmään. Joskus molemmat yhtä aikaa.

Eniten se väsyttää. Se imee kaiken voiman ja energian. Se tekee ihmisten kanssa olemisesta jatkuvaa peliä. Se tekee omista mielipiteistä paperia. 

Se saa vihaamaan eriäviä mielipiteitä ja leikkimielistä kinastelua. Se sotkee sielun ilmapuntarit, eikä itse enää tiedä, kuka on ja mitä ajattelee mistäkin.

 

Olen tosi kiitollinen niistä ystävistä, jotka ovat yhä ystäviäni kaiken tämän jälkeen. En ole ollut helppo, mutta aina rakkauden arvoinen (kirjoitin sen tähän, alan uskoa sen). Aika hurjaa, että sun persoonallisuus olisi muka jotenkin väärä, sä olet hyvä noin, sanoo sisko. 

Kahden vuoden terapia ei ole ollut aina ruusuista. On ollut kauheaa, raskasta, loputtoman uuvuttavaa kohdata itsensä kaksi kertaa viikossa, viikko toisensa perään. Se on ollut myös helpottavaa, lohdullista, toivoa antavaa. 

Olen oppinut erottamaan rakkauden ja ihailun tunteet toisistaan.

Olen oppinut jättäytymään pois taisteluista, jotka eivät ole minun.

Olen oppinut ottamaan vähän iisimmin.

 

Viikon päästä maanantaina psykiatri tulee kysymään minulta, miten vuosi on mennyt. Hän kysyy, mitkä ovat tavoitteeni tulevalle vuodelle.

Vuosi sitten valehtelin. Sanoin, että haluan käydä töissä ja terapiassa. Oikeasti ajattelin, että opiskelen töiden ohella kahta eri alaa, kirjoitan romaanin valmiiksi, teen toisen kirjaprojektin loppuun vasemmalla kädellä, laihdutan 30 kiloa, menen kihloihin ja tulen raskaaksi. Tätä kaikkea yritin. Melkein kaikessa epäonnistuin. Vaativa persoonallisuushäiriö lällättää minulle. Mutta nyt minä tiedän jo sen metkuista vähän enemmän. 

Viikon päästä maanantaina vastaan psykiatrin kysymykseen: Haluan käydä töissä ja terapiassa.

Ja ehkä jopa tarkoitan sitä. 

Share
Ladataan...

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Ilman persoonallisuushäiriötä (näin ainakin luulen) olen osin käynyt vastaavaa taivalta. Omat syyni ovat tapahtumia ja traumoja elämän varrella, jotka muodostuivat vaikeaksi masennukseksi, joka on toistaiseksi selätetty. Itsensä tutkiminen pohjamutia myöden on vaativaa, raskasta ja vastenmielistä. Se on myös vapauttavaa ja helpottavaa. Suosittelisin jokaiselle jonkinlaista itsetutkiskelua. Sisältä löytyvät vastaukset ja kysymykset saattavat yllättää. 

Olen seurannut ystävänä vastavaa taivalta ja oppinut hieman ymmärtämään personallisuushäiriön kanssa elämistä. Ja juuri kun luulen ymmärtäväni, huomaan että en ymmärrä. Sitten olen vain läsnä. 

Mielenmaisemat kaikkinensa ovat kummallisia ja samaan aikaan niin mielettömän ihmeellisiä. Silloin kun on se hetki, että pitää itsestään ja ajatuksistaan, on valtavan voimaannuttava. 

Kiitos tästä kirjoituksestasi, avoimuudestasi ja rehellisyydestäsi. <3

Kiitos sinulle kommentistasi <3 Ja kiitos, että olet läsnä ystävällesi. Se on tosi arvokasta.

Vastenmielinen on oiva sana kuvaamaan itsensä tutkiskelua. Niin paljon itsestä (kaikilta) löytyy sellaista, jonka edessä vain mieluiten kääntäisi katseensa pois ja poistuisi tilanteesta. 

Mutta onneksi sieltä löytyy myös ne hetket, kun hartiat putoavat ja henki kulkee.

Essiy (Ei varmistettu)

Facebookissa on muuten ryhmä Vaativa persoonallisuus.

Mullakin on vaativan diagnoosi ja käyn terapiassa. Siitä on valtavasti apua, enemmän kuin osasin kuvitella.

Kiitos, että kirjoitit vaativasta persoonallisuudesta :)

Kiitos kommentistasi ja kiitos, että luit tekstini!

