Paljaat käsivarret

Jos sinun kehosi on aina ollut omasi, tämä ei ole sinulle.

Jos sinun kehosi on aina ollut sinun ystäväsi, tämä ei ole sinulle.

 

Kuusitoistavuotiaana päätin puhua joka päivä viidelle uudelle ihmiselle. Luin Geri Halliwellin omaelämäkerrasta, että ennen kuin Geristä tuli Ginger Spice, oli hän ahdistuneen ujo ja arka teinityttö. Hän päätti muuttaa itsensä ja voittaa ujoutensa alkoi väkisin jutella vieraille ihmisille. Hänellä taisi olla tavoitteena kymmenen uutta ihmistä päivässä. Maalaiskirkonkylän lukiolaiselle viisi oli hyvä luku.

Olin ollut ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen teini. Olin niin sekaisin, etten vieläkään muista kahdeksannesta luokasta mitään. Vuosi elämästäni on pelkkää mustaa. Yhdeksännellä luokalla pilviverho alkoi rakoilla. Halusin muuttua, halusin kipeästi olla jotakin muuta, kuin mitä olin ollut. 

Ajattelin tätä tänään, kun seisoin kirkonkylän k-kaupan edessä. Päivä oli kuuma, minulla oli kuuma. Olin auttanut siskoa siivoamaan työntekijöiden asunnon. Olin kantanut runkopatjoja ja liinavaatekasseja. Hiki valui pitkin selkää hihattoman paidan alla. Ei minua haittaa olla hihattomassa paidassa tuttujen ihmisten läheisyydessä, mutta julkisesti peitän aina käsivarteni (koska ne ovat löysät, ällöttävät, kamalat allilöllöt, olen oppinut ajattelemaan). Siivousurakan jälkeen ei ollutkaan aikaa vaihtaa paitaa. Oli mentävä heti, jos halusi: Naapurin pihakirpparilla oli paljon tuttuja ja minulla paljaat käsivarret. Yritin hengittää tasaisesti ja olla kuin en olisikaan. Ostin värikkään peltirasian ja söin varjossa lettua. Osallistuin aktiivisesti kaikkiin keskusteluihin, jotka ympärilläni virkosivat.

Vein siskon kotiin ja ajoin kaupoille samassa paidassa, jonka piti olla vain sänkyjenkantamishikipaita.

Ja siinä kaupan edessä seisoin, ajattelin Geri Halliwellia, itseäni ja toiveikasta, muutoshaluista oloa, joka minussa on alkanut herätä. Puolikuntoisena olemiseen, puolittain elämiseen kyllästynyttä oloa. Sitä kun jokin alkaa virrata sisällä ja sisään. Kun myttyyn rytistynyt maailmanusko alkaa suoristua. Seisoin auton vieressä ja katsoin takapenkillä olevaa vaatevalikoimaa: huppari, collegetakki, pitsijakku, luonnonvalkoinenseitinohuthellekäsivarsienpeitinvaate. Nyt on hetki elämässäni, ajattelin ja otin takapenkiltä vain rahapussini. Seurasin hetken ihmisiä, jotka menivät kauppaan. Liityin verkkaiseen ihmisvirtaan.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun. Ei nauranut, ei tuijottanut, pilkannut tai muutenkaan nostanut esiin asiaa, että neidillä on nyt paljaat käsivarret. 

Mutta minä huomasin ja minä tiesin, että olin ylittänyt jonkin rajan, jonka olin piirtänyt itselleni itsevihan ja häpeän mustilla tinneritusseilla.

 

Share

Kommentoi