Minä olen valinnut tämän elämän

Ladataan...

Minä olen valinnut tämän elämän.

Olen valinnut nämä seinät ja vedenvaraajan, joka antaa minun pestä vain yhden altaallisen tiskejä kerrallaan. Siksi tiskipöytäni on sotkuinen, mutta millä selittäisin villakoirat nurkissa, sillä imureita on kaksi toimivaa, omani ja entisen asukkaan jättämä. Minä olen valinnut aamuviiden heräämiset, etäisyyden kaupungeista ja pitkän hiljaisuuden pihalla, kun valtatien rekat ovat vaiti. Minä olen valinnut metsän siimeksen ja rakkaiden ihmisten läheisyyden. Minä en juokse enää karkuun kaikkea.

Ratkaisut syntyvät nopeasti, kun ne ovat tarpeeksi kauan keränneet massaa ja voimaa jossakin vatsan tienoilla. En osannut enää olla kaupungissa onnellinen. Kiipeäminen kolmanteen kerrokseen tuntui niin tylsältä, että mieluummin jäin kotiin. Tai kaupungille norkoilemaan nimettömiin kulmiin. Ihmiset tulivat liian lähelle varoittamatta. Joku tuntematon mies tippui rappukäytävän kattoikkunan läpi ja viilsi verensä ympäri portaita ja oveni edustaa. Viikkoa myöhemmin sain tietää hänen nimensä ja hänen kasvonsa välähtivät mielessäni. Olimme tavanneet kevättalvella. Minä olin etsinyt aurinkopaikan kirjaston musiikkiosaston sohvalta. Hän hoippui eteeni jokin the Rolling Stonesin levy kädessään. En tunnistanut kantta. Jos hän olisi näyttänyt erilaiselta, olisin kysynyt, minkä levyn hän valitsi. Nyt painoin pääni alas. Jotakin tapahtui ja kuulokkeet lensivät pitkän kiharan johdon perässä syliini. Ojensin ne takaisin ja hän pujotti ne pitkien hiustensa päälle kuin tiaran. Aurinko paistoi läpi reikäisestä miehestä hänen etsiessään luisille pakaroilleen miellyttävää asentoa levysoittimen viereiseltä tuolilta. Useimpina päivinä en tavannut ketään, joka olisi jäänyt mieleeni.

Minua ei pelota asua yksin keskellä korpimaata. Joskus yöllä menen ulos, seison rappusilla ja katson veden suuntaan. Poltan savukkeen ja tähystän taivaalle. Kirkkaana yönä kello kaksitoista voi nähdä viiden lentokoneen valot. Näyttää siltä kuin ne kulkisivat muodostelmassa. Ne tulevat etelästä enkä kavahda niitä enää. Joskus noina öinä olen varma, että näen jonkin hahmon muodostuvan näkökenttäni äärirajoilla, vanhan navetan ja aitan kulmalla. Leveäharteisen miehen, jolla on vihreät vaatteet ja ase selässään. Hän on tulossa minun luokseni, enkä minä pelkää. Minä kutsun häntä. Mikään ei tuoksu paremmalta kuin mies, metsä ja pakkanen samassa hengenvedossa (niin syvälle keuhkoihin, että kivistää).  

Hienossa ravintolassa on valkoiset pöytäliinat. Vieressäni istuu mies, joka kertoo, kuinka suuressa kaupungissa on kaikki hänen kätensä ulottuvilla. On mistä valita. Konsertteja. Ja kai ihmisiä. Tahdon sanoa jotakin, mutta en kuitenkaan, sillä se tuntuu höpsöltä. Liian valaistuneelta. Mitä vähemmän minulla on, sitä enemmän omistan. Satojen vaihtoehtojen sijaan on vain muutama. Parhaassa tapauksessa vain yksi. Enkä edes osannut esittää yhtään oikeaa joululahjatoivetta, sillä olen jo saanut niin paljon. Tahdoin sanoa tälle miehelle jotakin, mutta en usko, että hän olisi ymmärtänyt. Jokaisessa meissä on oma rytminsä, eikä se ole aina sama. Halusin ehkä sanoa, että minä olen elänyt miljoonakaupungissa. Minä olen nähnyt pilvenpiirtäjät ja rakastanut niitä ja pieniä elokuvateattereita ja kahviloita ja hipsterikauppoja ja kuvannut lyhytelokuvan light rail -junan ikkunasta. Kulkenut bussilinjalla, jossa olin ainoa tämän värinen.

Minä olen valinnut tämän elämän. Nämä seinät ja vedenvaraajan. Pihapolkua lähestyvän miehenhahmon. Kirkkaat yöt ja aikaiset aamut. Maailmassa, jossa aina ei saa valita, vaikka self help -kirjat ja hyvänmielenkonsultít muuta väittävätkin, olen saanut valita itsellesi mieluisan asuinpaikan. Siitä olen pakahduttavan kiitollinen.

Tämä vanha (vahva) keltainen talo on rohkein ja kaunein asia, minkä olen saanut (itseltäni, itselleni).

Share
Ladataan...

Kommentit

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Tämä teksti. Tunnistan tästä niin paljon. Kiitos.

Kiitos, että luet. Ja ymmärrät!

Kommentoi

Ladataan...