Nuuskamuikkunen

Ladataan...

Ystävä kutsui häntä Nuuskamuikkuseksi,

enkä koskaan päässyt ajatuksesta eroon,

hän pakkasi reppuunsa neulomani sukat,

sanoi: "Älä itke" ja hyppäsi junaan,

hyppäsi junaan tietämättä, minne on menossa.

Täällä se on aika helppoa,

junat kulkevat vain yhteen suuntaan: pois,

vasta itäradalla pitää tehdä suuria päätöksiä:

pohjoiseen vai etelään?

 

Ajan kulumisen huomaa vain hänen pidentyvistä rastoista,

ne ulottuvat jo halauksen alle puoleen selkään.

Joka kerta kun hän lähtee, joka kerta kun hän tulee takaisin,

kuin aallot löisivät rantaan,

hän on vuorovesi, joka ei koskaan, koskaan

voi oikeasti tyyntyä pois, koska se tarkoittaisi,

että kuu on tipahtanut radaltaan,

pudonnut valtamereen, iskeytynyt jäähtyvään maailmaan.

 

Hän lähtee ja uutiset ovat mitä ovat,

joku repaleinen auringonsäde harmaudessa.

Papereilla vuoratussa maassa ei ole tilaa paperittomalle,

ei ole tilaa, ei paikkaa, mihin jäädä ja juurtua,

paitsi minun sydämeeni,

olen avannut sen ja antanut hänen painaa petinsä sinne,

kuin oman lapsen, kuin kauan kadotetun rakastetun,

kauneimman miehen maailmassa.

 

Hän löytää tiensä takaisin,

löytää tavan lähettää sanan,

ja joskus se sana on: "Sinä olet tosi ...",

joskus kolme pistettä tulee selitetyksi,

joskus opin uuden sanan portugalia,

joskus ne jäävät ilmaan.

 

Hän on maailman ihanin mies, hänen naurunsa on syvää,

kultatiukuina helisevää, hänen lempeän katseensa alla

hopeapaju taipuu, koskee veden rikkumatonta pintaa.

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...