Helpottavaa tietää, etten ole yksin. En ole tiennyt tuollaisesta ryhmästä, mutta tutustun siihen.

Terapia auttaa ja minua myös diagnoosi auttoi. Tuli nimi ja raamit ja rajat pahalle ololle ja toistuville tapahtumille elämässä. 

 

Torey

On oikeasti helpottavaa saada diagnoosi! Ja mielestäni vain psykiatri saisi moisen antaa. 

Itselläni on yleinen ahdistuneisuushäiriö. Eka terapeutti tosin sanoi minulla olevan ahdistusta ja syömishäiriö. Onneksi etsin käsiini toisen, joka sanoi ettei syömishäiriötä löydä, mutta ahdistuneisuushäiriön kyllä. Yksi tk-lääkäri väitti keskivaikeaksi masennukseksi, mutta kun vaadin päästä psykiatrille ja vihdoin tapasin sellaisen, sain varmistuksen, että ei masennusta vaan tosiaan ahdistuneisuushäiriö. Ja sitten löysin lopulta kolmannesta terapeutin josta on oikeasti apua!

 

Ahdistun "turhistakin" asioista. Ja iso ongelmani on koulukiusaamisesta ja isättömyydestä johtuva "en ole riittävän hyvä, minä en riitä". Nyt lähti toinen kelan tukema terapiavuosi ja eteenpäin on menty! 

Me ollaan riittävän hyviä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Sen kun muistaisi vaan. :)

Totta, vain lääkäri voi antaa diagnoosin. Silloinen psykologini spekuloi ennen lääkärikäyntiäni, minkä diagnoosin saan. Yritti vähän valmistaa minua siihen, koska se voi olla rankka paikka. Ja olihan se. 

Kun opiskelin, kävin YTHS:llä todella huonolla psykologilla. Se oli ensimmäinen yritys saada apua ja psykologin asenne ja ammattitaidottomuus lykkäsivät avun saamista vuosilla. Hän väheksyi ongelmiani ja tyrkytti minulle ensimmäisen käynnin jälkeen lääkäriaikaa ja masennuslääkkeitä. En halunnut ottaa lääkkeitä, enkä ollut itsetuhoinen, joten se hoitosuhde päättyi siihen. Kokemus oli todella nöyryyttävä ja psykologin käytös ja olemus huusi kyllästymistä omaan työhönsä ja turhanpäiväisiin opiskelijatyttöjen ongelmiin. 

Onneksi sinä olet löytänyt hyvän terapeutin (ja minä myös!). Ihana kuulla, että asiat ja ajatuksesi ovat muuttuneet lempeimmiksi itseäsi kohtaan. Me ollaan riittävän hyviä. 

Kiti
Katso tarkemmin

Tärkeä kirjoitus, kiitos! Näistä asioista pitää puhua avoimesti, se lisää tietoisuutta ja vähentää ennakkoluuloja.

Ehkä mäkin vielä joskus uskaltaudun aloittamaan terapian. Jo monta vuotta lykännyt sitä...

Kiitos!

En usko, että terapiasta on haittaa kenellekään. Oikea hetki terapian aloittamiseen ilmoittaa kyllä itsensä. Ehkä se on nyt?

diagnosoitu (Ei varmistettu)

Minulla todettiin persoonallisuushäiriö muutamia viikkoja sitten. En ole vielä uskaltanut lukea mitä se tarkoittaa. Tämä oli ensimmäinen teksti, josta kyllä tunnistin myös itseäni.

Ehkä uskallan kohta lukea enemmän. Oli jotenkin helpottavaa lukea, että joku on oppinut selviämään tämän sairauden kanssa. En tiedä vielä uskonko siihen selviämiseen omalla kohdalla. Mutta ehkä tulevaisuudessa.

Ethän ole jäänyt diagnoosin kanssa yksin? Onhan sinulla psykiatri tai terapeutti tai joku muu ammatti-ihminen, jonka kanssa miettiä jatkoa? 

Netistä löytyy paljon tietoa, osa hyödyllistä, osa vahingollista. Joskus toivon, etten olisi mennyt yhdellekään keskustelupalstalle lukemaan ihmisten (ilkeitä) näkemyksiä. 

