Pönttökiuas ja avoimet ovet

Kun olen heittänyt viimeisen vieraan kotiinsa, palaan pihaani takaisin. Tuvassa kaadan sipsinmurut dipin jämien sekaan ja syön mössön lusikalla. Tervetuloa vuosi 2016. 

En usein järjestä juhlia. Nyt pyöritin jouluvaloja rannan puihin ja sytytin ulkotulista polun rinteeseen. Lämmitin rantasaunan pönttökiukaan ensimmäisen kerran. Jännitin, osaanko. Kannoin puita ja mietin häkälöylyjä ja muita uusia asioita. Rikoin lammen pinnan tuuralla laiturin päästä ja kannoin veden pataan ja saaviin. Nostin vastat lauteille valmiiksi. Kiukaan yläkivet eivät koskaan kuumenneet punaiseksi (niin kuin atk:ssa neuvottiin!), mutta minä kaavin hiilet ja tuhkat ulos. Heitin ne pelätyt pirun häkälöylyt ja suljin pellin.

Sitten minä saunotin kaikki, jotka terveinä tulivat. Ja sai tulla mihin aikaan vaan. Pönttökiuas piti lämpönsä aamuun saakka ja sen löylyt tuntuivat jumalan henkäyksiltä väsyneellä iholla. Ihmisten posket olivat punaiset ja silmät kirkkaat, kun he tulivat tuvalle.

Sisko käveli sisään piirakka, kakku ja kolme pulloa kuohuviiniä käsissään. Silloin takassa oli tuli ja isä paistoi makkaroita. Neljä koiraa juoksi huoneissa yhtenä mustavalkoisena keränä, kunnes ne uuvahtivat sohvan viereen tai keskelle sänkyni takkimerta.

Näihin juhliin kaikki olivat tervetulleita. Kutsuin kaikki, jotka kysyivät vuodenvaihteen suunnitelmistani. Muutaman ihmisen ihan varta vasten. Läheskään kaikki eivät tulleet, mutta olen oppinut siihen. Olen heinäkuun lapsi, naistenviikon tyttöjä. Synttärijuhlieni vieraita ovat aina vieneet erilaiset kesälomamatkat ja muut kesämenot. En usein järjestä juhlia, mutta nyt järjestin. Koko illan soi Yona (seuraavana aamuna Ryan Adamsin 1989).

Äiti, isä, kaksi siskoa, yksi poikaystävä, entinen työkaveri, lukiokaveri ja joukko ihmisiä, joista on vaikea sanoa, missä ja milloin olemme ystävysteet, he tulivat. Oopperalaulaja, maanviljelijä, diplomipianisti, insinööri, opas, historian opiskelija, sairaanhoitaja, toimitusjohtaja, ainakin. Mutta kukaan ei puhunut töistään, niin kuin silloin, jos kaikilla on sama ammatti. Ihmiset puhuivat vanhoista taloista ja matkoistaan. Ruoasta ja viinistä. Ilotulituksista ja saunoista. Lauluista, jotka olivat kuulleet radiosta. Minä pidin siitä. Kuuntelin heitä ja ihmettelin hiljaa onneani.

Tinat näyttivät rahaa, lintujen vapautta, vauvoja ja sotilaita (mitä ne merkitsevätkään). Isä laittoi tulet puulieteen ja poikaystävä ampui raketit. 

Kun vuosi vaihtui, minulla oli nenässäni kaksi finniä ja mekon rinnuksilla ketsuppia. Siitä jatkamme, mihin ehdimme ennen kellon pyörähtämistä ympäri.

Aamukahdelta, viimeisten vieraiden jäätyä vielä hetkeksi ja seuraavaksi ja vielä hetkeksi, askartelimme haavekartat tulevalle vuodelle, sillä minä pidän kaikesta sellaisesta. Haaveilusta ja siitä, kun ihmiset kertovat unelmistaan.

Kolmelta minä nukahdin kuorsauksen ja ilmalämpöpumpun tasaiseen huminaan. Selkäni takana joku käänsi kylkeään.

 

 

Aamupäivällä syön sipsipuuroni loppuun ja tiskaan. Keitän teet ja siirtelen tavaroita. Ystävä soittaa, saako tulla kylään.

Saa. 

Share

Kommentit

Kuulostaa ihanalta illalta. Olisinpa ollut siellä! 

(Mutta vielä tulen! Ja kohta nähdään!) 

Tervetuloa! Ja totta, ihan kohta nähdään :)

Kommentoi