Minä ajattelen persoonallisuushäiriötä joukkona vahingollisia ajatusmalleja, joita olen oppinut pitämään totena. Niiden mallien muuttaminen on tosi vaikeaa, koska niitä pitää ainoana oikeana tapana olla eikä tiedä muusta. Muutos ja muuttuminen on kivuliasta.

Silti elän enimmäkseen ihan hyvää elämää. Tunnen iloa ja rakkautta (myös surua ja vihaa). Käyn töissä, väsyn ja lepään. Tapaan ystäviä ja vietän aikaa siskojeni kanssa.

Toivon, että löydät itsellesi sopivaa apua ja tukea. Ja niiden kautta tavat olla tämän häiriön kanssa. Kaikkea hyvää sinulle <3

 

 

Olet tosi rohkea <3 Ja teksteilläsi autat monia, minuakin.

mystery
Vision One

Tunnistin tästä tekstistä tosi paljon itseni, olen alkanut epäillä myös persoonallisuushäiriötä itsessäni. Masennus on ajoittaista, ei pahaa mutta uuvuttavaa kuitenkin. Mutta kaikista pahinta on miten jumalattoman rankka olen itseäni kohtaan, jokainen epäonnistuminen on ihan hirveä, ja jään oikein vellomaan sinne syyllisyyden tunteeseen. Yritän myös selvetä kaikesta itse enkä puhu tästä kellekään.

Etsin juuri nyt keinoja päästä terapiaan, mutta en tiedä miten kauan siinä menee että oikeasti otan jonnekin yhteyttä.

Toivon, että saat apua. Onko sinulla mahdollisuutta päästä koulun tai työn kautta terveydenhoitajalle tai lääkärille?  Myös Kriisikeskuksista saa keskusteluapua sekä ohjausta jatkoapuun. Ensimmäinen askel voi olla myös soitto Kriisipuhelimeen tai muuhun auttavaan puhelimeen. Kriisipuhelimeen vastaa ihan tavallisia (toki asiaan koulutettuja) ihmisiä, kuten minä. 

Itselläni tie terapiaan vei työterveyslääkärin, kriisikeskuksen ja yksityisen psykologin kautta. Vastustin terapia-ajatusta ensin kovasti, toivoin nopeaa ja tehokasta ratkaisua ongelmiini. Nyt kun terapiaa on jäljellä enää reilu vuosi, minua vähän hirvittää. Aika on mennyt nopeasti ja minun on päästettävä irti ajatuksesta, että kun terapia loppuu, olisin jotenkin valmis. Valmis kaikkeen ja aina reipas. En taatusti ole. Mutta vähän parempi selviytymisarsenaali minulla on repussani kuin ennen terapiaa. 

Parempaa on. Toivon, että sinulla on voimia mennä sitä kohti ja hyväksyä apua.

 

 

Mia K.
Mia K.

Oi, upea teksti! Ihailen ♡ Mun silmissä oot rohkea, inhimillinen, rehellinen, äärettömän herkkä. Onneksi jotkut löytävät ne oikeat Lääkärit etc! Ja kun uskaltaa alkaa puhua eikä häpeä. Häpeä on yksi iso mörkö myös täällä tunteiden viidakossa. On tää mieli ja elämä niin välillä kummallisen hassua.

Kiitos kun kirjoitat ☆ 

Kiitos kun luet! Ja kiitos kauniista kommentistasi. 

 

undefined

Saitko yhden lääkärikäynnin perusteella persoonallisuushäiriödiagnoosin? Ei se nyt ihan noin mene. 

En tiedä, miten asiat yleensä menee, mutta minä sain ensimmäisellä psykiatrikäynnilläni tämän diagnoosin. Sitä ennen olin käynyt työterveyslääkärillä ja psykologilla. Sain lausunnon, kävin kolmen kuukauden päästä uudestaan ja sain saman diagnoosin ja lausunnon Kelalle psykoterapiaa varten.

undefined

Ei millään pahalla, mutta tuo diagnoosisi kertoo nyt enemmän psykiatristasi kuin persoonallisuutesi problematiikasta. Persoonallisuushäiriön toteaminen edellyttää vuosien seurantaa ja huolellista erotusdiagnostiikkaa. Sait Kelaa varten tehdyn liukuhihnadiagnoosin. Aika väärin sinua kohtaan, sillä ovat melkoisen raskaita diagnooseja nuo.

Jos sanot niin.

En tunne kuin oman prosessini ja tilanteeni. 

Kommentoi

Ladataan...